Halutaan remontoida ikivanha maatila

Mikähän siinä on, että usein osun Belgiassa kyliin, joissa on linna? Vaikka mitäs tuota kyselemään, kun kerran hyvin tiedän vastauksen. Yksi: seuraan aina valppaasti tienvarsia, josko jostain pilkahtaisi tienviitta satoja vuosia vanhalle linnalle; kaksi: mutu tuntumalla sanoisin, että monet Belgian kylät on rakennettu linnojen ympärille; kolme: en voi vastustaa vanhoja linnoja.

Viime sunnuntaina kävi taas niin kuin monesti ennenkin. Äkkäsin ruskean tienviitan vähän Liègen (Lüttich, Luik) eteläpuolella, jarrutus, tiukka käännös vasemmalle ja pikku tietä eteenpäin. Hetken kuluttua löysimme itsemme Anthisnes-nimisestä pikku kylästä, jossa päätien varrella pönötti museoksi muutettu, sinisestä kivestä rakennettu linna. Mutta ei siinä vielä kaikki!

Luulin, että linnan rakennukset jatkuivat tien toisella puolella, mutta siellä olikin vanha maatila. Materiaali oli samaa sinistä kiveä ja rakennus oli ilmiselvästi asuttu. Uteliaisuuttani menin portista sisäpihalle ja totta tosiaan! Ikivanha maatila on peruja 900-luvulta, jolloin paikalla oli linnoitus. Limburgin kreivi toimi alueella asianajajana ja sai tilan palkkiona seurakunnalta. Sittemmin linnoitus-maatila on muutaman vuosikymmenen välein vaihtanut omistajaa ja nyt se on remontoitu valtion varoin.

Siinä se, vanha linnoitus ja maatila. Rakennusmateriaali on juuri tälle Belgian alueelle tyypillistä sinistä kiveä, josta aikoinaan kaikki kylien talot rakennettiin. Enää ei taitaisi olla kenelläkään siihen varaa, on kuulemma kovin kallista erikoiskiveä.

Sisäpiha. Kuva valehtelee tällä kertaa oikein kunnolla. Pienet sinertävät ovet johtavat kaksikerroksisiin asuntoihin, joita rakennuksessa näytti olevan useita. Oikeasti tämä on paljon viehättävämpi kuin miltä näyttää.

Ei tässäkään vielä kaikki!
Vaikuttavan näköisen asuinkompleksin vieressä oli toinen rakennus, jonka remontti oli kenties alkanut aikoja sitten, mutta ei vielä läheskään valmis. Sinnehän minä sukelsin kieltotauluista huolimatta.

Ensimmäiseksi törmäsin sisäpihalle, jota ympäröi..., no en oikein tiedä miksi sitä rakennusta kutsutaan, kun minulla ei ole maatiloista pahemmin kokemusta. Tunnistin kuitenkin navetat (Voi miten hienot kaarikatot niissä oli!) ja heinävarastot (Mikähän on oikea termi?). Yhdellä sivulla oli kaksikerroksinen osa, joka ihan selvästi oli ollut jonkinlainen majoitustila. Myöhemmin luin, että koko valtava maatila oli aikoinaan kuulunut luostarille. Sinne ne munkit varmaan olivat makuukammioihinsa kavunneet helmat kuraisina rankan työpäivän jälkeen. Mieli olisi tehnyt mennä sisään rakennukseen, mutten uskaltanut. Kaikki näytti liian huteralta ja hajonneelta. Luostarin maatilan sisäpihan yksi nurkka. Isoista porteista pääsi pellolle ja pienet ovet johtivat navettoihin ja erilaisiin säilytystiloihin.

Päärakennukseen uskalsin sisälle mennä ja näytti moni muukin uskaltaneen. Seinille oli kovasti raapusteltu jotakin eikä se varmasti mitään munkkilatinaa ollut.

Tuolla kävin sisällä. Laitimmaiset portaat oikealla johtivat vain romahtaneeseen osaan, mutta toisia pitkin pääsin pimeään päärakennukseen.

Nämä portaat löysin keittiön viereisestä huoneesta. Mieli olisi tehnyt ylös kiivetä, mutta enpäs kiivennyt. Oikeassa yläkulmassa näkyy paikallisen nuorison kädenjälki.

Mitähän tuollainen vanha maatila tai peräti linna maksaisi? Jo pelkkä ajattelukin syyhyttää, mitä kaikkea sellaisesta voisi saadakaan aikaan. Nähtäväksi jää, kuinka Belgian valtio tämän uudistaa. Toivottavasti jonakin päivänä tila on taas ahkerasti asuttu.

Portaat vievät pihamaalta puutarhaan, tai olisiko tässä ollut reitti vanhaan luostariin. Harmi, kun en tohkeissani älynnyt kiivetä katsomaan, mitä pusikossa on.

Tietoa rakennuksista hain näiltä sivuilta. Voi olla, etten ole kaikkea ihan oikein ymmärtänyt, mutta siitä olen varma, että vanhoja nuo rakennukset ovat.

Anthisnesissa järjestetään joka toinen vuosi huhtikuussa kelttimusiikin ja -kulttuurin festivaali. Seuraavan kerran tilaisuus on vuonna 2012, joten vuoden kuluttua kannattaa lähteä Belgian Walloniaan festareille. Samalla voi käydä kurkistamassa, mitä maatilalle kuuluu.

Luostarin puutarhassa, linnan puistossa ja vähän meren rannallakin

Eilen oli kesäistä, aurinko porotti siniseltä taivaalta ja lämpöä riitti. Päätimme lähteä katsomaan, kuinka Belgian 70 km pitkä rannikko oli kansoitettu kauniina syyspäivänä. Emme ihan työpäivän mittaista matkaa suunnitelleet, mutta yli kahdeksan tuntia saimme reissussa kulumaan.

Näköala minun mieleeni

Renkaita ja varjoja hiekalla

Rannalla lennätettiin mm. helikopteria, lokkeja ja leijoja. Viimeeksi mainittuja en tähän kuvaan saanut mahtumaan.

Koksijden rantakaupungissa halutaan entisöidä ja elävöittää vanhan luostarin raunioita. Jotenkin tuon entisöinnin vielä tajuan vaikken ymmärräkään, miksi raunioita täytyy uudistaa. Mutta elävöittäminen muovisien patsaiden avulla menee jo yli ymmärrykseni. Tai sitten olen huumorintajuton tai liian vanha tai kuka ties kumpaakin.

Kotimatkalla katsastimme Beauvoordin noin 500 vuotta vanhan linnan. (Jäätyneellä vallihaudalla on menneinä aikoina pelattu jääkiekkoa puun oksista tehdyillä mailoilla.)

Linnan puutarhasta löytyi kaunis, ruosteinen pergola.

Punaisten koirien trio vartio kylän hautausmaata. Taas kerran sai huumorintajuton ihmetellä.

Hämähäkin töitä en ihmetellyt, ihailin vain. Olisikohan asialla ollut peräti ristilukki?

Huvipuisto, joka ei ole

Se löytyi aika helposti. Autossa pelkääjän paikalla selailin karttakirjan sivuja ja yhtäkkiä huomasin, "Hei, mehän mennään ihan sen huvipuiston vierestä!" Moottoritieltä Dalizelen kylään oli alle kymmenen kilometriä ja hylätty Dadipark löytyi helposti. Se ei ollutkaan metsän keskellä niin kuin olin luullut, vaan kirkon vieressä ihan keskellä kylää.


Koko alue oli tarkkaan aidattu. Kiersimme puistoa joka puolelta, mutta mistään ei löytynyt aukkoa, josta huvipuistoon olisi päässyt sisään. Tiedän, että muutama vuosi sinne oli vielä päässyt pujahtamaan, mutta nyt aita oli korjattu ja vahvistettu. Jos vastapäisen ravintolan asiakkaat eivät olisi uteliaina seuranneet touhujamme, olisin saattanut yrittää kiivetä portin yli.

Dadiparkin toiminta loppui vuonna 2002, kun alueella tapahtui onnettomuus ja pieni poika menetti huvilaitteessa kätensä. Puisto suljettiin ja omistajan tarkoituksena oli avata se remontin jälkeen, mutta näin ei koskaan tapahtunut. Belgian vanhin yksityinen huvipuisto ehti toimia 51 vuotta.

Unohdettu maauimala

Tässä maassa on paljon unohdettuja ja melkein kadonneita rakennuksia, on pysähtyneitä tehtaita, hoidon lopettaneita sairaaloita, haamulinnoja. Olenpa kuullut metsän keskelle kadonneesta huvipuistostakin. Toistaiseksi olen löytänyt paikoista vasta yhden, Hofstaden maauimalan.

Vuosien ajan Euroopan suurimman maauimalan titteliä kantanut laitos on nyt unohdettu ja ränsistynyt.

Arkkitehti Charles Van Nuetenilla oli uimalaa suunnitellessaan 1930-luvulla mielessään olympia-allas, mutta suureellinen suunnitelma toteutui vain osittain.

Aluetta hallitsi lasitettu, hevosenkengän muotoinen kahvila, joka näytti kelluvan altaan yläpuolella.

Uimalan mukavuuksiin kuului myös hyppytorni.

1930-luvulla uimalassa, viereisellä hiekkarannalla ja virkistysalueella saattoi rentoutua päivittäin jopa 35000 ihmistä. Aluetta kutsuttiinkin köyhän miehen merenrannaksi. Ne brysseliläiset ja läheisen Mechelenin asukkaat, joilla ei ollut varaa matkustaa merelle saakka, pääsivät nauttimaan rantaelämästä vain parin kymmenen kilometrin päässä kotoaan. (Kuva kopioitu internetistä)



Maauimala suljettiin vuonna 1978. Aikoinaan niin upea laitos oli vuosien saatossa mennyt huonoon kuntoon, eikä täyttänyt enää nykyajan hygieniavaatimuksia. Uimalan rakennukset jätettiin kuitenkin paikoilleen ja aikomuksena kuulemma on niiden kunnostaminen museoksi.

Näkymä hiekkarannalle helmikuussa

Nykyisin Hofstaden virkistysalueella on urheiluopisto ja -museo, uimaranta, lasten leikkipuisto ja useita pieniä järviä kiertävät ulkoilureitit. Varsinkin talvella siellä on mukava kuljeskella koirien kanssa, kun rannat eivät ole täynnä väkeä.

Kuvat otettu myrskyisänä sunnuntai-iltapäivänä.