On täällä leveät tiet

Kyllä täällä on paljon lunta! En Belgian narsissi-istutusten vieressä ymmärtänytkään, kuinka kevät on Suomessa vasta aluillaan. Viime perjantaina katselin lentokoneen ikkunasta valkoista näkymää ja pohdin, mikä läntti on peltoa, mikä vettä. En usko, että arvasin oikein.

Nyt olen viettänyt aikaa vanhan äitini luona ja välillä piipahtanut siskollani sekä käynyt lapsiani ja ystäviäni tapaamassa. Liian harvoin näen tärkeitä ihmisiäni, joten Suomessa ollessani teen kaikkeni, että ainakin rakkaimpiani pääsen halaamaan.

Sain siskoltani auton lainaksi ja olenkin jo ajellut tuhannen kilometrin verran. Pimeillä teillä kurvailu on tosi puuduttavaa, mutta onneksi kaistat ovat leveitä. Köröttely tuntuu turvalliselta, kun tien reunoihin on pitkä matka. Vaikka väärinhän tuo oli sanottu, en minä mitään köröttele. Vauhdilla menen, kun kerran täytyy paikasta toiseen päästä ja välimatkat ovat kovin pitkiä. Auton ottaessani naureskelin, että takalasiin pitäisi laittaa kyltti: Varokaa, kuski Belgiasta!

Kommelluksiakin on täällä lumen keskellä sattunut. Tampereella jäin autoni kanssa ylämäkeen jumiin. Tai ei se mikään jumi ollut, kun auto alkoi iloisesti luistaa takaperin. Onneksi ei ollut muita autoja näkyvissä ja valittavissa oli toinenkin tie. Nyt mäki on jo ihan sula, eikä aiheuta ongelmia minulle tai muille. Samassa kaupungissa ajoin myös huomaamattani päin punaisia, kun en tajunnut, että niin vikkelään valot vaihtuvat. En tiedä, näkikö kukaan, mutta kyllä minua harmitti.

Eilen luistelin lumisohjossa pienen kylätien reunasta toiseen niin, että traktorikuskikin katsoi parhaakseen väistää kiemurtelijaa. Onneksi päätiet olivat paremmassa kunnossa.

Tänään olen istunut pitkän tovin äitini kerrostalosaunassa ja löylytellyt oikein kunnolla. Hieno, kun saa kiukaallekin heittää vettä ihan luvallisesti!

Niin, ja onnea Porin Ässille tämän illan otteluun! Kääntäkää nyt ihmeessä pelin suunta sinne, minne se kuuluu!!! Terveisin nimimerkki: Joskus Pata-fani, aina Pata-fani

Pitkin, poikin kaupunkien katuja

Sain tänne mieluisan jouluvieraan, kun poikani tuli muutamaksi päiväksi käymään. Yksi päivä meni kotona istuessa ja jutellessa, mutta maanantain koittaessa lähdimme kiertelemään Brysseliä ilman päämäärää.

Kirpputorin myyjät olivat jo keräilemässä tuotteitaan pois. Päähineitä näytti kuitenkin vielä olevan läjäpäin tarjolla.

Antiikkia kolmessa kerroksessa

Antiikkikaupassa kävimme lämmittelemässä ja ihmettelemässä, mitä kaikkea ihmiset ovat tarvinneet ja vielä tarvitsevat.

Uskokaa tai älkää, mutta tämän pystin olisin ostanut takanreunukselle, jos hinta olisi ollut kohdallaan. Jaa, että huono maku vai?

Onneksi maalattuja ilmapalloja ja tuoleja myyvä kauppa oli kiinni. Joku näistä värikkäistä ihanuuksista olisi saattanut lähteä mukaani, jos olisin päässyt myymälään sisälle.

Pienet, lasten kokoa olevat tuolit odottivat kadulla ostajiaan.

Muistin, että antiikkikauppakadulla oli valtava sisustusliike, josta oli vaikea lähteä ulos tyhjin käsin. Etsin ja etsin kauppaa, mutten löytänyt. Kun siirryimme toiselle kadulle, löysin vihdoin etsimäni, mutta jotain tosi outoa oli liikkeelle tapahtunut Sadat neliöt olivat vaihtuneet muutamaksi kymmeneksi ja myynnissä oli lähes pelkästään joulukoristeita ja kaiken värisiä lamppuja Mikä pettymys!

Näitä kukkahattutätien pöytälamppuja en sisustusmaustani huolimatta kotiini huolisi.

Tiistaina jatkoimme kävelyämme Antwerpenin räntäsateessa.

Joulutori oli vielä voimissaan ja omituiset otukset lahjoittivat lapsille tonttulakkeja.

Kyllä karusellissa matkustajiakin oli, eivät vain osuneet kuvaan.

Joulutorin kojuilta siirryimme toisenlaisiin tunnelmiin. Kävimme häikäistymässä maailman timanttikeskuksessa ja ihailimme jalokivien loistetta rautatieaseman kupeessa. Kuvat jäivät ottamatta, mutta takuuvarmasti tulimme itse ikuistetuiksi monellekin filmille. Missään muualla en ole nähnyt niin paljon turvakameroita, kuin Antwerpenin timanttikauppakaduilla.

Lauantaina oli Ceen syntymäpäivä

Paljon onnea tänään kahden päivän ikäiselle pikku neiti Ceelle! Belgian Ardenneilla syntynyt vauveli on nuoren työkaverini ensimmäinen lapsi. Äiti-Ee jäi äitiyslomalle runsas viikko sitten ja vauvan piti syntyä vasta huomenna. Neitosella oli kuitenkin kiire syntyä viikonloppuna, ettei isä-Geen tarvinnut lähteä synnytyssairaalaan kesken työpäivän. Fiksu tyttö!

Täällä jäädään äitiyslomalle viikko pari ennen lapsen laskettua aikaa, ettei äitiyslomaa tarvitse ilman lasta viettää turhan pitkään. Vauvan kanssa kotona saadaan olla puolisen vuotta. Äiti-Ee sanoi tulevansa töihin takaisin joskus maaliskuussa ja toivoi asuvansa Suomessa, että saisi olla kotona pidemmän aikaa. Onneksi isä-Gee on opettaja ja töissä samassa kaupungissa, jossa perhe asuu. Hän kuulemma ottaa vauvavastuun, kun äiti taas aloittaa työt.

Juttelin äiti-Een kanssa vauva-asioista ennen kuin hän jäi kotiin. Napakasti hän ilmoitti päättäneensä olla imettämättä vauvaa. Ihmettelin aika paljon asiaa, ja syyksi hän sanoi, että kun siskokaan ei imettänyt ja että sitten voisi isäkin syöttää pikkuista. Minä yritin kertoa imettämisen hyvistä puolista, mutta äiti oli päätöksensä tehnyt.

Myöhemmin kuulin, että imettämättömyys on täällä aika yleistä. Yksi syy on kuulemma se, että pullosta eväänsä saavan vauvan kanssa on helpompi liikkua yleisillä paikoilla, kun ei tarvitse etsiä imetyspaikkaa. Taisin näyttää sillä hetkellä ihan hoo-moilaselta ja kerroin, ettei imetys ole ollenkaan vaikeaa yleisilläkään paikoilla. Kyllä senkin homman voi huomaamattomasti hoitaa. Silloin katselivat muut minua ihmeissään, eihän rintoja saa julkisella paikalla näytellä!

Kyllä näissä kulttuurien välisissä eroissa on paljon oppimista.

Lauantaina Leuvenissa

Olipas mukava muutaman päivän loma! Kiireinen tyttäreni pääsi pitkästä aikaa käymään luonani ja vietimme päivät tiiviisti yhdessä. Lauantaina suuntasimme kohti parin kymmenen kilometrin päässä olevaa Leuvenia, josta tytär oli kuullut pelkkää hyvää belgialaiselta työkaveriltaan.

Leuven ei ole suuri kaupunki, mutta vanha se on, ja vilkas. Ensimmäiset maininnat kaupungista ovat runsaan tuhannen vuoden takaa ja kaupungin yliopistokin on jo yli 500 vuotta vanha. Opiskelijat kaupungin vilkkaudesta huolen taitavat pitääkin.

Oude Marktia (vanha tori) sanotaan Belgian pisimmäksi baariksi. Viime lauantaina taisi olla vielä liian viileää, kun terassit eivät olleet täpö täynnä.


Leuvenin kaupungintalon (kuvassa vasemmalla) olen nähnyt sisältä ja ulkoa useita kertoja, mutta aina se näyttää yhtä vaikuttavalta.

Yksityiskohta kaupungintalon seinästä.

On vanhassa kaupungissa uusiakin rakennuksia.

Levähdyspaikka kaupan nurkalla.

Belgian vanhimmassa kasvitieteellisessä puutarhassa ei kaupungin hälyä kuule.

Sinisateen varjossa

Tulppaanitkin kukkivat vielä

Menetetyt vappumarssit

En minä koskaan vappumarssille ehtinyt. Siihen aikaan, kun halusin äänekkäästi osoittaa solidaarisuuttani kaikille maailman sorretuille, olin myös reipas juhlija. Vappuaamuna olin niin väsynyt ja muutenkin huonovointinen, etten edes muistanut koko marssia. Lisäksi asuin sen verran maalla, että matka marssipaikalle olisi niissä olosuhteissa ollut aivan liian pitkä. Sen verran jaksoin, että autoin isää nostamaan lipun salkoon ja sitten taas peiton alle potemaan.

Myöhemmin, kun minulla oli jo omaakin perhettä, vappua vietettiin hyvin rauhallisesti. Kolmen samanhenkisen naapuriperheen kanssa keräännyimme säästä riippuen joko pihalle tai jonkun autotalliin munkkeja paistamaan. Taikinaa oli suuri kulhollinen, eikä se tuntunut yhtään vähentyvän vaikka hiki vappuhatussa munkkeja paistoimme. Lapset riehuivat pihalla ilmapalloineen ja serpentiineineen ja kävivät välillä munkkeja syömässä ja vertailemassa kolmen eri äidin valmistamia simoja.

Vappupäivänä menimme vapputorille. Sieltä - ainakin minun mielestäni - piti ostaa jotain hauskaa vappuroinaa. Ei se aina onnistunut. Tytär oli kyllä äitinsä kanssa samoilla linjoilla, mutta poika tykkäsi enemmän vesipyssyistä kuin possunaamarista. Ostettiin vesipyssy. Ja seuraavana vuonna taas. Vähitellen vapputorilta lähdettiinkin hakemaan vain vappupyssyä ja iltapäivisin kolme uuden vappuvesipyssyn omistajaa kävi pihoilla kiihkeitä ja erittäin märkiä taisteluja. Äidin "Tälle pojalle ei sitten pyssyjä hommata!" -päätös oli tainnut lentää karanneen vappupallon myötä taivaan tuuliin.

Nykyisin vappu on vain mukava vapaapäivä. Vappuaattonakaan en viitsi lähteä töitten jälkeen takaisin kaupunkiin juhlimaan suomalaista vappua, enkä ehtisikään. Belgialaiset eivät tiedä mitään kevätkarnevaalistamme ja Brysselin Grand Placella juhliva suuri suomalaisjoukko herättääkin ihmetystä ja kysymyksiä. Tänään olisi suomalaispiknikin vuoro Brysselin kuninkaallisessa puistossa, mutta sinnekään en ole menossa. Retkeilen koirien kanssa täällä omalla pihalla ja haistelen omenankukkien tuoksua.

Hauskaa alkavaa toukokuuta kaikille!

Sataa, paistaa ja pakastaa

Nyt on reissu reissuttu ja kiva joulu takana. Ehdin saunoa neljässä eri saunassa ja nukkua viidessä eri sängyssä. Sain syödä jouluherkkuja useassa ruokapöydässä vielä useampaan kertaan. Tapasin vanhoja sukulaisia ja ystäviä ja tutustuin uusiin. Ja ennen kaikkea sain viettää aikaa rakkaitten lapsieni kanssa. Kiitos kaikille minua kestinneille ja hyvänä pitäneille!
Suomen matkani aikana ehdin ajaa satoja kilometrejä autolla, istua bussissa ja junissa ja taksillakin taisin ajella. Kunnon talvi ja lumimyräkät toivat oman jännityksensä matkustamiseeni. Paluu Belgiaan oli kuin olisin toiselle planeetalle laskeutunut. Pellot ovat vihreinä eikä lunta ole kuin pieninä, likaisina läjinä siellä täällä. Eilen paistoi vähän aurinko, mutta nyt taas sataa vettä. Tämä mikään talvi ole, toista se oli Suomessa.

Onneksi minulla on vielä vähän lomaa jäljellä. Jospa pakkaisimme koirat autoon ja lähtisimme pariksi päiväksi tutkimaan, miltä maailma näyttää Brysselin ulkopuolella.

Pakollinen pysähdys ja muita matkamuistoja

Olipas viime viikolla kiva reissu! Jopa auton temppuilu alkumatkasta lisäsi matkan hauskuutta, kun saimme viettää ylimääräisen vapaaviikonlopun Dresdenissä. Juuri ennen kaupunkia autoon tuli sellainen vika, ettemme uskaltaneet jatkaa matkaa. Onneksi maahantuojan huoltopalvelu hoiti asian nopeammin ja tehokkaammin kuin olisin ikinä uskonut.

Dresdenistä olisi löytynyt yösijaa muualtakin kuin leirintäalueelta.

Jos olisimme olleet reissussa viikkoa myöhemmin,
minut olisi lauantai-iltana löytänyt varmasti täältä.

Muisto lähihistoriasta kulttuuritalon seinässä.

Vähän vanhempaa historiaa vanhan kaupungin aukiolla.

Paikallista janojuomaa koko lasillinen

Maanantaina pääsimme jatkamaan matkaa ja perillä Brnossa olimme iltapäivällä. Leirintäalueen etsiminen vei kyllä oman aikansa. Vanha, entisistä ajoista muistuttava kyltti oli autuaasti jäänyt puskien taakse piiloon eikä kellekään ollut juolahtanut mieleen korjata tilannetta. Löytyihän se majapaikka kuitenkin lopulta ja saimme rauhallisen paikan vaunullemme lähes tyhjältä leirintäalueelta.

Leirintäalueella oli mökkejäkin vuokrattavana. Rakennusmateriaali näytti olevan vaneria ja rakennusvuosi on varmaan ollut joskus kauan, kauan sitten.

Poikani kanssa teimme suunnitelmia pariksi seuraavaksi päiväksi. Ensin päätimme käydä Olomoucissa, joka on vanha kulttuurikaupunki Brnosta pohjoiseen. Siellä kuljeksimme pitkin katuja ja puistoja ja ihastelimme kauniita rakennuksia.

Talo Olomoucissa

Yksi päivä kului mukavasti Brnossa pojan toimiessa turistioppaanamme. Hyvin hän oli tutustunutkin kaupungin historiaan ja osasi kertoa monta hauskaa juttua.

Kuultiin muun muassa, että ruotsalaiset yrittivät aikoinaan vallata Brnon kaupungin ja linnoituksen. Pohjolan joukot olivat piirittäneet linnaa jo pitkään ja väsymys alkoi miehiä vaivata. Brnon joukkojen vakooja kuuli piirittäjiltä, että jos linnoitusta ei pystytä valloittamaan saman vuorokauden kuluessa, lähtisivät ruotsalaiset tiehensä. Silloin brnolaiset päättivät hämätä pohjoisen sotilaita ja soittivat illalla yhdeltätöista kirkon kelloja kaksitoista kertaa. Ruotsalaiset luulivat päivän vaihtuneen ja lähtivät takaisin Svean maalle. Siitä lähtien on Brnossa kello lyönyt kaksitoista kertaa tuntia ennen keskiyötä.

Näkymä linnoitukselta Brnon kaupunkiin

Yksityiskohta kaupungilla olevan rakennuksen sisäänkäynnin yläpuolelta. Arkkitehti oli suunnitellut kaikki pylväät suoraan, mutta koska luvattua korvausta ei kuulunut, mies päätti kostaa ja rakennutti keskimmäisen pylvään kiemuraan. Eipä sitä rahaa siitäkään herunut ja arkkitehti sai tempustaan niin huonon maineen, että kuoli köyhänä ja unohdettuna.

Kotimatkalle lähdimme torstaina, kun ensin haimme pojan kämpiltä kassillisen tavaraa Suomeen tuotavaksi. Helpompihan hänen on takaisin kotiin matkata, kun rinkkaa ei talvivaatteilla tarvitse täyttää.

Suuntasimme kulkumme ensin kohti Itävaltaa, jossa illan kuluessa nousi aikamoinen ukkosilma ja rankkasade. Löysimme pysähdyspaikan jonkin pikkukylän maauimalan parkkipaikalta aivan poliisilaitoksen vierestä. Aikaisin aamulla matka jatkui. Olimme tien päällä jo heti kuuden jälkeen, mikä meistä aamu-unisista tuntui tosi omituiselta!

Alppiniitty jossakin Itävallassa

Näkemiin Brno ja Tsekinmaa! Kiitos vieraanvaraisuudestasi.

Syntymäpäivä-päivä

"Kyllä se tällä ramppaamisella syntyy", totesi viisivuotias tuleva isosisko, kun kävelimme toista kertaa parin kilometrin matkaa pankkiin. Olin nimittäin ensimmäisellä reissulla unohtanut ottaa lompakon mukaan. Odottelin vauvaa syntyväksi minä hetkenä hyvänsä, laskettu aikakin oli jo mennyt aikoja sitten.

Syntyihän se. Kun seuraavana aamuna heräsin viideltä, tiesin että kohta on lapsia kaksi. Jo kahdeksalta pidin pientä kolme ja puolikiloista poikaani sylissäni. Siinä se oli, vauhdilla maailmaan tullut isosiskon pikkuveli.

Poikani on pikku pojasta lähtien ollut kiinnostunut lentokoneista. Ensin niitä rakennettiin legoista ja myöhemmin hänellä oli kaikki mahdolliset hyllyt ja pöytien pinnat täynnä pienoismalleja. Jos oiken muistan, iso osa pienoismalleista on vieläkin tallella. Kiinnostus johti aikoinaan ammatinvalintaan ja pian poika valmistuu lentokoneinsinööriksi.

Nyt kuitenkin hän on Erasmus-vaihto-oppilaana Brnon teknillisessä yliopistossa, Tšekissä vielä muutaman kuukauden. Hauskaa kuulemma on, ja miksi ei olisi. Opiskelu ei taida olla kovin rankkaa ja vaihto-oppilaille on järjestetty paljon yhteistä ohjelmaa. Ihan omatoimisestikin nuoret saavat aikansa kulumaan. Milloin olen saanut viestin Budapestista, milloin Krakowasta. Junalla liikkuminen on opiskelijoille edullista ja yösija löytyy hostelleista. Tšekin kieltäkin poika on opiskellut, että seurustelu paikallisten kanssa olisi helpompaa.

Isosisko lähti viime viikolla poikaystävänsä kanssa pikkuveljeä moikkaamaan ja juhlimaan syntymäpäivää. Pitäkää hauskaa ja nauttikaa keväästä!

Paljon onnea rakkaalle lapselleni!

Olkapäänä

Antaa vanhan kunnon raspikurkun kertoa tämän päivän tunnelmat. Minulla ei tuohon ole mitään lisättävää, asia vain on näin.

Paljon onnea esikoiselle!

Tänään, aika monta vuotta sitten heräsin aamulla tunteeseen siitä, että odottamani vauva halusi lopultakin syntyä. Lasketusta ajasta oli jo kymmenen päivää ja oloni oli suoraan sanoen paksu.

Keittelin aamukahvit rauhassa, keräsin tavaroita sairaalakassiin ja kipristelin aina siinä välillä. Lapsen isä meni vielä kellariin viimeistelemään hoitopöydän maalausta ja minä suunnittelin alkavani leipomaan pullaa. Ajattelin, että synnytys käynnistyy hissukseen ja kestää tuntikausia niin kuin omalla äidilläni oli käynyt. En pitänyt mitään kiirettä.

Kovin kauaa en kuitenkaan jaksanut touhuta, kun olo kävi tukalaksi. Käskin tulevan isän autonrattiin ja lähdimme Kätilöopistolle kuitenkin kotini kautta koukaten. Oli lauantaipäivä ja äitini oli töissä. Isäni vähän ihmetteli, mitä oikein siellä teimme ja käski ajaa suorinta tietä sairaalaan.

Ajomatkan aikana supistukset voimistuivat ja tulivat kerta kerralta kivuliaammiksi. Lopulta olimme sairaalassa ja sain sairaalavaatteet ylleni. Synnytysosastolle mentiin hissillä ja muistan kuinka hissin ovi avautui, hoitaja seisoi ovella ja minä istuin hissin penkillä käsilaukku sylissäni. Sain parin supistuksen välissä varmistetuksi, että perhesynnytyshuone oli vapaana kunnes kampesin itseni hissistä ulos. Olin nimittäin päättänyt, etten liiku minnekään ellen saa miestä mukaan synnytykseen.

Onneksi oli huone vapaana, sillä muuten tyttö olisi voinut syntyä hissiin. Ei kestänyt kuin muutama minuutti synnytyshuoneeseen pääsystä, kun mies sai tummatukkaisen, huutavan tyttäremme käsivarsilleen.

Tyttö kasvoi nuoreksi naiseksi, jonka hiukset ovat muuttaneet väriään vuosien varrella useammankin kerran. Nyt hän elää Suomessa omaa, onnellista elämäänsä. Liian harvoin tapaamme, mutta yhteyttä pidämme säännöllisesti. Eilen viimeeksi juttelimme pitkään ja varmaan tänäänkin soitan ja onnittelen esikoistani.

Rakas, ensimmäinen lapseni, olet minulle tärkeä!