Arkistointiahdistusta

Myönnetään, en ole maailman paras papereiden järjestäjä enkä arkistoija, ainakaan kotona. Kerään papereita pöydille pinoihin ja silloin tällöin siirrän ne hyllylle pinoon tai kerään tyhjään laatikkoon tai muuhun sopivaan lokeroon.

Nyt sairaslomalla sain päähäni alkaa järjestellä eri paikoissa sijaitsevia paperipinoja. Onpas urakka! Yritän poistaa tarpeettomat, vanhat laskut ja järjestää muut vuosiluvun mukaan. Sen tarkempaan arkistointiin en tällä kertaa ryhdy. Jo pelkkä laskujen miettiminen vie aikaa, pitääkö säilyttää vai saako heittää pois. Lisäksi lajittelen pois heitettävät suoraan paperinkeräykseen meneviin ja paperisilppurin läpi ajettaviin. Vielä kun keksisin, mihin loppusijoitan säilytettävät paperit. Taidan tehdä samoin kuin muutama vuosi sitten. Ostan sopivan kokoisia pahvilaatikoita, kirjoitan kylkeen vuosiluvun ja ladon paperit laatikkoon. Eiköhän sellainen arkistointi riitä.

Vanhat luottokorttilaskut ovat muuten aika hyviä päiväkirjoja. Moni asia ja tapahtuma on viime päivinä muistunut mieleen, kun olen maksutapahtumia lueskellut.

Outo ihminen avaa suunsa

Taidan olla outo. Sain tällä viikolla siitä taas muistutuksen, kun ylitin katua ja huomasin muutaman suomalaisen motoristin ajopeleineen. Pysähdyin kysymään, mistä kaukaa sitä on tultu ja kuinka kauan Brysselissä oltu. Ihmiset tuijottivat minua suu auki ja lopulta yksi sai suustaan ulos, että Keski-Suomesta olivat lähtöisin.

Yritin jutella niitä näitä, mutta matkalaiset eivät oikein olleet juttumiehiä/-naisia. Sen verran kuulin, että Roomassa oli käyty ja nyt ollaan takaisin Suomeen menossa. Toivotin hyvää matkan jatkoa ja jatkoin matkaani. No, ehkäpä oli yllätys, että pari minuutti Brysseliin saapumisen jälkeen joku tulee juttelemaan.

Ennenkin on käynyt samalla tavalla. Olen jostain syystä avannut suuni suomalaisia nähdessäni ja saanut kalsean vastauksen tai joskus on peräti käännytty pois päin. Eihän nyt hyvänen aika sentään ulkomailla voi suomea puhua tai tunnustaa olevansa suomalainen! Koko matka menee pilalle, jos ei hengaile vain kunkin maan alkuasukkaiden kanssa!

Tiedoksi niille lukijoille, jotka joskus Brysselissä vierailevat: Täällä asuu paljon suomenkielisiä ihmisiä, itse asiassa monta tuhatta. Jos matkaseuralaisen kanssa puhuu suomea, on ihan sata varma, että ainakin yksi Belgian suomalainen tulee jossain vaiheessa juttelemaan.

Muutama vuosi sitten ison EU-kokouksen aikana katuja oli suljettuina. Kuljin kiertotietä vähän matkaa parin nuoren miehen edellä. Miehet isoon ääneen harmittelivat matkan pituutta ja pelkäsivät, etteivät ehdi määränpäähänsä ajoissa. Tietä heille antaessani sanoin, että olisivat hyvät ja ohittaisivat ennenkuin alkaisivat moittia hitaasti kävelevän naisihmisen hidastavan heidän kulkuaan. Poikia nauratti. Toisin oli karttaa lukevien naisten kanssa kuninkaan linnan takana. Naiset ihmettelivät, missähän se palatsi kartalla oikein oli. Pysähdyin ja kysyin, voisinko auttaa. Harvoin olen saanut niin ylimielisen vastauksen kuin silloin. "Ei me apua tarvita", sanoivat rouvat ja käänsivät minulle selkänsä.

En minä Suomessa ala kaikille suomalaisille jutella, mutta täällä alan. Lähes aina. Minusta olisi väärin, jos en ilmoittaisi ymmärtäväni puhuttua kieltä, kun ihan vieressä seison ja kuuntelen yksityiskeskustelua. Olen muuten oudon käytökseni avulla löytänyt ystäviäkin. Samalla aamumetrolla kanssani kulki työmatkaansa nuorehko rouva, jonka näin kerran lukevan Me Naiset -lehteä. Heti kysyin, joko hän oli suomalainen vai muuten vain osasi kieltä. Espoostahan rouva on alun perin kotoisin. Siitä se alkoi.

On täällä muitakin samanlaisia kuin minä. Kotimetroasemalla tuli pitkähkö naisihminen englanniksi kyselemään, mitä juuri sillä hetkellä luin. Hän oli huomannut, että kuljemme samoihin aikoihin töihin ja että minulla on aina kirja mukanani. Koska hänkin lukee paljon, aloimme keskustella ensin kirjoista ja kirjastoista ja myöhemmin monesta muusta asiasta työmatkojen aikana. Hassu sattuma on, että asumme samassa kylässä, joten silloin tällöin näemme muutenkin. Kirjojen lisäksi meitä yhdistää myös ulkomaalaisuus. Skotlantilaisesta nimestään huolimatta Ailsa on englantilainen. Belgiassa hän on asunut 5-vuotiaasta lähtien eli vähän kauemmin kuin minä.

Tuosta kotimetroasemasta tuli mieleeni vielä yksi suomalaistapaus. Kuljin pitkän aikaa samalla metrolla miehen kanssa, joka ihan selvästi oli suomalainen (älkää kysykö, mistä sen tietää, sen vain tietää). Jostain syystä jätin tämän juron herran rauhaan. Kerran osuimme miehen kanssa samaan penkkiin toisen suomalaisen kanssa. Juttelin tuttavani kanssa vilkkaasti kaikenmaailman asioista. Herra ei millään tavalla osoittanut ymmärtävänsä puhettamme, vaikka Hesaria hän kyllä osasi lukea. Oli varmaan ujo. Aina tapauksen muistaessani ajattelen, että kyllä minun olisi pitänyt miehelle jotain sanoa. Nyt se on myöhäistä, miehen työsopimus on varmaan päättynyt, kun häntä ei ole enää pitkään aikaan täällä näkynyt.

Kohtalo näyttää keskisormea

Kävin tänään taas esittelemässä lähes kolme vuotta sitten murtunutta nilkkaani sairauskassan tarkastuslääkärille. Mies totesi, että jalka on sellainen kuin on eikä taida ikipäivänä muuksi muuttua. Sain kyllä lähetteen röntgeniin, mutta rtg-lausunnon jälkeen tämä tapaturma-asia suljetaan ja siirretään arkistoon pölyttymään. Nilkka saa rauhassa särkeä ja turvota ja olla tahtooni taipumatta. Jos sitä vielä joskus hamassa tulevaisuudessa tarvitsee operoida, kaivetaan kansioni takaisin päivänvaloon.

Muutama päivä sitten halusin muistella, kuinka nilkkaa aikoinaan hoidettiin ja kurkistin vanhaan nilkkablogiini. Yllätys oli suuri, kun kirjoitusteni sijaan näytölle ilmestyi sivullinen pikavippilinkkejä. Yritin etsiä blogiani useilla muilla tavoilla, mutta aina tulos oli sama: Ota lainaa ja maksa takaisin mieluiten heti.

Aikoinaan bloginoviisina olin valinnut ylläpitäjäksi m-y-b-l-o-g-p-o-s-tin .net-loppuisena (väliviivat hakukoneiden hämäykseksi :)) En koskaan oikein pitänyt sen toiminnasta, mutta en toiseksikaan vaihtanut, kun nilkan tarinan piti kestää vain vähän aikaa. Tarkastin vielä sähköpostistanikin, josko olisin saanut ylläpitäjältä lopetusilmoituksen. Ei siellä mitään ollut. Blogini on nyt ilmeisesti kadonnut sinne kuuluisaan bittiavaruuteen. Harmi, olisin mielelläni silloin tällöin muistellut tapahtunutta ja saamaani hoitoa. En muuten löytänyt yhtään ko. ylläpitäjän blogia, pelkkää vippiä vain.

Voisikohan tätä kutsua kohtaloksi, kun sairauskassa siirtää tapaukseni arkistoon ja lähes samaan aikaan blogin ylläpitäjä luovuttaa IP-osoitteensa mainostajalle?

Menetetyt vappumarssit

En minä koskaan vappumarssille ehtinyt. Siihen aikaan, kun halusin äänekkäästi osoittaa solidaarisuuttani kaikille maailman sorretuille, olin myös reipas juhlija. Vappuaamuna olin niin väsynyt ja muutenkin huonovointinen, etten edes muistanut koko marssia. Lisäksi asuin sen verran maalla, että matka marssipaikalle olisi niissä olosuhteissa ollut aivan liian pitkä. Sen verran jaksoin, että autoin isää nostamaan lipun salkoon ja sitten taas peiton alle potemaan.

Myöhemmin, kun minulla oli jo omaakin perhettä, vappua vietettiin hyvin rauhallisesti. Kolmen samanhenkisen naapuriperheen kanssa keräännyimme säästä riippuen joko pihalle tai jonkun autotalliin munkkeja paistamaan. Taikinaa oli suuri kulhollinen, eikä se tuntunut yhtään vähentyvän vaikka hiki vappuhatussa munkkeja paistoimme. Lapset riehuivat pihalla ilmapalloineen ja serpentiineineen ja kävivät välillä munkkeja syömässä ja vertailemassa kolmen eri äidin valmistamia simoja.

Vappupäivänä menimme vapputorille. Sieltä - ainakin minun mielestäni - piti ostaa jotain hauskaa vappuroinaa. Ei se aina onnistunut. Tytär oli kyllä äitinsä kanssa samoilla linjoilla, mutta poika tykkäsi enemmän vesipyssyistä kuin possunaamarista. Ostettiin vesipyssy. Ja seuraavana vuonna taas. Vähitellen vapputorilta lähdettiinkin hakemaan vain vappupyssyä ja iltapäivisin kolme uuden vappuvesipyssyn omistajaa kävi pihoilla kiihkeitä ja erittäin märkiä taisteluja. Äidin "Tälle pojalle ei sitten pyssyjä hommata!" -päätös oli tainnut lentää karanneen vappupallon myötä taivaan tuuliin.

Nykyisin vappu on vain mukava vapaapäivä. Vappuaattonakaan en viitsi lähteä töitten jälkeen takaisin kaupunkiin juhlimaan suomalaista vappua, enkä ehtisikään. Belgialaiset eivät tiedä mitään kevätkarnevaalistamme ja Brysselin Grand Placella juhliva suuri suomalaisjoukko herättääkin ihmetystä ja kysymyksiä. Tänään olisi suomalaispiknikin vuoro Brysselin kuninkaallisessa puistossa, mutta sinnekään en ole menossa. Retkeilen koirien kanssa täällä omalla pihalla ja haistelen omenankukkien tuoksua.

Hauskaa alkavaa toukokuuta kaikille!