Luonto näpäyttää sormille

Pohjoisen Euroopan lentomatkustajat eivät suurta hiilijalanjälkeä tänään tai huomenna jätä. Piskuisen Islannin Eyjafjallajökull-jäätikkö pössäyttelee sen verran tuhkaa taivaalle, että sinne ei muita jälkiä enää mahdukaan.

Koko pohjoisen Euroopan lentoliikenne on jumissa, kun lentokoneita ei yläilmoihin levinneen tuhkan takia uskelleta päästää ilmaan. Huomenna meillä olisi iso kokous ja osallistujia pitäisi tulla vähän joka puolelta Eurooppaa. Nähtäväksi jää, onko kokouksen järjestäjillä varasuunnitelmaa vai peruuntuuko koko palaveri. Muutama tulija on jo soitellut ja kysellyt, mitäs seuraavaksi pitäisi tehdä. Kentillä taitaa olla jo aikamoinen kaaos.

Junallakin tänne pääsee mainiosti, mutta aika kauan menee, ennenkuin Jyväskylästä tai Uumajasta lähtenyt junakyytiläinen on Brysselissä asti. Lontoosta onkin helppo matkustaa, mutta taitavat EuroStarin junatkin olla jo ihan täynnä, kun Lontooseen jumiutuneet matkailijat yrittävät päästä reissuun.

Jotenkin nyt hymyilyttää, sillä lailla ihan pikkuisen. Näyttää tällä yhteisellä maapallollamme olevan sittenkin konstinsa, vaikka ihminen kaikkensa yrittääkin sen sotkemiseksi tehdä. Hyvä Eyjafjallajökull! (Minä sitten tykkään tuosta nimestä.)

Punainen buduaari

Jos joskus vielä hommaan makuuhuoneeseen verhot, niin niitten täytyy olla mustat! Ripustin viikonlopun aikana ikkunoihin uudet (vanhat) verhot, koska

a) olin kyllästynyt edellisiin,

b) em. edelliset joutivat pesuun,

c) em. edelliset kiskottiin alas huoneeseen suoritettujen eristyksellisten toimenpiteiden takia.

Verhokätköistäni vintiltä löytyi lähes käyttämättömät, punaisen oranssit ohuehkot valmisverhot, jotka joskus olin ostanut olohuonetta varten. Niiden piti aikoinaan luoda raikkaan kesäistä tunnelmaa, mutta verhojen kiinnityksen jälkeen huone pimeni kuin ukkosen edellä. Ei tuntunut raikkaalta vaikka kesäiseltä kyllä ja vaihdoinkin ne tuotapikaa takaisin tuttuihin, tylsän harmaan-beigen ei-minkään-värisiin.

Nyt muistin punaiset pimennysverhot, ja koska eristystoimenpiteiden suorittaja toivoi, ettei aurinko liikaa hohkaisi makuuhuoneeseen etelää ja länttä kohti olevien ikkunoiden läpi, päätin ottaa punaiset ihanuudet uusiokäyttöön. Kangasta oli niin paljon, että tuunasin verhoista kaksinkertaiset taatakseni tuplapimeyden. Se vaihe sujui joutuisasti. Varsinainen ripustaminen olikin toinen juttu.

Verhokiskot ja kiinnitykseen käytettävät hakaset sekä muut mitättömän pienet, mutta erittäin tärkeät osat ovat epämääräisesti arvioituina peräisin iloiselta 60-luvulta. Oli suoranaista tuskaa työntää sormet tangon suojana olevan metallisen listan alle (Alkuperäisasentajalta oli unohtunut reunojen hiominen. Toim.huom.) ja yrittää saada verhojen kiinnitysmekanismien liu'ut osumaan täsmälleen oikeaan kohtaan.

Eristyksellisten toimenpiteiden tekijä ehdotti, että jos laitettaisiin huoneeseen valot, ettei pimeässä tarvitsisi näpelöidä. En Ollut Samaa Mieltä. Ripustushommassa ei silmiä tarvittu. Suurimman osan aikaa seisoin tikkaiden toiseksi ylimmällä askelmalla silmät kiinni ja yritin kädet pystyssä päästä verhojenasennusnirvanaan.

Viimeisiä liukuja vietäessä huomasin, että ne perhanan nippelit saa irti toisistaan ja näppärästi sujautetuiksi kiskon ympärille. Kun rullan kummatkin puolet ovat verhokiskossa kiinni, sulketuu systeemi painovoiman ansiosta taas sujuvasti kasaan ja pitää verhoa ylhäällä. Miksei kukaan kertonut tätä etukäteen? Pitikö tämäkin triviaalilitieto oppia kantapään kautta? Tai sormenpäiden?

Verhot ovat nyt siellä missä pitääkin. Punaisen oranssi väri antaa huoneelle kivan säväyksen. Makuuhuoneesta tuli hetkessä (hah!) punainen buduaari. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, seuraavat verhot ovat mustat, hiilenmustat lakritsinvärisin kuvioin.

Tuossa ne nyt ovat juuri ripustettuina. Tikkaatkin vielä tilannetta todistamassa.

Ruusulle kyytiä

Siirsin vaaleakukkaisen köynnösruusun talon nurkalta vähän pidemmälle puutarhaan. Viime kesänä ruusua seinän viereen istuttaessani mielessäni oli englantilainen, köynnösruusun kaunistama maalaismökki. Haaveissani jo näin, kuinka tuoksuva ruusu peittäisi koko seinän. Mutta niin kuin usein haaveille käy, ei tämäkään toteutunut. Ei belgialainen kaupunkitalo muutu englantilaiseksi maalaismökiksi vaikka sen ympärille istuttaisi kymmenen ruusua. Suuri ruukkukin oli koko ajan tiellä ja vaikka piikikkäät oksat harottivatkin joka puolelle, ei ruusu oikein tuntunut kasvavan.

Vasemmalla ruusu ennen muuttoa ja oikealla valmiina matkaan (Eikö näytäkin reppanalta?). Ruukussa kasvoi myös erittäin hyvin leviävä ja kaiken peittävä pelargonia. Sen siirrän aidan viereen rehottamaan.

Puutarhasta portin vierestä löytyi sopiva paikka muuttajalle. Jos portin toiselle puolelle vielä hommaisin punaisen köynnösruusun ja ruusuille tueksi kaariportin, saisin taas lisää hoidettavaa/ihailtavaa/murehdittavaa.

Aika lailla sain tehdä töitä, että sain viljelmän ulos ruukusta. Lapion lisäksi hommassa tarvittiin lievää väkivaltaa. Kuopan pohjalle heitin kourallisen lehmänlantarakeita ja tamppasin mullan tiiviiksi ruusun ympärille. Kyllä sen nyt kelpaa!

Vasemmassa kuvassa uusi, punainen köynnösruusu matkalla istutettavaksi ja oikealla ihan itse tehty kaariportti. Kaupassa tuollaisten porttien hinta oli ihan hirveä, joten omista bambuista se lopulta väännettiin. Kyllä siitä ihan nätti tulee, kunhan ruusut kasvavat ja alkavat kukkia.

Huvipuisto, joka ei ole

Se löytyi aika helposti. Autossa pelkääjän paikalla selailin karttakirjan sivuja ja yhtäkkiä huomasin, "Hei, mehän mennään ihan sen huvipuiston vierestä!" Moottoritieltä Dalizelen kylään oli alle kymmenen kilometriä ja hylätty Dadipark löytyi helposti. Se ei ollutkaan metsän keskellä niin kuin olin luullut, vaan kirkon vieressä ihan keskellä kylää.


Koko alue oli tarkkaan aidattu. Kiersimme puistoa joka puolelta, mutta mistään ei löytynyt aukkoa, josta huvipuistoon olisi päässyt sisään. Tiedän, että muutama vuosi sinne oli vielä päässyt pujahtamaan, mutta nyt aita oli korjattu ja vahvistettu. Jos vastapäisen ravintolan asiakkaat eivät olisi uteliaina seuranneet touhujamme, olisin saattanut yrittää kiivetä portin yli.

Dadiparkin toiminta loppui vuonna 2002, kun alueella tapahtui onnettomuus ja pieni poika menetti huvilaitteessa kätensä. Puisto suljettiin ja omistajan tarkoituksena oli avata se remontin jälkeen, mutta näin ei koskaan tapahtunut. Belgian vanhin yksityinen huvipuisto ehti toimia 51 vuotta.

Hauskaa pääsiäistä!

Pääsiäistervehdys omalta pihalta

Tänään alkoi loma, joka jatkuu vielä viikon pääsiäisen jälkeenkin. Hyvä niin, sillä viime aikoina olen saanut töissä paahtaa hiki hatussa. Monen monituista asiaa ja projektia piti saada ennen kuun vaihdetta päätökseen ja niin kuin usein ennenkin, suuri osa tehtävistä jäi viime tippaan. Kun saman asian kanssa touhuaa monta henkilöä, on ihan varma, että jossain vaiheessa homma alkaa tökkiä. Loppujen lopuksi asiat tulivat hoidetuiksi, vaikka kyllä vielä eilen iltapäivällä punersi hermostuksesta useampi kuin yksi naama.

Aamulla nukuin pitkään. Koirat olivat ihmeissään, kun kukaan ei kiirehtinyt töihin. Sen sijaan lähdettiin lenkille, vaikka ilma ei mitenkään lämmin ollutkaan. On tuullut ja tuivertanut ja satanut vettä ja rakeita, mutta kun on kunnolla vaatetta päällä, ei kylmä pohjoistuulikaan haittaa. Lenkillä nähtiinkin kaikenlaista mukavaa ja kaunista.

Valkovuokot ovat jo aloittaneet kukinnan.

Magnoliat ovat juuri nyt upeimmillaan. Harmi, että ne kukkivat kovin lyhyen ajan, viikon päästä kukkia tuskin enää on.

Märältä niityltä löytyi kevätesikoita...

...ja polun varrelta kevään ensimmäinen voikukka.

Tällaisesta ryteiköstä haettiin ämpärillinen pieniä nokkosia, jotka näin keväällä ovat parhaimmillaan.

Arvatkaapa mikä tämä kasvi on?
Ei, ei se ole kielo vaan villivalkosipuli. Niitä kasvoi samassa ryteikössä kuin nokkosia. Kaivoimme muutaman ylös juurineen ja istutimme puutarhan perälle. Toivottavasti osaavat sielläkin kasvaa. Villilaukan lehdet ja kukat ovat kovin maukkaita ja koristeellisia vaikkapa salaatin joukossa.

Ryteikössä puut ja pensaat kasvattivat lehtiään. Tämä pieni oli kuin perhonen.

Tällainen otus tuli aidan takaa ihmettelemään ohikulkijoita. Pässiherra tuntui olevan vaimoistaan kovasti ylpeä. Se kävi välillä tarkistamassa, että kolmella lampaalla kaikki oli hyvin ja palasi taas takaisin kuvattavaksi.

Kadonneen tunnin metsästäjä

Muistakaapa kääntää kellonne kohti kesää viimeistään sunnuntaina. Minä en tiedä, missä päin kesä on, joten enpä käännä niitä etelään enkä pohjoiseen. Voisinhan tietysti kiepauttaa kellot ihan ylösalaisin, vaikka eipä noita käännettäviä huushollissa paljon enää olekaan.

Vanhan videolaitteen voisin tietysti siirtää seinää katsomaan, mutta uunin suuntaa en ryhdy muuttamaan. Liian vaikeaa ja vaivalloista, leipääkään en voisi enää paistaa enkä näkisi aamuisin, koska töihin pitää lähteä. Yöpöydällä on yksi isonumeroinen kello, ehkäpä käännän sen. Muut ajannäytön sisältävät laitteet taitavat muuttaa itsensä kesäaikaan ihan itsekseen.

Koko kesäaika on kyllä ihan älytön. Aamuherääminen on muutenkin vaikeaa ja yhden tunnin poistaminen tekee siitä tuskallista pitkäksi aikaa. Tutkija Timo Partonen on sitä mieltä, että kesäaikaan siirtyminen ei ole vain vaikeaa vaan saattaa olla jopa vaarallista. Sen tilalle hän ehdottaa pidempää työaikaa kesäisin ja talvella taas voisimme olla töissä vain vähän aikaa.

Kaipa tuollainenkin joillekin sopisi, mutta minä olen mieluummin vapaalla pitkinä, valoisina kesäiltoina kuin istun sisällä toimistossa. Muutenkin työpäivät ovat pitkiä. Mitä työnteostakin tulisi, jos ilta-aurinko paistaisi silmiin ja muistuttaisi, kuinka mukavaa olisi mönkiä puutarhassa, liikkua luonnossa tai mennä vaikka rannalle. E-hei, ei pitkiä kesätyöpäiviä minulle.

On kesäajassa jotain hyvääkin. Se nimittäin loppuu lokakuussa ja silloin saamme takaisin nyt menetetyn tunnin. Sitä odotellessa nauttikaamme keväästä!

Vaihteeksi kaduilla kuljeskelua

Tänään ei ruokatunnilla huvittanut mennä omaan ruokalaan mielipiteitä vaihtamaan. Sen sijaan lähdin kaduille kuljeksimaan, kun kerran ulkonakin oli kaunista ja lämmintä. Matkaevääksi ostin tonnikalasämpylän ja mutustelin sitä käyskennellessäni. Ei kävellessä syöminen ole ollenkaan kaunista katseltavaa, mutta eipähän minua kukaan kuitenkaan tuntisi, joten en välittänyt.

Ministeriön läpi pääsee kävellenkin

Lähdin ihan eri suuntaan kuin tavallisesti ja törmäsin yhtäkkiä pompöösiin ulkoministeriön rakennukseen. Sen ohitettuani päädyin pienille kujille, piipahdin puistossa patsaita katsomassa, laskeuduin vanhalle, kapealle kadulle ja lopulta löysin itseni taidemuseon myymälästä. Sieltä ostin kortin.

Kaikenlaisia kaksijalkaisia

Ensimmäisellä kujalla vasemmalla on taidegalleria. Tänään se oli kiinni.

Museolta lähdin nousemaan takaisin työpaikkaa kohti ja ohitin useita nimekkäitä muotiliikkeitä. Miesten kengät 400 euroa, naisten pitkät housut 659 ja jakku 1230 euroa. Huh, mitä hintoja! Laura Ashleyn kauppa näytti olevan halvimmasta päästä. Pitkikset vain 60 euroa ja leninki vähän enemmän.

Etualan asuintaloilla taitaa olla aika lailla ikää.

Ravintolat olivat avanneet terassinsa ja täyttyivät lounastajista. Yhden sellaisen ohitettuani yritin ylittää katua, mutta ensimmäistä kertaa täällä asuessani jouduin tilanteeseen, että autot eivät pysähtyneet punaisiin valoihin. Ihmiset joutuivat poukkimaan vaarallisesti autojen lomassa tien yli. Huh, taisi olla vähän liian hieno kaupunginosa minulle.

Kuvat on kännykällä otettuja, siksi lievästi heikkolaatuisia.