Sadetta ja sumua

Kävin viikko sitten ystäväni Evan kanssa Antwerpenissa kuuntelemassa ja katsomassa vuosien takaista suosikkilaulajaani Sadea. Olipa hieno elämys! Sanonta vuosien vaikutuksesta viiniin ja naisiin pitää ainakin tässä tapauksessa kyllä paikkansa, eivät ole vuodet Saden ääntä huonontaneet. Ja mikä show! Niin tyylikästä ja visuaalisesti näyttävää konserttia en muista ennen seuranneeni. Minulla ei kameraa ollut mukana, mutta sain Evalta luvan käyttää hänen ottamiaan kuvia.

Anteeksi vaan kaikki te keski-ikäiset miesmuusikot, jotka musiikillanne ilahdutatte meitä tavallisia ihmisiä, mutta ei keskellä lavaa kitaran kanssa seisominen ole mitään verrattuna Saden ja hänen yhtyeensä esiintymiseen.

Kotiin lähtiessämme oli koko maailma sankan sumun peitossa. Sain oikein tosissani pitää huolta, että ajoin tiellä enkä pientareella. Onneksi oli sen verran liikennettä, että edellä ajavan takavalot näyttivät vähän reittiä. Taisi olla samoja ongelmia muillakin. Ihan kotini lähellä tuli auto vastaan vasenta kaistaa. Kuski ehti minut kuitenkin nähdä, kun tajusi kääntää ratista oikealle ja vältimme törmäyksen.

Tässä teille vielä hetki Sadea (Sadetta?)

Sekalaisia tarinoita epämääräisessä järjestyksessä

Täällä ollaan taas, toivottavasti ette ole kaivanneet.

Aloin jo eilen kirjoittaa, mutta sitten huomasin, kuinka taas kerran yritän olla siistimpi sanoissani kuin haluaisin. Kokeillaanpa uudestaan. Huomautan myös heti näin alkajaisiksi, että luvassa on sekä huonoja kännykkäkuvia että vähemmän huonoja kamerakuvia, tai päinvastoin. Päättäkää itse. Niin, ja koko juttu on yhtä sillisalaattia alusta loppuun.

Kesä meni ja syksy tuli. Täällä on nyt harmaata ja märkää, onneksi ei kuitenkaan vielä kylmää.
Kun Belgiassa satoi heinäkuussa viikkokausia vettä, sain nauttia helteistä Suomen kesästä. Kivaa oli!

Kesällä tapasin Suomessa paljon tuttuja ja sukulaisia. Kuvassa ei kuitenkaan ole kumpiakaan vaan Porin Jazzin yleisöä. Saattaahan tuolla tosin joku tuttukin olla joukossa.

Aika lähelle pääsin Sir Eltonia.

Auringonlaskua ihailin Puulavedellä.

Hienoja kiviveistoksia on luontoäiti jaksanut muovata. Tätä kutsutaan Saarnastuoliksi.

Aurinko siirsi värejään merenpintaan jossain Turun saaristossa.

Tässä ollaan Brysselissä parisen viikkoa sitten. Eihän kuvasta kummempaa tule, jos kuvataan kännykällä ikkunan läpi lähes vasta-aurinkoon. No, joka tapauksessa olin yhden toimistorakennuksen 23. kerroksessa ja ihailin häikäisevän sinistä aamutaivasta ja hienoa kaupunkimaisemaa. (Käyttäkää mielikuvitustanne, jos ette saa kuvasta mitään selvää, niin minäkin teen.)

Yhtenä iltana juutuin metroasemalla tanssiryhmän taakse. Harmi, kun en tajunnut ottaa vauhdikkaasta esityksestä videokuvaa. Mutta sellaista se aina on, asiat tapahtuvat niin äkkiä, ettei aina oikein ehdi mukaan. Onneksi sentään ehdin metrojunaan.

Kuuletteko, kuinka autojen torvet soivat? Kukaan ei päässyt eteen ei taakse ja muutama kuski taisi oikein hermostuakin. Tien tukoksen syy on jonon ensimmäisenä. Kuorma-auto oli jostain syystä juuttunut kadunkulmaan.

Kun pääsin lähemmäksi, näin mistä oli kysymys. Nuoret miehet yrittivät nostaa kadun viereen pysäköityä autoa sivuun. Taitavasti parkkeerattu auto tukki kuorma-auton tien. Ohikulkijoiden ja muiden uteliaiden avustuksella ison auton kuski sai ajoneuvonsa lopulta eteenpäin ja pikku auton sivupeilikin pysyi ehjänä. Ei sen ja kuorma-auton väliin olisi mahtunut edes sitä kuuluisaa sunnuntai-Hesaria, tuskin maanantaistakaan.

Metroaseman nurkassa oleva peti on ollut ilman nukkujaa jo muutaman päivän, mihin lienee kulkuri mennyt tai viety.

Edellisen kerran, kun tänne kirjoitin, kerroin kuinka suunnittelimme työpaikan poissaolopäivää ja sen ohjelmaa. Aamupäivän vietimme Antwerpenissä hyväntekeväisyysjärjestön tiloissa. Hienoa työtä siellä tehdään! Moeders voor moeders (äidit äideille) auttaa satoja perheitä viikoittain. Äidit saavat sieltä ruokapaketteja, vaatteita itselleen sekä lapsilleen, leluja, koulutarvikkeita, jne. Palvelujakin oli lastenlääkäristä kampaajaan.

Kuvassa äitiyspaketti pikkuista poikavauvaa varten

Me valmistimme vauvanpeittoja, koulutarvikepaketteja, maalasimme seiniä, kunnostimme puutarhahuonekaluja yms. Vierailumme jälkeen järjestimme vielä työpaikalla keräyksen ja saimme kokoon valtavan määrän lastenvaatteita ja leluja, jotka toimitimme järjestölle.

Moeders voor moeders autaa äitejä kaikella tavalla. Järjestöllä on jopa lapsilaatikko rakennuksen seinässä. Äidillä on mahdollisuus jättää ei-toivotun raskauden jälkeen syntynyt ei-toivottu lapsi siihen. Järjestö huolehtii nimettömän lapsen toimittamisesta adoptoitavaksi.

Kovasti ihmettelin ja oudoksuin asiaa, mutta selitysten jälkeen jotenkin ymmärsin. Monissa kulttuureissa ja uskonnoissa aviottoman lapsen synnyttäminen on suuri häpeä ja synti, eikä aborttiakaan hyväksytä. Äidille on varmaan monta kertaa helpompaa jättää lapsi paikkaan, josta hänestä varmasti huolehditaan kuin vain johonkin polun varteen. Ei laatikkoa usein käytetä. Kahdeksan vuoden aikana siihen on kerran lapsi jätetty.

Vastaavanlaisia paikkoja on kuulemma jossain muuallakin Euroopassa. Italiassa ainakin. Sieltä kotoisin oleva työkaverini tiesi, että heillä on roskalavojen vieressä nykyisin kylttejä kertomassa yksinäisille äideille, mihin he voivat vauvansa viedä sen sijaan, että unohtaisivat ne roskalaatikkoihin.

En ole varma, olisinko halunnut tietää kaikkea tätä, mutta ei kai tieto pahastakaan ole. Joskus on hyvä nähdä, kuinka epätoivoista elämä voi olla.

Ilman aasinsiltaa voimmekin nyt jatkaa poissaolopäivän kertausta.

Iltapäivän kulutimme suuren kartanon puistossa lip dub -videoita tehden. Arvoin itseni Japani-ryhmään ja eipä aikaakaan, kun aloimme työstää musiikkivideota 80-luvun biisistä "Big in Japan". Kovasti yritimme ja hyvä niin, voitimme palkinnon parhaasta videosta. Olisin sen tänne linkittänyt, mutta kuvausryhmä oli tallentanut kaikki neljä videota yhdeksi, liian suureksi tiedostoksi.

Kukaan ei edes yrittänyt pudota altaaseen.

Itämaiset taustatanssijat kerrankin hetken paikallaan

Illemmalla pistivät Kesäyön unelman keijut ja menninkäiset jalalla koreasti.

Pian sammuvat valot ja musiikki loppuu.

Kuusikin kukkii

Pihalla tapahtuu outoja. Tänään rankkasateen jälkeen pihakuusi alkoi kukkia. Ovatkohan juhannustaiat ottaneet varaslähdön?

Hui, hai! Ei suinkaan! Minä vain vähän askartelin ja pitihän siitä kuva ottaa. Meillä on taas töissä taas osaston yhteinen poissaolopäivä (*. Tällä kertaa lähdemme Antwerpenin suuntaan ja aamupäivän vietämme hyväntekeväisyysjärjestön tiloissa auttamassa. Onneksi työtehtävistä oli varaa valita. Minä en keittele hilloa tai suklaata saatikka sekoittele saippuaa. Valitsin lastenpeittojen ompeluryhmän, osallistun seinien maalaamiseen ja yritänpä ehtiä rakentamaan liitutaulujakin.

Tuo kukka-perhos-seppele on iltaa ja Shakespearen Kesäyön Unelma -teemaa varten. Vielä pitäisi löytää joku vaatekappalekin seppeleelle seuraksi. Olisiko kenelläkään mitään vinkkejä? Pitkän, kesäisen hameen omistan, mutta joku pusero-/paitasysteemi vielä tarvittaisiin.

Ennen iltaa saamme vielä tutustua, kuinka sujuu virkamiehiltä lip dub. Jaa, ettette tiedä, mitä se on. En minäkään tiennyt ennen kuin otin selvää (enkä vieläkään tiedä, mitä se on suomeksi). Lip dub on vähän kuin karaokea, mutta kukaan ei laula. Teemme musiikkivideoita niin, että musiikki ja laulu kuuluu taustalla, meidän tarvitsee vain väännellä suuta. Kerron myöhemmin, miten meni ja oliko hauskaa ja ennen kaikkea, saimmeko mitään aikaiseksi.

*) Ensimmäisestä poissaolopäivästä voi lukea täältä.

Kesäkuu alkoi andalusialaisella juhlalla ja lempeällä musiikilla

Onpa ollut kiireinen ja kuuma kesäkuun alku! Aurinko on paistanut kirkkaalta taivaalta ja eilen oli puutarhassa lämpöasteita 48.

Kiire alkoi keskiviikkona, kun seisoskelin tuhansien muiden autoilijoiden kanssa Brysselin kehätiellä ja mietin, ehdinkö ollenkaan lentokentälle siskoani vastaan. Olin ajatellut käydä ensin koirien kanssa vähän ulkona ja ehtiä kauppaankin ennen koneen laskeutumista, mutta työmatkan venyessä yli kaksituntiseksi ehdin muuttaa suunnitelmiani useaan kertaan.

Onneksi kone Suomesta oli vähän myöhässä, joten loppujen lopuksi kaikki meni hyvin. Illalla myöhään herkuttelimme omasta maasta nostamillani uusilla perunoilla ja aloimme nauttia muutamasta lomapäivästä.

Torstaina kävimme ihailemassa Euroferia Andaluza -juhlaa Atomiumin juurella. Osuimme paikalle juuri oikeaan aikaan, kun hevoset ratsastajineen esiintyivät yleisölle.


Tämän pätkän nappasin tietysti mistäs muualta kuin Youtubesta.

Andalusialaisen juhlan jälkeen ilonpito jatkui perinteisempään suomalaiseen malliin, keitimme nimittäin taas uusia perunoita. Hassua, kuinka ne maistuvatkin niin kovin hyviltä näin alkukesästä. Mutta ei hauskuus siihen jäänyt. Hyppäsimme autoon ja suuntasimme kohti konserttisali Forest Nationalia. Yusufin esiintyminen oli ihan pakko nähdä ja kuulla ja olinkin hankkinut liput jo hyvissä ajoin. Cat Stevens oli meidän kummankin suosikki silloin joskus, jolloin ei tullut mieleenkään, että miehen voisi joskus nähdä livenä. Nimi on vaihtunut ja mies vanhentunut, mutta ääni oli sama.

Tuttua musiikkia kuunnellessani seurasin yleisöä ympärilläni. Vieressäni istui mies, joka kaikesta päätellen oli tullut konserttiin vaimonsa käskystä. Kertaakaan hän ei taputtanut saatikka olisi muuten näyttänyt, että musiikki olisi kiinnostanut. Tekstiviestien lukeminen ja näpyttely näytti olevan tärkeämpää. Toisella puolen käytävää istuva nuori mies sen sijaan eläytyi musiikkiin joka solullaan. Hän ei varmaan ollut vielä syntynytkään, kun Cat Stevens aloitteli uraansa, mutta kaikkien kappaleiden sanat hän näytti osaavan ulkoa. Kun Yusuf aloitti tutun Morning has broken -laulun, nuori mies pyyhki avoimesti kyyneleitään.



Tämä sieltä samasta tuubista löytämäni video on miehen uudempaa tuotantoa. Yritin etsiä jotain ihan näistä viimeisimmistä konserteista kuvattua, mutta en löytänyt. Vanhat Cat Stevensin piisithän te jo tunnettekin, kuunnelkaa miltä mies nykyisin kuulostaa.

Perjantaina paistoi aurinko taas täydeltä terältä ja suunnitelmiemme mukaan lähdimme katsomaan, miltä Coloman ruusutarha näytti.On se sitten uskomattoman ihana paikka!





En edes ryhdy muistelemaan, mitä nämä ruusut olivat nimeltään. Tässä on vain pienen pieni osa tarhan kukkaloistosta.

Eilisen, paahtavan kuuman päivän vietin puutarhassa makoilemalla. Varjossa oli 30 astetta lämmintä, enkä jaksanut tehdä mitään. Väärin, jotain tein sentään, väsäsin tehosekoittimessa mansikoista, nektariineista ja rahkasta raikasta juomaa. Niin, ja taisin minä muutaman uuden perunankin illemmalla keittää.

Öinen keikka ja keskustelua karvoista

Näinpäs viime yönä hauskan unen! Alla olevan kuvan herrasmies otti minut yhtäkkiä lavalle esiintymään. Emme me missään stadionilla riehuneet vaan kovin sivistyneesti klubikeikalla missä lie.Olen tämän kuuluisuuden nähnyt lavalla monta kertaa, mutta aina niin kovin kaukaa. Tällä kertaa minut napattiin lavan takaa lauteille. Siinä me valojen välkkeessä käsi kädessä heiluimme ja lauloimme yleisölle. Yhtään ei vasemmassa kädessäni roikkuva vihreä muovikassi tahtia haitannut.

Keikan jälkeen keskustelin tämän komistuksen kanssa depilaatiosta. Erityisesti meitä huvitti erot eurooppalaisten ja amerikkalaisten välillä. Ihmetellen naureskelimme, miksi amerikkalaiset haluavat olla ihan karvattomia, kun taas eurooppalaiset eivät pahemmin ihoa peittävästä karvakerroksesta piittaa.

Minkähän takia minäkin olin tuota mieltä? Lapsesta saakka olen harmitellut karvaisia raajojani ja käyttänyt ahkerasti kaikki mahdollisuudet päästäkseni apina-lookistani eroon.

Yritin you tubesta etsiä viime öistä esiintymistäni, mutta ei se sinne vielä ollut ehtinyt. Tässä teille kuitenkin vähän mallia:

Kuvat löysin jostakin.

Lakko- eli ruuhkaperjantai

Kun kerran en pääse työasioissa yhtään eteenpäin, niin kerronpa teille, että Belgiassa on tänään yleislakko. Lakko ei töitäni jarruta vaan temppuileva projektiohjelma, mutta levätköön nyt vähän aikaa. Ehkä se kohta taas suostuu yhteistyöhön.

Nyt pitäisi koko maan pitäisi olla pysähdyksissä. Alkuviikosta kuulin, että julkinen liikenne ei toimi, kaupat, postit ja pankit ovat kiinni ja muutenkin on ihan kamalaa. Eilen oli uutisissa, että Wallonian puolella junat tuskin liikkuvat mihinkään, kun taas Flanderissa on rautateillä lähes normaali tilanne. (Mikä nyt sitten tässä maassa on normaalia?)

Tilannetiedotteita tuli kaiken päivää sähköpostilaatikkoon ja työkaverit yksi toisensa jälkeen ilmoittivat pitävänsä lomapäivän, kun eivät viitsi jonottaa liikennekaaoksessa töihin päästäkseen. Minä ajattelin ottaa härkää sarvista ja körötellä töihin omalla autolla. Lastasin auton CD-levyillä ja kaiken varalta olin tehnyt pari eväsleipääkin mukaani. Lähdin kotiportilta varttia yli seitsemän ja puolen tunnin kuluttua olin jo työpöytäni ääressä. Ei paha ollenkaan, eväitäkään en ehtinyt syödä!

Muutaman ratikan näin matkallani ja taisi yksi bussikin liikenteessä olla. Ruuhkaa ei ollut missään, ei edes Brysselin kehätiellä. Tuskin samanlainen onni kuitenkaan potkii kotiin mennessäni. Luultavasti kaikki lähtevät töistään samoihin aikoihin ja odotettavissa on hidastakin hitaampaa kotimatkamatelua. Harmittaa, kun söin voileivät jokin aika sitten. Musiikkia vielä onneksi piisaa. En päässyt aamulla kuin alkuun Norah Jonesin CD:tä. Ei ollut oikein minun makuistani musiikkia, mutta pari kappaletta maistui hyvältä.



Tämä kuulosti aamuajelulla mukavalta.

P.S. Älkää luulkokaan, että olen tänään vain blogiani päivittänyt. Paljon muutakin olen ehtinyt tehdä, mm. saada sen tökkivän projektiohjelman taas käyntiin.

Still Got The Blues

Gary Moore - yksi suurista on poissa.

Löyhkää ja lemua ja muutakin musiikkia

Kello on puoli yhdeksän ja odottelen metroasemalla junaa. Kaiuttimista kaikaava musiikki sattuu korviin. Miksi sen pitää olla niin äänekästä? Sitten minua alkaa naurattaa, kun tajuan minkälaista musiikkia aamun iloksi matkustavaisille tarjotaan. Se on juuri sitä, mitä soitetaan ravintoloissa ja diskoissa yön myöhäisinä tunteina. Silloin, kun tanssitaan viimeisiä hitaita. Tai hitaiksi niitä ainakin ennen sanottiin, nyt en tiedä, kun en ole vuosikausiin missään tanssipaikassa käynyt.

Olen viime aikoina kokenut muutenkin erikoisia metroelämyksiä. Yhtenä aamuna, kun näin, että metrojuna tulisi vasta 9 minuutin kuluttua (tosi pitkä odotusaika!), hyppäsin väärään suuntaan menevään junaan ja köröttelin pari aseman väliä kunnes oma junani tuli asemalle ja vaihdoin siihen. Istumapaikkakin löytyi, kun ensin huomautin parille teini-ikäiselle tyttölapselle, että jalkojen paikka ei ole vastakkaisella istuimella vaan lattialla. Vähän ne nyrpistelivät, mutta tottelivat kuitenkin. Jatkoin kirjani lukemista ja kaikki meni hyvin, kunnes nenääni leijui pistävä haju.

Tytön viereen oli ängennyt isokokoinen, haiseva mies. Tälle luomakunnan kruunulle ei ilmeisesti kukaan ollut kertonut, että hiusten, kainaloiden ja muiden taipeiden peseminen kannattaa aina. Ja että vaatteetkin voi joskus pyöräyttää pesukoneessa puhtaiksi. Haju oli ihan kamala! Toinen tytöistä piteli nenäänsä ja toinen yritti avata ikkunaa. Onneksi pääsin pian vaihtamaan toiselle metrolinjalle.

Eilen töihin mennessäni kävelin pitkin metroaseman käytävää ja edessäni kulki äänekäs, epävarmasti liikkuva, reppuselkäinen mies. Hän huusi ja metelöi, heilui ja huojui. Yhtäkkiä, juuri kun olin miestä ohittamassa, hän teki jyrkän käännöksen ja lähti karjuen suoraan minua kohti. Arvatkaa, pelästyinkö? Luulin, että nyt käy kalpaten ja ehdin jo pohtia, josko valvontakamerat kuvaisivat kaiken. Mies ryntäsi villisti ohitseni, pysähtyi mainoksen eteen ja alkoi hiljaa silitellä kuvan kiiltäviä huulia. Minä yritin juosta pois asemalta väistellen samalla koirankakkaa, joka oli levinnyt ihmisten jaloissa pitkin käytävää.

Erilaisia eritteiden suhteen kannattaa metrojunissa ja -asemilla olla muutenkin tarkkana. Jos täpötäydessä vaunussa on penkkirivi tyhjänä, ei sinne pidä heti innoissaan rynnätä istumaan vaan ensin on paras kurkata, miksi kukaan ei siellä istu. Yleensä syynä on oksennus, joskus myös muuten vain epämääräinen läjä jotain, hmmmm... epämääräistä. Minun on silloin parasta vaihtaa vaunua mahdollisimman nopeasti, yrittää unohtaa näkemäni ja estellä omaa yökkäysrefleksiäni.

Rullaportaiden kaiteesta kiinnipitäminen ei myöskään ole suotavaa. Voi käydä niin kuin työkaverilleni, jonka otti likomärästä kaiteesta vahingossa kiinni. Ensin hän toivoi, että neste olisi ollut vain vettä, mutta kun sanomalehti värjäytyi keltaiseksi, pettymys oli suuri. Lehti lensi roskikseen, mutta kättä täytyi kuljettaa mukana töihin asti.

Aurinkoisia päiviä

Olipas kiireinen viikko! Sen lisäksi, että töitä on piisannut ihan kiireeksi asti, istuin kaksi päivää kuuntelemassa, mitä tunneälyllä tarkoitetaan. Mielenkiintoinen koulutustilaisuus totta tosiaan, tajuaisivatpa pomotkin osallistua. Mutta ei siinä vielä kaikki! Torstaina pääsin esittelemään hienoa powerpoint-esitelmääni isolle porukalle. Ihan kiltisti kaikki seurasivat ja muutama oikein kiittikin mielenkiintoisesta esityksestä.

Viikon kohokohta oli kuitenkin ihan alku viikosta tai oikeastaan jo aikaisemminkin, kun siskoni kävi kylässä!

Kävimme tietysti Brysselissä tarkastamassa, että EU-valtioiden liput olivat suorassa ja ison lasitalon ikkunat puhtaat.

Antwerpenissa vietimme sunnuntai-iltapäivän ja ihailimme mm. kaunista Grote Marktia ennen kuin ajelimme ratikalla Sportpaleisiin...

...katsomaan ja ennen kaikkea kuuntelemaan näitä kahta. Kyllä kannatti!

Maanantaina kuljeskelimme tuntikausia puutarhamessuilla tässä ihan naapurissa.

Mehitähdet kasvoivat kivissä

Nämä kaunottaret taas proosallisesti ruukuissa

Oli väsähtäneitä pihatonttuja...

...ja karkuun hyppääviä sekä lentoon lähteviä.

Linnan sisäpihalla virkistimme itseämme lasillisilla lähikylän panimon olutta.

Ihailimme linnaa myös ulkopuolelta.

Pioneissa kävi aika vilske.

Sisko leikki tulitikkulaatikkoa mammuttipuun juurella.

Vielä ehdimme nähdä rhododendroneidenkin kukintaa. Nyt ovat kukat jo lakastuneet.

Juhannusruusu levitti tuoksuaan ulosmenoportin vieressä.

Kotimatkalla kävelimme näiden ohi.

Kyllä taitaa sisko tulla toistekin. Paljon jäi vielä näkemättä.

Jännitystä elämään

Hassua, siskoni tulee tänne muutaman päivän vierailulle ja minua vähän jännittää. Eikös matkustajn pitäisi kärsiä matkakuumeesta eikä yösijan antajan? Olen varmaan liikaa pohtinut, kuinka hän viihtyy täällä ja mitä pitää näkemästään.

Viime vierailun aikaan emme ehtineet oikein käymään muualla kuin Brysselissä, mutta nyt on aikomuksena kuljettaa siskoa pidemmälläkin. Ja sunnuntaina menemme Eric Claptonin ja Steve Winwoodin konserttiin Antwerpeniin. Siitä tulee hauskaa!

Taitaa minua myös jännittää ensi viikon työasiat. Torstaina joudun/pääsen esittelemään yhtä työjuttua isolle yleisölle. Esittelin minä sitä jo tänäänkin, mutta kuulijat olivat saman sarjan tekijöitä, jotka ovat tottuneet höpinöihini. Torstaina on edessäni iso salillinen esimiehiä ja muita virkamiehiä. Tarjoituksena olisi "myydä" työtapamme ja -välineemme muille osastoille.

Tuskinpa kuitenkaan itseäni täysin nolaan. Asia on kaikin puolin tuttu, olenhan itse ollut sitä suunnittelemassa ja kehittämässä. Toivottavasti tämä etukäteispohdinta helpottaa ainakin esityksen laadinnassa.

Mutta nyt unohdetaan työasiat ja aletaan valmistautua vierasta varten! Huomenna minulla on lomapäivä ja maanantaina Belgia on helluntain takia kiinni eli odotettavissa on kunnollisen pituinen viikonloppu.

Mitäs, jos käytäisiin torilla ostamassa artisokkia ja mansikoita...

...ja/tai juustoja

Entä, jos sisko tarvitsisi uudet uikkarit? Ei hätää, kyllä torilta löytyy.

Musiikkia korville

Huomenna on taas aika ortopedian poliklinikalle tämän typerän ranteen kanssa. Toivottavasti ei tarvitse kolmea tuntia odottaa kuten viime kerralla. Toivon niin kovasti, että saan tämän inho kipsin pois tai että se ainakin vaihdetaan johonkin kevyempään versioon.

Viime viikolla kävin kuvauttamassa murtumaa oikein magneettisessa kentässä. Luulen, että sairaala haluaa investoinneilleen katetta ja lähettää kaikki mahdolliset tapaukset MRI-kuvaukseen. Muuten en tutkimuksen tarvetta ymmärä.

Ilmoittautumistiskillä sain täytettäväkseni kyselylomakkeen, mutten ehtinyt edes vilkaista kysymyksiä, kun kuivakka mieshoitaja nappasi listan ja aloitti utelun. Onko tahdistinta? Onko insuliinipumppua? Onko tauteja suvussa, työkavereilla, naapurissa? Onko ortopedisiä ruuveja tms.? Vihdoinkin sain vastata myöntävästi. Ei ollut ruuvi kuulemma vaarallinen, kun nilkka on kaukana ranteesta. Ainakin kuvaustilanteessa. Kysymykset jatkuivat. Olinko raskaana? Nyt alkoi naurattaa. Olinko ollut sodassa? Naurahdin ääneen, jolloin hoitaja melkein äkäisenä sanoi, että monet tutkimukseen tulevat ovat olleet. Niin, tottakai, onhan täällä paljon muualta tulleita ja varmaan sotiakin kokeneita. Olin nolo.

Lopulta makasin alustalla käsi tuettuna ja sain kuulokkeet korvilleni. Kuvauslaite oli kuulemma erittäin kovaääninen ja kuulokkeista tulisi rauhoittavaa musiikkia. 20 minuuttia piti siinä liikkumatta lepäillä. Meteli alkoi. Välillä tuntui, että olisin kuunnellut rytmikästä musiikkia, mutta suurimman osan ajasta olin kuin sotatantereella konetuliaseiden metelöidessä korvan juuressa. En minä aseista mitään tiedä, mitä nyt uutisista ja elokuvista kuullut, kuinka ne paukkuvat. Enää en ihmetellyt, että asiaa kysyttiin. Tilanne voisi olla kamala sodan kokeneelle.

Kuulokkeista kuului klassista musiikkia, mutta ei se pauketta ja jytinää poistanut. Luulenpa, että sukulaispoikien musiikki olisi sopinut minulle paremmin. Ei sekään olisi rauhoittavaa ollut, mutta olisi ainakin ajoittain peittänyt koneen jylyn.

Huomenna toivottavasti kuulen, kuinka ranne on murtunut vai onko ollenkaan.

Tärkeitä tiedonjyviä

Kyllä vanhat naistenlehdet ovat hyvää vessalukemista! WC-kirjastoni parhaimpiin kuuluu ilman muuta noin vuoden ikäinen Olivia. Mistä lienee sekin taloon kulkeutunut. Lehteä olen plärännyt jo parisen viikkoa ja aina vaan siitä löytyy uutta lukemista.

Olivian toimittajat olivat kyselleet asiantuntevilta piireiltä (tai internetistä) vastauksia 25 erittäin tärkeään ja ihmisiä vuosikausia piinanneeseen kysymykseen.

Otetaan nyt vaikka epätieto pitkien housujen lyhentämisestä ilman ompelukonetta. Blogiini tullaan usein hakusanoilla 'mustien housujen lyhentäminen', joten tässä lopultakin täydellinen vastaus etsijöille. Toki ohje sopii myös punaisille, sinisille, kirjaville, kukertaville yms. pitkille housuille. Yleispätevänä vastauksena Olivia antaa pikapaltteen eli silitettävän liimanauhan. Piilopistoin ompelemalla saa käänteestä kuitenkin kestävimmän. Täytyy vain muistaa tehdä lahkeeseen kaksinkertainen käänne, ettei kangas purkaudu. Oli lehdessä oikein päärmeenneulomisen opetuslinkkikin.

Entäs mitä kannattaa sanoa, kun ystävä esittelee surkeasti istuvaa vaatettaan?
Tietysti näin: "Rakas, näytät ihan hirveältä tuossa vaatteessa!" Rakas-sana kertoo, että lausetta ei sanota pahalla vaan ihan vain rakkaudella tyrmätään toisen asu. Näin ehdottaa kuulemma stailaaja Outi Broux. (Muistuttakaa, että kirjoitan joskus ajatuksiani tuon rakas-sanan käytöstä.)

Kysymys ympäristöystävällisimmästä kalasta oli ihan oikeasti kiinnostava. Harmi, että Belgiassa ei myydä suomalaista ahventa, eikä silakkaakaan sen puoleen. Se tuli tässä kisassa toiseksi. Seitiä sen sijaan saa kaupasta kuin kaupasta täälläkin. Se oli ulkomaisista vaihtoehdoista kannattavin meriasiantuntija Sampsa Vilhusen mukaan.

Olivian toimituskunta oli löytänyt vastauksen myös monia vaivanneeseen kysymykseen elämän tarkoituksesta. Eppu Normaalia virheellisesti lainaten lehti väittää, että elämän tarkoitus on ikävän karkoitus. Tuo oli kyllä liian helppoa, sanon minä. Toimittajille oli tainnut tulla kysymysväsymys, kun enempää eivät olleet viitsineet paneutua tärkeän asian pohtimiseen. Ainakin lainauksen olisivat voineet oikein kirjata:

Mä nousin ylös, astuin sekaan peikkojen
mä muistan kuinka viime yönä kanssa veikkojen
päättelimme, että elämämme tarkoitus
lienee murheen karkoitus.

Kuunnelkaa vaikka täältä:

...ja kitara soi

Yksi nuoruuden suosikkini on tänään siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Enää ei Mick Green anna kitaransa laulaa suurilla lavoilla ja pienissä studioissa. Lepää rauhassa.

Viho viimeinen

Miksi muuten sanotaan viho viimeinen? Onko viho lyhennys sanasta vihdoinkin? Oli miten oli, tänään olen viimeistä päivää töissä ennen lomia. Aamupäivällä ehdin vielä vähän tehdä töitä ja sitten olikin vuorossa osaston joululounasjuhlatilaisuus. Kyllä meillä olikin hauskaa!

Yli 150-päinen porukka oli kokannut, leiponut ja ostanut ruokia jos jonkinlaisia. Oli italialaisia antipastoja, espanjalaista paellaa, aasialaista kanankoipia ja vihanneswokkia, juustoja, lihapullia, suomalaisia karjalanpiirakoita ja salaatteja jos jonkinlaisia. Paistamani lihapaisteijat sopivat hyvin seuraan eivätkä ainakaan huonoja olleet, kun kaksi suurta tarjoiluvadillista tyhjentyi tuota pikaa. Juomiakin oli kaikenlaisia, mutta runsaasta tarjonnasta huolimatta ihmiset näyttivät pysyvän selvin päin.

Joulujuhlallamme oli korkeatasoinen alku kun yksi kollegani lauloi ooppera-aarian sisäpihan tasanteella. Naisen kaunis ja vahva ääni pysäytti ohikulkijatkin. Suurin osa työkavereistani tiesi naisen taidot, mutta monet silti yllättyivät. Minullakin kiipesivät vilunväreet selkäpiitä pitkin laulua kuunnellessani. Onneksi pohjoismainen yhteistyökuoromme pääsi hetken päästä keventämään tunnelmaa. Kaikki me osastomme (laulutaidottomat) skandinaavit esitimme reippaasti Hej, tomtegubbar ja sen jälkeen piirissä pyörien vielä Nu är det jul igen. Laadukkaan ohjelmanumeromme kruunasi Kulkuset monikielisesti laulettuna. En tiedä, miltä kakofoninen hoilaamisemme kuulosti, mutta aplodit olivat valtavat.

Yksi porukka oli nähnyt oikein kunnolla vaivaa ohjelmansa kanssa. Lavalle nousi tusinan verran punaisiin pukeutuneita virkanaisia ja yksi -mies kitaroineen. Oikein oli koreografiakin rakennettu elokuvasta tuttuun kappaleeseen eikä hetken päästä yleisöä pidätellyt mikään. Huusimme, vihelsimme, tömistimme jalkoja ja hakkasimme käsiä yhteen, kun laulutaidoiltaan ei-mitenkään-erinomainen kuoro esitti vanhan Wet Wet Wet -biisin uudelleen sanoitettuna.



Nyt on lahjat töissä jaettu ja juhlat juhlittu ja minulla on edessä parin viikon loma. Ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että Belgiassa on valkoinen joulu, mutta täkäläisestä säästä ei koskaan tiedä. Lumi voi olla sulanut jo huomenna.

Metsäkukkia

Mitä, mitä? Nousin metrosta ylös ja koko aseman täytti tuttu musiikki. Jostain soi Metsäkukkia ja minulla kääntyili pää kuin pöllöllä. Selvisihän asia lopulta, soiton aiheuttaja oli kulman takana. Tällä kertaa asialla ei ollutkaan vain yksi soittaja, vaan kaukaa tulleet miehet olivat saaneet oikein bändin aikaan. Metrokäytävän nurkalla veteli yksi haitaria, toinen rämpytti kitaraa ja oli siinä vielä rumpalikin asialla. Edessään heillä oli iso pahvilaatikko, johon bändin ihailijat saivat rahansa heittää.

Minua nauratti, kun kävelin ohi. Olisin kyllä kolikon laatikkoon viskannut, jos taskussa sellainen olisi ollut. En miesten soittotaidon takia, mutta hyvästä yrityksestä. Ihmispaljoudessa en kuitenkaan arvannut ruveta laukustani lompakkoa kaivamaan. Siinä kuljeskellessani tuli mieleeni, että tässähän voisi vaikka tanssia. Olisipa vierellä kävellyt valssitaitoinen mies, niin olisin napannut kädestä kiinni ja vienyt tanssiin. Mitähän kanssakulkijat olisivat sanoneet? Jäinpä kuitenkin taas yhtä kokemusta köyhemmäksi.

Metron portaissa vastaani tuli epäsiististi pukeutunut mies hyvin käyttäytyvän koiransa kanssa. Koiralla ei ollut hihnaa eikä kaulapantaa ja sen naamakarvat olivat harmaantuneet. Pari oli varmaan jo pitkään kulkenut yhtä matkaa. Ehkäpä mies ja koira etsivät paikkaa, jossa viettäisivät taas tovin rahaa kerjäten. Tuskin kuitenkaan orkesterin kanssa samalle nurkalle jäivät. Sitä meteliä ei koiran korvat kestäisi.



Tässä teille joulunalusmusiikka, Metsäkukkia suomalaisittain.

Jokohan nyt jaksaisi

Perjantai oli erilainen työpäivä. Koko osastomme oli yhdessä aamusta myöhään iltaan (oikeastaan yöhön) tällaisissa maisemissa. Jääköön päivän tarkka analysointi toisaalle, mutta muutaman pikku jutun kuitenkin haluan kanssanne jakaa.

Ilokseni huomasin lounasaikaan, että olin yksi harvoista, joka osasi täyttää lautasensa noutopöydästä oikein. Aikoja sitten olen jo oppinut, että ensin otetaan kala-, seuraavaksi liha-alkupaloja ja vasta niiden jälkeen on lämpimän ruoan vuoro. Monelta työkaveriltani näytti tuo tieto kokonaan puuttuvan ja lautaset täytettiin kukkuroilleen. Tai ei kai sillä niin väliä, jos tykkää sekoittaa graavatun lohen parman kinkun kanssa. Taidan vain olla kontrollifriikki.

Olisin mieluummin uinut, kuin ratkonut keinotekoista murhamysteeriä.

Päivän mittaan huomasin myös, etten ole oikein ryhmätyöläinen. Niin kauan kaikki on hyvin, kun minä saan päättää, mitä ryhmässä teen tai mitä ryhmä tekee, mutta jos joku toinen alkaa määrätä, ryhdyn inttämään vastaan ja muutenkin käyttäytymään huonosti. Onneksi tavallisena työpäivänä pystyn sellaiset tilanteet yleensä välttämään.

Hartaasti rakentamamme viruspäähineet pääsivät illalla ulos laatikoista. Yksikkömme porukka sai ansaitsemansa huomion hassuissa hatuissa ja yhtenäisissä tunika-asuissa. Taisimme olla ainoita, jotka olivat tehneet naamiasasunsa itse.

Tässä ne ovat, vielä kaapin hyllyllä. Minun on tuo punainen vasemmalla keskihyllyllä (kullanvärinen on pomon).

Päähineet kestivät hyvin monen tunnin koitoksen. Olin pelännyt, että tapettiliisteri sulaa, jos oikein hikoilen, mutta hyvin se kesti. Välillä piti kyllä pistää pipo lepäämään, kun tuli niin kuuma. En muista, koska viimeeksi olisin tanssinut yli neljä tuntia lähes yhteen soittoon. Tiskijukka soitti viimeisimmät hitit eikä tanssilattialta kerta kaikkiaan voinut olla poissa. Nyt olen pari päivää parannellut polviani, jotka jostain kumman syystä tulivat perjantaina kipeiksi.

Tänään juhlistin talviaikaan siirtymistä kotikylpylässä, kun saunaa ei ole. Lojuin pitkään kuumassa kylvyssä, kuorin naamani, levitin kosteuttavan naamion ja lopuksi läträsin rasvapurkin kanssa ja hieroin kasvoilleni runsaasti yövoidetta. Enköhän nyt taas jaksa tehdä tavallisiakin töitä.

Edit: Oli ihan pakko lisätä vielä yksi kuva. Kauheat virukset vasemmalta oikealle: IT-ES-FI-BE-BE

Jazzia, kirjoja ja kaalipataa

Onpas ollut vilkas viikko. Töissäkin on ollut tosi kiire, kun yksi työkaveri joutui taas pitkälle sairauslomalle ja hänen työnsä jaettiin meidän muiden kesken. No, näitä sattuu.

Keskiviikkoillaksi sain yhdeltä työkaverilta lipun Maceo Parkerin konserttiin. Paikka oli huono, mutta onneksi musiikki kuului ja kun oikein kurkottelin, saatoin silloin tällöin nähdä itse maestronkin. Kaksi ja puoli tuntia meni niin nopeasti, etten millään uskonut musisoinnin olevan lopussa, kun bändin jäsenet alkoivat poistua lavalta. Kyllä oli hieno konsertti, ihan miun maun mukaista funky-jazzia.



Perjantaina suuntasimme suoraan töitten jälkeen vuosittaisille kirjamarkkinoille. Aina päätän etukäteen, että tällä kerralla en osta kuin muutaman kirjan - ja mies karttoja, mutta jostain kumman syystä kirjahallista tullaan ulos kymmeniä kiloja painavien reppujen kanssa. Tänä vuonna saimme saaliiksi muutaman keittokirjan, kymmenisen salapoliisiromaania (sopivaa metrolukemista), useita karttoja, jokusen historian kirjan, kirjalahjoja lapsille ja askartelutarvikkeita. Työkaverit ilahtuvat huomenna, kun kannan ison muovikassillisen virustarvikkeita töihin.

Ei mennyt ihan kollaasin asettelu nappiin, mutta näkyy siitä kuitenkin, että kirjoja oli jokunen tarjolla.

Eilen tyhjensimme asuntovaunusta loput astiat ja muut tavarat varastoon ja iltapäivällä kiskoin vaunun Hollantiin talvisäilöön. Vaikka matka ei ole kuin 80 kilometriä, menee reissuun aina muutama tunti. Onneksi kaupat ovat täällä illalla kahdeksaan asti auki, muuten en olisi ehtinyt viikonlopun ruokaostoksia tehdä.

Tänään olen käyttänyt sunnuntaipäivän kokkailuun ja muuhun mukavaan puuhasteluun. Uunissa hautuu kaalipata, joka varmaan parin tunnin päästä on tarpeeksi muhinutta. Yksi iso annos valmistuu rautapadassa, mutta koska kaalia ja muita tarvikkeita oli runsaasti, tein myös kaksi pienenpää satsia. Kiertoilmauuni hoitaa homman loppuun.

Äsken kävin kellarissa maalaamassa naamiaispäähineiksi suunniteltuja viruskypäriä ja huomenna vien ne töihin koristeltaviksi. Koristeita varten maalasin myös kastanjankuoria kultavärillä. Jos eivät töissä kelpaa, voin varmaan käyttää niitä joulukranssien koristeina. Pitääkin vähitellen ryhtyä keräämään kranssimateriaalia.

Nämä eivät ole koppakuoriaisia vaan kultamaalattuja, piikkisiä hevoskastanjan kuoria.

Kylmiä väreitä

Napautin telkkarin iltasella päälle. Kuten lähes aina, olin näköjään eilenkin valinnut kanavaksi BBC:n. Yhtäkkiä pysähdyin kuuntelemaan. Hei, tuohan on ihan tuttu kappale! Vähän aikaa piti miettiä ja sitten tajusin, sehän oli virsi "Oi Herra, luoksein jää". Ohjelma oli Songs of Praise, jota en oikeastaan koskaan seuraa. En ole uskovainen enkä kirkkoonkaan ole kuulunut kymmeniin vuosiin, mutta muutaman virren sentään tunnen ja jotkut niistä saavat kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Tämä on niistä yksi.

Ohjelmassa virren lauloi pieni kuoro, josta en löytänyt mitään mainintaa BBC:n nettisivuilla. YouTubesta löysin kappaleesta kuitenkin pari versiota, jotka miellyttivät. Ensimmäinen on moderni sovitus tutusta virrestä, esittäjänä The Nathaniel Dett Chorale. Ehkä tämä on sittenkin vähän liian laahaava.



Seuraava on Mahalia Jacksonin täydellinen tulkinta. Siinä oli laulaja, jolla oli ääntä ja joka osasi laulaa.



YouTubesta löytyi myös Elton Johnin versio samasta kappaleesta, mutta se on varmaan vitsi. En viitsinyt sitä tähän linkittää, kun koko juttu kuulosti niin kovin surkealta ja tekopyhältä.

Musiikkia korvien välissä

Mikä kumma tuota musiikkia tuo pään sisälle? Aamulla heräsin siihen, kun Alesha Dixon julisti korvieni välissä, ettei poika tee mitään.



Eilen päässäni soi ensin Euroviisuvoittajan rallatus



ja vähän myöhemmin kuuntelin, kunka Ison Britannian viisuedustaja Jade piti huolen hoilotuksesta.



Välillä huomasin kuuntelevani jotain, jota en edes tunnistanut. Mutta sitten muistin, Waldon ihmisethän ne ovat nyt ääneen päässeet.



Onko minulla tosiaan tuollainen musiikkimaku? Jos pääni sisällä soi, miksei siellä voisi soida vaikka tämä, josta ihan oikeasti tykkään:

Ruuhkia ja kuvauksia

Soittelin tänään sairaaloihin ja tilasin aikaa alaselän kuvaukseen. Ensimmäisessä, minulle tutussa UZ Brusselissa oli ensimmäinen vapaa aika yli kahden viikon päästä. Varasin kuitenkin, kun en vielä paremmasta tiennyt. Seuraavaksi soitin Vilvoorden sairaalaan ja siellä pahoiteltiin, kun ei ole aikaa ennen tämän viikon perjantaita. Mitä? Nyt heti jo kohtako? Tottakai sanoin mielelläni tulevani perjantaina ja ettei yhtään haitannut vaikkei ihan huomenna ollutkaan aikaa. Kolmanteen sairaalaan en enää soittanutkaan. Toivottavasti muistan peruuttaa toisen varauksen.

Täytyy perjantaina lähteä Vilvoordeen päin ajamaan tosi aikaisin. Matkalla on paljon tietöitä, eikä lähtiessä koskaan tiedä, mikä tie kulloinkin on auki ja ajokunnossa. Tietöitä täällä on ollut koko talven joka puolella maata. Varmaan on Belgian tieverkosto pian ensi luokkaista.

Aamullakin törmäsin taas uuteen tietyöalueeseen Lakenin reunamilla. Onneksi pääsin vielä kääntymään toisaalle, kun huomasin pitkän jonon edessäni. Lähdin Simonista kohti ja sieltä ajattelin pujahtaa Brysselin sisäringille tunneliin. Matka ei kuitenkaan sujunut niin kuin olin suunnitellut. Vähän ennen Simonista liikenne pysähtyi lähes kokonaan. En minä jonoa yhtään ihmetellyt, mutta kummalta tuntui, kun se ei liikkunut edes kävelyvauhtia. Siellä sitten istuttiin ja odoteltiin yli tunti muutaman kilometrin sujumista. Ruuhkan syy kyllä selvisi, kun olin madellut lähes perille. Kolarihan siellä oli. Joku oli onnistunut ajamaan autonsa kaistojen välillä olevan kaiteen päälle poikittain ja tukki liikenteen molempiin suuntiin.

Onneksi matkamusiikiksi osui tällä kertaa Dusty Springfield. Sopi hyvin hitaasti matelevaan liikenteeseen, en yhtään hermostunut.