Puhutaan ulkomaata

Kuinka ajattelette suomalaisten toimivan seuraavanlaisessa tilanteessa?

Istun suomalaisen työkaverini kanssa työpaikan kanttiinissa kahvilla ja juttelemme niitä näitä omalla äidinkielellämme. Kohta joukkoon liittyy pari toisenmaalaista työkaveria ja jutustelu jatkuu keskeytymättä, mutta mikä mahtaa olla keskustelukieli? Suomi? Englanti? Monien kielten sekoitus?

Vastaus on englanti, ainakin meidän työpaikallamme ja ainakin omien työkavereitteni kesken. Kukaan suomalaisista työkavereistani ei pidä yhtään ihmeellisenä tai edes vaikeana kielen vaihtamista sellaiseksi, jota kaikki ymmärtävät. Jotenkin tuntuu niin kovin luonnolliselta ottaa kaikki pöydän ympärillä istuvat huomioon eikä ihmetellä tai pohdita, miksi niin tehdään.

Entäs sitten samanlainen tilanne, mutta erikielisenä:

Belgialainen työkaverini kysyy, josko minulle sopisi lähteä hänen kanssaan lounasta nauttimaan työmaaruokalaan. Sanon sen sopivan. Taiteilemme täydessä kuppilassa tarjottimiemme kanssa ja etsimme vapaita paikkoja. Työkaverini näkee muutaman entisen kolleegansa ja suunnistaa heidän pöytäänsä. Pikaisen esittelyn* jälkeen kaikki alkavat/jatkavat päivän annoksen nauttimista ja samalla keskustelevat sivistyneesti. Niin sivistyneesti, että minä suomalainen en voi ottaa jutusteluun osaa. Ranskan kielen taitoni on sen verran huono, etten ehdi sanoa mitään, kun puheenaihe jo vaihtuu. Työkaverini hymyilee minulle välillä ystävällisesti ja kysyy, ymmärsinkö kaiken. Vastausta hän ei odota.

Siinä syödessäni mietin, miksi ihmeessä taas lähdin mukaan. Ja miksi me suomalaiset vaihdamme kieltä, mutta toisenmaalaiset eivät? Onko se sitä kuuluisaa kiltteyttä vai haluammeko miellyttää muita? Vai olemmeko vain yksinkertaisesti kohteliaita? Tiedän, että kaikki ruokapöydässä istuvat osaavat englantia, mutta ehkäpä yksi vähän-huonoa-ranskaa puhuva ei ole tarpeeksi. Tarvittaisiin varmaan useampi huonokielinen, ennen kuin paikalliset vaihtaisivat äidinkielensä vieraaseen.

Ehkä minun ei pitäisi tällaisia pohtia ollenkaan, ei minua tänne kukaan ole pakottanut tulemaan. Lisäksi olisin voinut opetella ranskankin kunnolla, niin ei nyt tarvitsisi valittaa. Oma syy.

******

*(Esittelykeskustelu käytiin englanniksi)
Työkaverini: Oletteko ennen tavanneet? T on Suomesta kotoisin, ollaan tunnettu monta vuotta.
Pöydässä Istujat: Hauska tutustua. Ollaan me varmaan joskus nähty jollain kursseilla tai käytävillä.
Minä: Hei kaikki, kyllähän me on taidettu jossain tavata.
PI: Koska aiot viettää lomaa ja minne menet?
M: Pari viikkoa vielä ja sitten on loma. Enköhän minä Suomeen mene.
PI: Eikös siellä ole kauhean kylmä!?
M (naurahtaen): Joo, talvella kyllä, mutta ei tähän aikaan vuodesta.
PI: ???????
M: Yli 30 astetta on viime aikoina näyttänyt Suomessa olevan.
PI: Tuo ei voi olla totta!
M: Totta se on. Suomessa on ollut jo pitkään tosi lämmintä, peräti kuumaa.
PI: (Keskustelu jatkui erittäin nopealla ranskankielellä ja sain osakseni epäileviä katseita.)

******
Selvennykseksi: Läheskään kaikki tuntemani belgialaiset eivät tokikaan käyttäydy kuten yllä kuvasin, varsinkin jos porukassa on monenmaalaisia ihmisiä. Niissä tilanteissa puhutaan yleensä jotain kaikkien osaamaa kieltä. Minulla taisi olla huono hetki, koska asia ärsytti.

Juuri täällä, juuri nyt

Olen työmatkalla Wienissä. Tänään puolelta päivin aukeaa 18. AIDS-konferenssin näyttelyalue ja työpaikkani on siellä näyttävästi esillä. Taskussani on VIP-lippu illan avajaisiin ja pääsen jo tänään näkemään suuren idolini Annie Lennoxin. Huh, jaksan tuskin odottaa.

Tulin kaupunkiin eilen aamulla ja minulla oli vähän aikaa kierrellä kaupungilla. En ole täällä ennen vieraillutkaan ja täytyy sanoa, että kyllä on kaunista. Historian siivet havisevat mukulakivikaduilla taiteillessa ja ohi kopottelevia hevosia katsellessa ja kuunnellessa. Mozartin asuintalokin löytyi ihan sattumalta, kun illalla kuljeksin hiljaisilla kaduilla.

Kaupungin hiljaisuus tuntui oudolta. Lauantai-ilta eikä meteliä missään. Olin ehkä liian aikaisin liikkeellä. Iltakahdeksan jälkeen näkyi liikkeellä olevan vain turisteja ja iltapuvuissaan juhlimaan meneviä porukoita. Ihmettelin niitä iltapukuja hetken, mutta sitten muistin, että eilen oli AIDS-konferenssin valtava Life Ball -juhla kaupungintalon aukiolla. Olisi tehnyt mieli lähteä katsomaan, mutta unohdin iltapukuni kotiin. Harmi. Ei vaan, jalkani olivat jo turvoksissa ja kipeinä koko päivän kävelystä ja konferenssikeskuksessa juoksemisesta, joten lisäkävely sai jäädä. Kävin vain hotellini vieressä olevassa intialaisessa ravintolassa syömässä ja menin katsomaan juhlaa postimerkin kokoisesta televisiosta.

Täällä en ollut eilen. Kuva on julkeasti lainattu nettiuutisista.

Kuumana kesäpäivänä

Meillä on tänään ollut kuuma, puutarhan perällä peräti 40 astetta! Olo on kuin huonosti lämmitetyssä saunassa eikä mitään jaksa tehdä. Pääsin oikeastaan vasta iltapäivällä liikkeelle ja käväisin kaupassa.

Silläkin reissulla kuumuus teki tepposensa (tai sitä ainakin syytän). Jouduin nimittäin palaamaan kauppaan takaisin hakemaan osan ostoksistani. Otin hyllyltä kärryyni pari pulloa espanjalaista punaviiniä. Tarjouslappusen mukaan pullot maksoivat 3,59 euroa kappale. Kassakuittia tarkistaessani huomasin, että minulta olikin veloitettu normaalihinta. Eikun takaisin valitustiskille. Asia hoidettiin ja sain euroni takaisin - mutta unohdin ne pullot! Vasta kotona huomasin asian ja jouduin palaamaan takaisin kauppaan. Siellähän ostokseni odottivat, oikein nimilapulla varustettuina. Tapahtuma oli pelkästään kuumuuden syytä, mistään muusta ei voi olla kysymyskään.

Koska kuuman kuumana päivänä ei paljon voi tehdä, kokosin tähän hieman toimintoja, joihin ehkä mahdollisesti energia riittäisi.

Voi vaikka ihmetellä, mitä Titi-Uu tekee kitkemättömässä kasvimaassa. Etsii matoja? Syö salaattia?

Hyvä on myös käydä tarkistamassa, kuinka Mr. Morse voi sananjalkamajassaan (on se siellä, ihan varmasti!). Sama maja kasvaa joka kesä Morsen kesäkodiksi.

Kuumana kesäpäivänä voi myös seurata raukeana perhosten lentoa. Se on helppoa, mutta kuvaaminen ei niinkään. Kumma, että sain edes tällaisen otoksen aikaiseksi, ovat ne niin vikkeliä.

Salkoruusun kukkien ihailu ei vaadi yhtään energiaa. Sitä voi tehdä vaikka kuinka kauan yhteen soittoon.

Ruiskaunokki-istutuskin on silmien ilona, eikä yhtään tarvitse sen puolesta hikoilla. Mehiläinen rehkii puolestani. Hassu otus, sekin liikkui vähän liian nopeasti.

Nyt juuri alkoi sataa ja jyristä. Morse kulkee rauhattomana ympäriinsä tai vapisee kyljessä kiinni, mutta Titi-Uu ei ole moksiskaan. Se ei ukkosta pelkää. En kyllä pelkää minäkään. Muistan, kuinka isän kanssa istuttiin kotikuistilla ja ihailtiin salamointia ja laskettiin, kuinka kaukana ukkonen oli.

Jalkapalloa ja huulipunia

Piti vain kesken jalkapallomatsin tulla kertomaan, että ostin tänään uuden huulipunan. Viimeeksi olen tainnut huulipunia ostaa joulun aikoihin Suomessa. Ennen olin oikea huulipunafriikki ja aina tilaisuuden tullen käsilaukkuuni pujahti uusi, ihana hylsy. Kun kotona vertasin uutta ostostani muutamaan kymmeneen entiseen, usein huomasin, että samaa väriä minulla oli jo ainakin neljä.

Tämänpäiväinen on ihan vain vähän punainen. Ostin juuri tämän punan siksi, että sen piti olla rasvainen ja kosteuttava. Pettymys oli suuri, kun lopulta sain kaikki sellofaanit ja teipit hylsyn ympäriltä pois ja sutaisin väriä huuliini. Puna oli tosi kuivan tuntuista ja jähmeää, ei ollenkaan sellaista, mistä pidän. No, onpahan ainakin tuore.

Nyt jatkan jännittävän pelin seuraamista. Toivon, että Saksa voittaa ja saamme tosi jännittävän Saksa-Hollanti-finaalin. Tai jännittävä siitä tulee joka tapauksessa, voitti sitten Saksa tai Espanja.

Outo ihminen avaa suunsa

Taidan olla outo. Sain tällä viikolla siitä taas muistutuksen, kun ylitin katua ja huomasin muutaman suomalaisen motoristin ajopeleineen. Pysähdyin kysymään, mistä kaukaa sitä on tultu ja kuinka kauan Brysselissä oltu. Ihmiset tuijottivat minua suu auki ja lopulta yksi sai suustaan ulos, että Keski-Suomesta olivat lähtöisin.

Yritin jutella niitä näitä, mutta matkalaiset eivät oikein olleet juttumiehiä/-naisia. Sen verran kuulin, että Roomassa oli käyty ja nyt ollaan takaisin Suomeen menossa. Toivotin hyvää matkan jatkoa ja jatkoin matkaani. No, ehkäpä oli yllätys, että pari minuutti Brysseliin saapumisen jälkeen joku tulee juttelemaan.

Ennenkin on käynyt samalla tavalla. Olen jostain syystä avannut suuni suomalaisia nähdessäni ja saanut kalsean vastauksen tai joskus on peräti käännytty pois päin. Eihän nyt hyvänen aika sentään ulkomailla voi suomea puhua tai tunnustaa olevansa suomalainen! Koko matka menee pilalle, jos ei hengaile vain kunkin maan alkuasukkaiden kanssa!

Tiedoksi niille lukijoille, jotka joskus Brysselissä vierailevat: Täällä asuu paljon suomenkielisiä ihmisiä, itse asiassa monta tuhatta. Jos matkaseuralaisen kanssa puhuu suomea, on ihan sata varma, että ainakin yksi Belgian suomalainen tulee jossain vaiheessa juttelemaan.

Muutama vuosi sitten ison EU-kokouksen aikana katuja oli suljettuina. Kuljin kiertotietä vähän matkaa parin nuoren miehen edellä. Miehet isoon ääneen harmittelivat matkan pituutta ja pelkäsivät, etteivät ehdi määränpäähänsä ajoissa. Tietä heille antaessani sanoin, että olisivat hyvät ja ohittaisivat ennenkuin alkaisivat moittia hitaasti kävelevän naisihmisen hidastavan heidän kulkuaan. Poikia nauratti. Toisin oli karttaa lukevien naisten kanssa kuninkaan linnan takana. Naiset ihmettelivät, missähän se palatsi kartalla oikein oli. Pysähdyin ja kysyin, voisinko auttaa. Harvoin olen saanut niin ylimielisen vastauksen kuin silloin. "Ei me apua tarvita", sanoivat rouvat ja käänsivät minulle selkänsä.

En minä Suomessa ala kaikille suomalaisille jutella, mutta täällä alan. Lähes aina. Minusta olisi väärin, jos en ilmoittaisi ymmärtäväni puhuttua kieltä, kun ihan vieressä seison ja kuuntelen yksityiskeskustelua. Olen muuten oudon käytökseni avulla löytänyt ystäviäkin. Samalla aamumetrolla kanssani kulki työmatkaansa nuorehko rouva, jonka näin kerran lukevan Me Naiset -lehteä. Heti kysyin, joko hän oli suomalainen vai muuten vain osasi kieltä. Espoostahan rouva on alun perin kotoisin. Siitä se alkoi.

On täällä muitakin samanlaisia kuin minä. Kotimetroasemalla tuli pitkähkö naisihminen englanniksi kyselemään, mitä juuri sillä hetkellä luin. Hän oli huomannut, että kuljemme samoihin aikoihin töihin ja että minulla on aina kirja mukanani. Koska hänkin lukee paljon, aloimme keskustella ensin kirjoista ja kirjastoista ja myöhemmin monesta muusta asiasta työmatkojen aikana. Hassu sattuma on, että asumme samassa kylässä, joten silloin tällöin näemme muutenkin. Kirjojen lisäksi meitä yhdistää myös ulkomaalaisuus. Skotlantilaisesta nimestään huolimatta Ailsa on englantilainen. Belgiassa hän on asunut 5-vuotiaasta lähtien eli vähän kauemmin kuin minä.

Tuosta kotimetroasemasta tuli mieleeni vielä yksi suomalaistapaus. Kuljin pitkän aikaa samalla metrolla miehen kanssa, joka ihan selvästi oli suomalainen (älkää kysykö, mistä sen tietää, sen vain tietää). Jostain syystä jätin tämän juron herran rauhaan. Kerran osuimme miehen kanssa samaan penkkiin toisen suomalaisen kanssa. Juttelin tuttavani kanssa vilkkaasti kaikenmaailman asioista. Herra ei millään tavalla osoittanut ymmärtävänsä puhettamme, vaikka Hesaria hän kyllä osasi lukea. Oli varmaan ujo. Aina tapauksen muistaessani ajattelen, että kyllä minun olisi pitänyt miehelle jotain sanoa. Nyt se on myöhäistä, miehen työsopimus on varmaan päättynyt, kun häntä ei ole enää pitkään aikaan täällä näkynyt.