Älä hätäile, kyllä me sut ulos saadaan!

Työkaveri jäi tänään vessan vangiksi. Pomo sattui käväisemään viereisessä loosissa ja kuuli, kuinka Amanda hätäili lukkoon jääneen oven takana. Asiasta tultiin ilmoittamaan minulle, olenhan osaston virallinen lukkiutuneiden vessanovien avaaja ja kahvinkeittimen suodattimien vaihtaja.

Kävin ensin rauhoittelemassa pöntöllä istujaa ja sen jälkeen soitin kaikista virallisimpaan apunumeroon, jossa soittoni rekisteröitiin. Sain sähköpostia ilmoituksestani, minkä mukaan miesten vessassa on nainen jumissa. En minä niin muistanut sanoneeni. Nappasin laatikostani pienen työkalupakkini ja menin takaisin hätäpaikalle odottelemaan luvattua oven avaajaa. Vessan oven edessä oli aikamoinen sirkus meneillään. Neljä raavasta urosta antoi toisilleen neuvoja ja yritti väkivalloin repiä ovea auki.

- Ulos täältä! karjaisin ja miesten poistuttua ryhdyin leikkimään mcgyveriä. Huonoja olivat työkaluni siihen hommaan, olisi tarvittu kunnon siirtopihtiä (En kyllä sillä hetkellä muistanut työkalun virallista nimeä, mieleeni tuli vain epävirallinen, joka naisen ja kenties miehenkin käyttämä nimitys.)

Käytävälle ja vessan ovelle kerääntyi lisää väkeä näyttämään mcgyver-taitojaan. Ovea yritettiin avata veitsellä, autonavaimella ja eri kokoisilla kolikoilla. Jonkun mielestä elokuvissa ovet aina aukeavat luottokortilla, mutta sitä ei näyttänyt kukaan kokeilevan. Välillä piti taas käydä puhelimessa kysymässä, missä tilaamani oikea oven avaaja viipyi. Taas tuli ilmoitus sähköpostiini. Sen mukaan toisen kerroksen naistenvessassa oli vesivahinko! Olisikohan seuraavaksi pitänyt tilata puhelinpalvelijalle aika korvalääkäriin?

Aikaa kului ja lisää väkeä ilmestyi ihmettelemään hätätilannetta. Yksi reipas mieshenkilö sai sentään ruuvimeisselilläni oven lukon irti, mutta ei se vielä ovea avannut. Seuraavaksi juoksi nopeajalkaisin alakertaan ja kyseli vartijoilta, josko he tietäisivät, missä oikea oven avaajahenkilö piileskelee. Nyt tuli asioihin vähän vauhtia. Hetken päästä vessaa kohti kävelikin haalaripukuinen nuori mies kädessään ruuvimeisseli. Meitä mcgyvereita nauratti.


Mies oli ihan varma, että kyllä hän oven auki saa, mutta ähäkutti, eipäs saanutkaan! Yritin sanoa, että hakisi ne v-pihdit, mutta kun en tiennyt oikeaa termiä suomeksi, englanniksi saatikka sitten ranskaksi, niin itse sen piti asia tajuta. Mies häipyi paikalta ja palasi jonkin ajan kuluttua kädessään juuri oikeanlainen työkalu. Kunnon ote lukosta törröttävästä metallisokasta, reipas vääntö alas oikealle ja sesam, ovi aukeni!

Siinä ne, taikapihdit!

Tunnin pöntöllä istuskelu ei vielä ollut saanut Amandaa riutumaan henkihieveriin. Iloisena hän hypähteli vessan lattialla ja halasi kaikki auttajansa.

Hellä ja huomaavainen mies, mutta huono

Pari viikkoa sitten alkoi vasemman yläleuan viimeistä hammasta vihloa aivan älyttömästi. Siitä oli paikka pudonnut jo viikkoja sitten, mutten vain saanut aikaiseksi tilata aikaa hammaslääkäriltä. Taisi itse hammaskin - tai mitä siitä nyt jäljellä oli - olla lohjennut.

Kipu oli niin kamala, että lopulta oli pakko soittaa hammaslääkärille. En soittanut sille, jonka paikkaama hammas oli, vaan lääkärikeskukseen, jota monet työkaverinikin käyttävät. Ajan sain seuraavaksi aamuksi.

Pääsin oikein ystävällisen hammaslääkärin tuoliin ja koko legokalustoni tutkittiin huolellisesti. Röntgenkuviakin otettiin. Lopulta englantilaislääkäri totesi, että pois se kipuhammas on otettava. Ei siitä enää ole ruoan jauhajaksi. Ei kuin tuumasta toimeen ja puudutuspiikkejä ikeniin. Hammas piti jakaa kolmeen osaan ennen kuin se suostui irtoamaan, mutta kaikki sujui kuitenkin kivuttomasti.

Istuskelin vielä tuolissa tuppo suussa, kun lääkäri kertoi, mitä muuta suuhuni kuului. Ei kuulemma hyvää. Edellinen hammaslääkärini on kyllä tehnyt ihan kiitettävästi töitä, mutta työn laatu on täysin ala-arvoista. Paikkoja on irronnut muualtakin kuin kivuliaasta hampaasta, muutama juurihoito on jätetty kesken, minkä seurauksena parin hampaan juurella näkyi kuvissakin selvä tulehdus. Outoa, kun ei vielä satu.

Nyt täytyy koko hammaskalustoni tutkia oikein perin pohjin ja korjata se mikä on vielä korjattavissa. En kyllä muistele edellistä hammaslääkäriäni hyvällä. Hän on kyllä oikein mukava mies, lempeä otteissaan, huomaavainen ja iloinenkin eikä mikään rahankiskuri, mutta parempaa työtä olisi mies saanut tehdä. Onneksi en hänelle soittanut. Harmittaa, kun aikoinani suosittelin huonoa hammaslääkäriä jo muillekin.

Runsaan viikon kuluttua menen taas uudelle hammaslääkärilleni ja odotan jo innoissani, mikä hammas seuraavaksi otetaan käsittelyyn.

Murtui se

Erittäin kauniina huhtikuun lauantaina pyöräilin siihen toiseen saksalaiseen kauppaan tuohon lähikylään. Takaisin polkiessani ihailin pihojen kukkaloistoa enkä ollut tarkkana. Yhtäkkiä edessäni pyörätiellä oli auto parkissa. Jarrutin, mutten tarpeeksi nopeasti ja työnsin vasemman käden autoa kohti, etten olisi siihen törmännyt.

Käsi tömähti auton kylkeen ja ranne vääntyi. Sattuihan se, mutten heti tajunut kuinka paljon. Kotona pyöräytin ranteen ympärille kylmäkääreen ja otin pari särkylääkettä. Kävin vielä naapurikaupassakin, siivosin yhdellä kädellä pihaa ja tein ruokaa. Sitten alkoi kipu olla niin paha, että päätin lähteä lääkärille. Köröttelin bussilla sairaalaan. Käsi kuvattiin ja todettiin murtuneeksi. Ei mikään paha murtuma, mutta kipsattavaksi jouduin. Bussilla en enää kotiin lähtenyt vaan palasin taksikyydillä. Kuski tuli oikein hakemaan odotushuoneesta.

Keskiviikkona menen erikoislääkärille ja siihen asti on sairaslomaa. En tykkää yhtään. Miksi kummassa minulle sattuu näitä onnettomuuksia toinen toisensa jälkeen? Ja miksi tämä yhden käden sormin kirjoittaminen on näin vaikeaa? Entäs kuinka pesen tukkani? Mitähän töissä sanovat, taas? Ja miksen sairaalassa muistanut, että minulla oli kamera laukussa.

Läppäri-telkkari-ilta

Tälläsin itseni eilen olohuoneen sohvalle ja aloin seurata kannettavan tietokoneeni kautta YLEn areenasta Linnan juhlia. Yllätys, yllätys, areena ei toiminutkaan. "Pahoittelemme ja yritämme korjata tilannetta", ilmoitti YLE usean tunnin ajan ja areena vain heitteli palloja.

Onneksi Arttu Silvast alkoi näyttää nettikameralla kuvattua telkkaria jostain takahuoneesta ja niinpä sain täälläkin seurata juhlaväen hidasta valumista Linnan saliin. Artulle tulleista kommenteista päätellen meitä ulkomaaneläviä tuntui olevan linjoilla runsaasti ja joka puolelta maailmaa. Kaikki manasivat YLEä ja kiittivät Arttua.

Siinä sohvalla huonossa asennossa istuessani pohdin, että kyllä ihminen on yksinkertainen. Minäkin katsoin pienestä läppäristä vielä pienempää telkkariruutua ja luulin, että hauskaa on. No ei kyllä varmaan ollut hauskaa! Selkä tuli kipeäksi ja silmät väsyivät. Ohjelmaankaan ei ole tullut juonimuutoksia vuosikausiin.

Illan riemuisin tilanne oli, kun vuoden professoriksi valittu Howard T. Jacobs tuli kättelyvuoroon ja kommentoija totesi professorin pukeutuneen skottiruutuun ja frakkiin! Oli tainnut jäädä asuasiantuntijalta rillit kotiin. Professorin asu kenkiä lukuun ottamatta oli ihan aito skottilainen juhlapuku, joka ei ollut frakkia nähnytkään. Joku Artun takahuoneessa olevista totesi: "Meiän entinen proffa!"

Liian pitkä pikkutytöksi

Työkaverilla on ongelma. Hänellä on kaksi tytärtä, jotka kuulemma ovat kasvaneet liian pitkiksi. Vanhempi, 11-vuotias, on jo 170 cm ja pari vuotta nuorempikin lähemmäs 165 cm pitkä. Ei äitikään mikään lyhyt ole, hän on n. 179 cm ja isä kuulemma lähes kaksimetrinen. Ei se sitten mikään ihme ole, jos lapsetkin ovat pitkiä.

Nykyinen pituus ei kuulemma vielä ole ongelma, mutta äiti pelkäsi, että tytöt kasvavat isänsä mittaisiksi. Tyttöjen täti, isän sisko, on kuulemma 196 cm. (Kylläpä on pitkää sukua!)

Tällä viikolla äiti kiikutti tyttäret kokeeseen, millä testattiin, kuinka pitkiksi lapset aikanaan kasvavat. Mittaustuloksesta riippuen tytöille saatetaan alkaa antaa pituuskasvua hidastavaa hormonihoitoa. Helpotus oli kuitenkin eilen suuri, kun tulokset tulivat. Hormonihoito voidaan unohtaa. Vanhempi tytär kuulemma kasvaa 186 sentin pituuteen ja nuorempi jää äitinsä mittaiseksi.

Tällaisesta persjalkaisesta, lyhyenlännästä naisihmisestä koko juttu kuulosti vähän oudolta, kun itse olisin aina halunnut olla ainakin 170 cm pitkä. Toisaalta ymmärrän kyllä äidinkin huolen. Parimetrinen ihminen, oli sitten nainen tai mies, on lähes joka paikassa päätä pidempi muita. Koripallokenttä taitaa olla niitä ainoita paikkoja, joissa pituutta ei kummastella.

Olisiko elämää ilman autoa?

Alan olla kurkkuani myöten täynnä tuota pari vuotta vanhaa ajopeliäni! Harmittaa niin vietävästi, että vaihdoin entisen, hyvän, ystävällisen, mukavan, turvallisen, luotettavan ja kauniin värisen autoni tähän nykyiseen pahankuriseen ja suureen rumilukseen. Kalliskin se oli.

Heti alussa auton hieno tietokone alkoi mököttää ja kiukutella. Sitä sai lepytellä useita tunteja ennen kuin lauhtui. Sama vika jatkui kuukaudesta toiseen ennen kuin maahantuoja otti valitukseni todesta. Monen monituista tulikivenkatkuista palautusviestiä on auton myyjälle ja maahantuojalle tämän runsaan kahden vuoden aikana lähtenyt. Onneksi ainakin toistaiseksi takuu on kattanut vikojen kustannukset.

Viime kesänä konepellin alle oli ilmeisesti majoittunut vanha hammaslääkäri kiviporineen. Juuri sellainen ääni autosta lähti. Koirat haukkuivat, pyöräilijät ajoivat ojaan ja jalankulkijat osoittivat sormella, kun ajoimme ohi. Korjatahan se täytyi, kun omia korviakin alkoi jatkuva poraaminen vihloa. Samaan syssyyn polttoaineen kulutus nousi pilviin.

Entäs sitten tänä kesänä? Suomesta varattiin aika määräaikaishuoltoon, kun määräkilometrit täyttyivät juuri loman aikana. Lisäksi piti ostaa uudet renkaan vanhojen ja erittäin sileiden tilalle. Rahaa meni rutosti. Niihin kun lisää vielä vähän sähkötöitä, että saatiin auton ja asuntovaunun virrat toimimaan sääntöjen, asetusten ja toiveiden mukaan, oli henkilökohtainen konkurssi valmis. Viimeisen laskun summan kuultuani henkeä salpasi ja melkein lensin persiilleni! Yritin pitää ilmeeni kurissa, kun laskin rahoja tiskiin. Vaikeaa se kuitenkin oli, kurkussa kuristi.

Ja yllätys, yllätys! Se viime kesäinen hammaslääkäri oli palannut konepellin alle. Sama porausääni siellä on nytkin ja lisäksi kojetaulun valot vilkkuvat kuin diskoteekissa konsanaan. Yritettiin hoitaa asiaa Suomessa, mutta tarvittavia osia ei löytynyt Saksaa lähempää ja minulla alkoi jo olla kiire töihin, joten päätimme ottaa riskin ja ajaa metelin kera takaisin Belgiaan. Välillä poraus melkein loppui, mutta matkan aikana se alkoi uudestaan entistä äänekkäämpänä. Tietysti menovettäkin kuluu taas runsain mitoin. Ei hyvä, tankkia saa muutenkin olla yhtenään täyttämässä.

Muitakin yllätyksiä tuli. Se hiivatin sähköasennus oli jotenkin mennyt poskelleen, eikä asuntovaunussa lataantunut yhtään mikään. Jääkaappi ehti sulaa pitkän ajomatkan aikana ja tietäähän sen kesäkuumalla, mitä sellaisesta seuraa. Eväämme päätyivät tienvarsiroskikseen. Yhteydenotto Suomen korjaamoon kyllä toi miellyttävän yllätyksen, kun lupasivat selvittää, mikä oikein oli mennyt vikaan. Tosin eipä siitä minulle mitään iloa ole, kun en nyt heti tältä istumalta pääse sinne auto pirulaista tuomaan. Eipä taitaisi kannattaakaan ja se hammaslääkärikin porineen pitäisi ensin ajaa huut hemmettiin.

Olen ajatellut myydä koko koslan pois. Vaan millä sitten asuntovaunua vedettäisiin, vai myisinkö senkin? Ja kuka nyt tähän aikaan vuodesta ja muutenkin näinä aikoina ostaisi autoa, jota vilpittömästi ei maailman luotettavimmaksi voi kutsua? Hemmetin hemmetti!

Eihän auto ole ollenkaan tarpeellinen, eihän? Sellaisen voi aina halutessaa vuokrata ja onhan täällä myös Cambio. Töihinkin pääsen bussilla ja metrolla ihan mainiosti. Täytyypäs alkaa oikein tosissaan ajatella, voisiko olla elämää ilman omaa autoa.

Vaalien aikaan

Sain tänään pikakurssin työpaikkamme ammattiyhdistysliikkeiden poliittisista päämääristä. Meillä on pian vaalit, joissa valitaan jäsenet komiteaan, joka neuvottelee työnantajan edustajien kanssa työehdoista ja muista tärkeistä asioista.

Aulojen seinät ovat täynnä naamajulisteita, sähköposti täyttyy vaaliviesteistä ja postilaatikkoonkin pujahtaa päivittäin useita mainoksia itseään kehuvista järjestöistä. Minulle nämä järjestöt ovat jäänet aika vieraiksi vaikka aina olenkin äänestänyt. Ääneni on mennyt sille järjestölle, jonka listoilla olen jonkun tutun naaman nähnyt. Nyt tiedän paremmin. On kristillis-demokraattinen järjestö, liberaaliaatetta kannattava ryhmittymä, sosialistinen liitto ja siitä erkautunut entinen kommunistinen ryhmä, jonka johdossa oleva henkilö kuuluu italialaiseen oikeistopuolueeseen (?). Lisäksi on muutama pienempi rypäs, jotka ovat jostain syystä aikoinaan jättäneet alkuperäisen osastonsa. Joku ryhmä kannattaa seisahtunutta linjaa, joku toinen taas haluaa radikaalimpaa otetta asioihin ja kuulin, että joku haluaa jopa paluuta menneisyyteen.

Tieto lisää tuskaa, eikä pikakurssista tainnut ollakaan apua. Sen verran ymmärrän, että komiteaan valitaan vain listoilla ensimmäisinä olevat (jos lista saa tarpeeksi ääniä). Taitaa tälläkin kertaa käydä niin, että annan ääneni listalle, jolla on eniten tuttuja nimiä.

Nämä meidän vaalit ovat samoihin aikoihin kuin EU-vaalit. Täytyy nolona tunnustaa, että ensimmäistä kertaa jätin käyttämättä EU-äänioikeuttani. Se oli ihan vahinko. Olin suunnitellut ennakkoäänestäväni viikonlopun aikana reissumme jälkeen. Varmistin, että vaalitoimitus onnistuu vielä 30.5. ja sunnuntaina ajelin Brysseliin. Suurlähetystön ovet olivat visusti kiinni ja hetken ovea kiskottuani tajusin, ettei päivä ollutkaan 30. vaan 31.! Ääneen en viitsinyt manata, kun oli sen verran turisteja ympärillä, mutta aika lailla harmitti.

Onneksi valitsemani ehdokas taitaa ilman minunkin ääntäni parlamenttiin päästä. On hänellä sen verran poliittista ja muutakin kokemusta, että tarpeellinen määrä ääniä tulee varmasti.

Ruokapalkalla

Työkaveri pyysi tänään minua ulos lounaalle. Hänellä oli jotain erittäin tärkeää pohdittavaa ja halusi kuulla mielipiteeni asiasta. Mikäs siinä, ulkona oli aurinkoista ja kuppilan terassilla olisi kiva istuskella ja rupatella. Saimme pöydän ihan suihkulähteen viereltä, tilasimme kumpikin savulohipastaa ja sitten hän aloitti.

Parisen viikkoa sitten ystäväni oli menossa teatteriin siskonsa kanssa, sisko sairastui ja yksi lippu jäisi käyttämättä. Kekseliäänä naisena Sophie lähti norkoilemaan teatterin nurkille ja tarjosi lippua ohikulkijoille. Heti ei tärpännyt, mutta jonkin ajan kuluttua siististi pukeutunut, liikemiesmäinen afrikkalaismies sanoi olevansa kiinnostunut ja uskoisi ehtivänsä näytökseen. Lippu vaihtoi omistajaa.

Teatterissa Sophie istui kadulla tapaamansa miehen vieressä ja näytöksen päätyttyä mies pyysi ystävääni hetkeksi johonkin istumaan. Ilta kului rattoisasti ja Sophien mielestä mies oli ollut tosi kiinnostava. Hetki sitten toisilleen ihan tuntemattomat ihmiset viihtyivät ravintolassa puoleen yöhön asti. Mies antoi Sophielle puhelinnumeronsa ja pyysi tätä soittamaan. Kumpikin lähti tahoilleen. Nyt tulee se pulmakohta: Sophie ei tiedä, soittaisiko vai ei. Toistaiseksi ei ole uskaltanut.

Hän sanoi, ettei tiedä onko mies hänelle oikea vai tuottaako vain sydänsuruja. Lisäksi hän pelkää, että mies ei ollut oikeasti kiinnostunut. Sophie myös arastelee miehen alkuperää ja pelkää, mitä ystävät ja sukulaisetkin sanoisivat, jos hän esittelisi heille uuden poikaystävänsä.

Minä vain kuuntelin ja sitten sanoin, että jos kerran kiinnostaa, niin soittaisi ihmeessä. Kyllä sen puhelun saisi aina katkaistuksi. Sophie sanoi siihen, että mies saisi tietää hänen numeronsa ja alkaisi kenties pommittaa puheluillaan. Nyt oli minun vuoroni väittää vastaan ja sanoa, että soittaisi puhelinkioskista (täällä niitä on vielä) tai toimistosta. Kummassakaan tapauksessa numeroa ei vastaanottajalla näkyisi. Siitähän Sophie aivan kauhistui. Ei töistä voi soittaa tällaisia puheluita!

Enhän minä osannut enää muuta sanoa kuin, että jos neiti ei soittaisi, hän ei saisi koskaan tietää, olisiko mies hänelle oikea vai ei. Sanoin hänelle myös, että aika oudolta minusta tuntuu että ensin hän tyrkyttää lippua ventovieraille kadun kulkijoille, muttei uskalla tarttua puhelimeen ja soittaa ihmiselle, josta jo aika paljon tietää. Pakkohan minun oli myös todeta, että soittaa tai ei, itse hänen täytyy päätöksensä tehdä. En tiedä, oliko mielipiteilläni mitään vaikutusta, mutta ainakin hän sai murheensa minulle vuodatetuksi.

Nyt odottelen mahdollisen belgialais-togolaisen romanssin jatkoa. Vähän kuitenkin epäilen, ettei sitä tule, niin epävarmalta Sophie tuntui. Hän oli kuuntelustani ja kommenteistani kuitenkin niin iloinen, että maksoi koko lounaslaskun itse. Ruoka oli oikein maukasta ja lupasinkin toimia Leelian lepotuolina jatkossakin, jos tarve vaatii. Kyllä minä ruokapalkalla voin kuunnella isompiakin ongelmia.

Kadonnut karderobi

Etsin ja etsin, kaivoin kaikki laatikot enkä mitään löytänyt. Tai jotain sentään, yhdet punaiset sortsit. Mihin omituiseen paikkaan olen mahtanut kesävaatteeni viime syksynä säilöä?

Meillä ei ole kiinteitä vaatekaappeja tai vaatehuonetta vaan irtokomeroita, jotka täyttyvät liian nopeasti. Olen yrittänyt syksyisin siirtää kesävaatteet vinttiin ja keväällä takaisin samalla kun olen raahannut talvivaatteet komeroista yläkertaan. Eilen yritin aloittaa vaatteiden siirtourakkaa, mutta eihän se onnistunut. Kaivoin kaikki mahdolliset laatikot ja löysinkin vaatteita, mutta en niitä, mitä etsin. Laatikot olivat täynnä vanhoja, pois heitettäviä tai kierrätykseen annettavia vaatekappaleita, mutta mitään viime vuotisia hepeneitä ei käsiini sattunut.

Muistan ihan varmasti, että minulla on ainakin kahdet käyttökelpoiset, valkoiset pitkät housut ja muutama tunikan tapainen, jotka viime kesänä ostin. En tajua ollenkaan, mihin ne ovat kadonneet.

Jotain t-paitoja ja muita trikoorättejä kyllä osui silmiini, mutta niitä näytti aika kohdelleen kaltoin. Meillä taitaa vintin kätköissä piileskellä outo kutistamismörkö, koska vaatteet olivat oudosti pienentyneet muutaman kuukauden aikana.

Löytämäni sortsit kyllä sopivat päälle, vaikka ikänsä puolesta kuuluisivatkin museoon. Vedin ne jalkaani ja annoin periksi, aurinkoisessa puutarhassa oli paljon mukavampi touhuta kuin kuumalla vintillä. Jatkan kesävaatteiden etsimistä myöhemmin. Onneksi tälle viikolle ei ole luvattu helteitä ja pärjään vielä talvisissa (lue: tummissa) vaatteissani.

Kuinka pääsen- tai sitten en - kivusta eroon

Jos kivun valitus ei kiinnosta, lukeminen kannattaa lopettaa tähän.

Eilisestä lääkärin käynnistä oli hyötyä iltaan asti, sitten se loppui. Kipu valtasi illan mittaan riemuissaan koko vasemman jalan. Yön nukuin parin tunnin pätkissä. Kun yritin sängyssä kääntyä, siitä ei tullut mitään ellen noussut ensin istumaan. Toimintaa vauhditin äänekkäillä manauksilla. Onneksi ei ole seinänaapureita.

Nappailin aina herätessäni Dafalgania (paracetamolum), mikä tuntuu olevan yleisimmin määrätty särkylääke täällä. Särkyyn se ei kyllä tehoa, mutta muuten varmaan ihan hyvä. Aamulla muistin, että lähes käden ulottuvilla on jotain lihaskipuun tarkoitettua suihketta. Löysin pullon ja levitin litkua koko jalkaan. Ei se mitään auttanut. Muistin myös pakastimessa odottavat kylmäpakkaukset ja taiteilin niistä paketit jalkani ympärille. Kipu vain paheni.

Nousin lopulta kunnolla ylös, otin lääkärin määräämää tulehduskipulääkettä tyhjään mahaan (ei niin saa tehdä!). Yhtäkkiä minulla välähti! Muistin, että viimeisimmän nilkkaleikkauksen jälkeen minulle oli määrätty voimakasta särkylääkettä, jota en silloin kuitenkaan tarvinnut. Löysin lääkepaketin ja imeskelin heti yhden pillerin. Tramadolia saa ottaa neljä tablettia päivässä ja nyt odotan, että kello tulisi äkkiä yksi ja saisin imeskellä toisen.

Ennen lääkkeen ottoa tutkin Wikipediasta ja muiltakin sivustoilta, kuinka vaarallisesta aineesta on kysymys ja voinko ottaa sitä minulle määrätyn tulehduskipulääkkeen kanssa. Yllätyin iloisesti, Tramadol sopii oikein hyvin kivuliaaseen vaivaani. Tosin se on ns. kolmiolääke ja minun pitäisi mennä tänään apteekkiin hakemaan lisää tulehduslääkettä. Autolla sinne olisi ajettava, kun kävelemään en pitkää matkaa pysty. Onneksi tässä on apteekki ihan lähellä, eikä ajomatkasta tulisi pitkä. Uskaltaisinkohan lähteä muutaman tunnin kuluttua liikenteeseen?

Tule apuun, Gordon!

Nyt tarvitaan kunnon kokin apuja. Pyytäisinkö keittiööni kiroilevan Gordon Ramsayn vai lempparikokkini, teeveestä tutun Gino D'Acampon?Siinä vasta oikea keittiön ilopilleri. Herrat varmaan osaisivat kertoa, kuinka ratkaisisin tämän päivän kokkausprobleeman.

Keittiössä odottaa kilo ruusukaalia, yksi jamssi, jonkin verran lampaanlihaa ja samanmoinen määrä jauhelihaa. Mitä niistä oikein saisi aikaan? Sipulia ja valkosipuliakin on sekä maassa vielä jokunen talvipurjo. Nekin pitäisi pois syödä, että saisi uutta taas kasvamaan.

Yrttejä on jos jonkinlaisia, sekä tuoreita että kuivattuja. Kermaa tai ainakin sen korviketta, soijakermaa on jääkaapissa. Muitakin mausteita on monta purkkia ja pussukkaa.

Toistaiseksi olen vasta kehitellyt jonkilaisen keiton, ja siihen se varmaan jääkin. Ruusukaalit täytyy kuitenkin puhdistaa, teen sitten mitä tahansa. Siitä hommasta en tykkää yhtään, se on tosi hidasta. Jamssi löytyi torilta, mutta sellaista en ole koskaan ennen valmistanut tai käyttänyt mihinkään. Ilmeisesti juures on vähän perunan makuinen.

Ruokaideoita otetaan mieluusti vastaan. Mikään kiire ei vielä ole, söin aamiaisenkin vasta vähän aikaa sitten.