Otsikko on vapaasti käännetty eilisestä aviisista. Täällä satoi perjantaina vähän lunta ja liikennehän sellaisesta meni ihan kaaoksiin. Onneksi itse sain olla ruuhkassa vain 5 kilometrin matkan metroasemalta kotiin. 45 minuuttia siihen kului.
Liikenne lipui hitaasti ja kovin harva hermostui jonottamiseen. Sivuteiltä tuleville annettiin kohteliaasti tietä täkäläisellä vetoketju-menetelmällä. Olihan joukossa tietysti muutama kamikaze-kuskikin, joka hurjasteli ohi vastaantulevien kaistaa ja kurvasi jonoon vasta kun oli pakko. Sellainen vähän ärsyttää. Siinä jonottaessani kuuntelin uutisia eikä ollut ollenkaan yllätys, että nyt oli Belgiassa tehty ruuhkaennätys. Näin pienessä maassa yhteensä yli 1200 kilometrin ruuhka tarkoittaa sitä, että kaikki moottoritiet ovat tukossa. Onnettomuuksiltakaan ei vältytty, mutta niin pitkään ketjukolariin ei sentään päästy kuin Suomessa. Illemmalla näin tv-uutisista, että Lahdenväylän kolari oli ylittänyt uutiskynnyksen täkäläisessäkin mediassa.
Sen tajuan, että täällä ollaan paniikissa, kun vähän sataa lunta, mutta että Suomessakaan ei enää osata talviautoilua! Muistini mukaan siellä on ainakin toistaiseksi satanut lunta joka talvi. Joku onnettomuuspaikalle osunut ammattiautoilija ihmetteli, mikseivät kolarikasaan ajaneet kuskit edes jarruttaneet vaan yrittivät kurvata lumipenkkaan. Eikö autokouluissa enää opeteta talvijarruttamista? Vai eikö sellaista taitoa enää tarvita, kun autoissa on kaikenmaailman ajoapusysteemit? Ehkä nuoret autoilijat luulevat, että auto jarruttaa itsestään, kun tunnistaa esteen ajoväylällä.
Kuvia ja videoita Lahdenväylän onnettomuudesta katsoessani pohdin, miksei Suomessa ole moottoriteillä varoitussysteemiä, jossa ilmoitettaisiin mahdollisista tiellä tapahtuneista onnettomuuksista, tien liukkaudesta, huonosta ajokelistä, jne. Täällä on kaikkien moottoriteiden yläpuolella sähköisiä ilmoitustauluja, joissa tiedotteet vaihtuvat tarpeen mukaan. Niissä myös kerrotaan nopeusrajoitusten muutoksista.
Yksi erikoinen liikenteenohjaussysteemi täällä on sellainen, että poliisiautot ajavat rinnakkain tasaista nopeutta moottoritietä pitkin, eikä kukaan tietysti pääse ohi. Kaikkien on pakko hiljentää vauhtiaan. Itse en ole moista vielä nähnyt, mutta kuulemma varsinkin huonolla säällä poliisit lähtevät joukolla moottoriteitä valloittamaan. On se varmaan helpompaa ja ehkä halvempaakin kuin kuljettaa törmäyksissä loukkaantuneita sairaaloihin ja siivota onnettomuusjälkiä päiväkausia.
Se liikenteestä ja talviajosta. Seuraavalla kerralla yritän kirjoittaa jostain hauskemmasta aiheesta. Nyt kaikki Suomessa asuvat: Pukeutukaa lämpimästi ja menkää joukolla äänestämään, jollette vielä ole sitä tehneet! Minä kävin viime lauantaina Brysselin pappilassa piirtämässä sen tärkeän numeron (ilman sydämiä). Illalla jännitetään!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pohdintaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pohdintaa. Näytä kaikki tekstit
29.10.2011
Naapurissa on hiljaista, vielä
Eilen oli postilaatikkoon ilmestynyt iloisista vauvauutisista kertova elefanttikortti. Naapurin nuorelle parille on viime sunnuntaina syntynyt pikkuinen tyttö. Onnea heille oikein paljon!
Juttelin viime viikon torstaina silloin vielä tulevan äidin kanssa, kun hän oli töihin lähdössä. Sanoi käyvänsä töissä niin pitkään kuin mahdollista ennen laskettua aikaa, joka olisi ollut joskus marraskuun alussa. Taisipa jäädä jokunen työhomma tekemättä.
Belgian äitiysloma on tosi lyhyt. Viikko ennen laskettua aikaa on jäätävä töistä pois ja synnytyksen jälkeen lomaa on 14 viikkoa. Jos vauva syntyy ennen ensimmäistä äitiyslomaviikkoa, niin kuin naapurissa kävi, viikko menee harakoilla. Sitä ei voi käyttää 14 viikon lisäksi. Erittäin epäreilua, sanoisin. Ja sanonkin. Kuinka voikin olla Euroopan keskellä maa, jossa vanhemmat joutuvat viemään lapsensa jo 3 - 4 kuukauden ikäisenä hoitoon? Vai onkohan tämä vain suomalaiseen käytäntöön tottuneen ihmisen turhaa ihmettelyä? Ihan hyvin täällä lapset näyttävät voivan vaikka aikaisin joutuvatkin sopeutumaan työssä käyvien vanhempiensa aikatauluihin.
Jotain muutakin ihmettelemisen aihetta sain, kun tavailin värikästä vauvailmoituskorttia. Olen aikaisemminkin saanut vastaavanlaisia kortteja ja aina niissä on suurella präntättynä vauvan nimi. Täällä lapsi saa heti synnytyssalissa nimen, ja minulta onkin joskus ihmetelty, kuinka vanhemmat lapsiaan Suomessa kutsuvat, jos niillä ei ole nimeä ennen kuin parin kuukauden iässä. Eivät oikein ole ymmärtäneet, kun olen sanonut, että pientä nyyttiä voi kutsua alussa ihan millä nimellä haluaa.
Kortissa oli tietenkin myös vauvan syntymäpaino, vanhempien nimet, siskojen nimet (isällä on kaksi tytärtä edellisestä liitosta), isovanhempien nimet äidin puolelta sekä sairaalan tiedot vierailuaikoineen. Lisäksi siitä löytyi vanhempien kännyköiden numerot ja tiedot siitä, mistä pitäisi lahja ostaa ja, jos tavaraa ei halua ostaa, pankkitilinumero pikkuisen hoitotilille.
Tuo lahjalista ja tilinumero minua eniten kummastuttaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin tilinumeron tuollaisessa yhteydessä. Lahjalistoihin olen kyllä aikaisemminkin törmännyt. Vanhemmat valitsevat kaupan hyllyiltä tarvikkeita ja vaatteita vauvalleen ja lahjalistasta ilmoitetaan sukulaisille, ystäville, tutuille ja näköjään myös naapureille. Kirjekuoressa oli kaupan kortti, josta löytyi lahjalistakoodi ja tarkat osto-ohjeet. Ei tarvitse edes mennä ko. kauppaan vaan ostoksen voi tehdä myös netin kautta ja maksaa luottokortilla.
Uteliaisuuttani kävin eilen tutkimassa, mitä pariskunta oli vauvelilleen valinnut. Kyllä olikin pitkä lista! Siellä oli eri hintaista tavaraa rattaista ja turvaistuimista ruokalappuihin ja keittokirjoihin. Yritin listalta etsiä kuvia valituista vaatteista, mutta kaupan nettisivut olivat sen verran monimutkaiset, etten jaksanut hyppiä sivulta toiselle ja yrittää samalla muistaa, minkä nimisistä potkuhousuista oli kysymys. Oli listassa lahjakorttivaihtoehtokin, mikä minusta on aika järkevää.
Näitä yhden kaupan lahjalistoja olen useammin nähnyt hääkutsuissa kuin vauvailmoituksissa, mutta ei tämä tokikaan ollut ensimmäinen kerta. Toisaalta ymmärrän vanhempia, jotka innoissaan valitsevat tulevalle pienokaiselleen tarvikkeita ja vaatteita, mutta toisaalta... en ymmärrä. Ehkä olen vain vanhanaikainen, mutta minusta olisi hauskaa saada lahjoja, joita en itse ole määrännyt ostettavaksi. Saattaahan olla, että joku, vaikkapa vierasmaalainen naapuri, sattuisikin löytämään hauskan ja erilaisen yllättävän lahjan jostain pikku kaupasta, jossa vanhemmat eivät koskaan ole edes käyneet.
Tuli tässä mieleeni naapurikylän kauppa, jossa myydään suomalaisiakin tuotteita. Sieltä voisi löytyä jotain eksoottista pikku tyttöselle ja hänen siskoilleen. Täytyypä heti tarkistaa, kuinka kauppa on auki näin lauantaisin, että olisi lahja valmiina, kun pikkuinen tulee kotiin. Aika kauan ovatkin sairaalassa olleet, viikon verran jo.
(Kuvan löysin jostakin)
Juttelin viime viikon torstaina silloin vielä tulevan äidin kanssa, kun hän oli töihin lähdössä. Sanoi käyvänsä töissä niin pitkään kuin mahdollista ennen laskettua aikaa, joka olisi ollut joskus marraskuun alussa. Taisipa jäädä jokunen työhomma tekemättä.
Belgian äitiysloma on tosi lyhyt. Viikko ennen laskettua aikaa on jäätävä töistä pois ja synnytyksen jälkeen lomaa on 14 viikkoa. Jos vauva syntyy ennen ensimmäistä äitiyslomaviikkoa, niin kuin naapurissa kävi, viikko menee harakoilla. Sitä ei voi käyttää 14 viikon lisäksi. Erittäin epäreilua, sanoisin. Ja sanonkin. Kuinka voikin olla Euroopan keskellä maa, jossa vanhemmat joutuvat viemään lapsensa jo 3 - 4 kuukauden ikäisenä hoitoon? Vai onkohan tämä vain suomalaiseen käytäntöön tottuneen ihmisen turhaa ihmettelyä? Ihan hyvin täällä lapset näyttävät voivan vaikka aikaisin joutuvatkin sopeutumaan työssä käyvien vanhempiensa aikatauluihin.
Jotain muutakin ihmettelemisen aihetta sain, kun tavailin värikästä vauvailmoituskorttia. Olen aikaisemminkin saanut vastaavanlaisia kortteja ja aina niissä on suurella präntättynä vauvan nimi. Täällä lapsi saa heti synnytyssalissa nimen, ja minulta onkin joskus ihmetelty, kuinka vanhemmat lapsiaan Suomessa kutsuvat, jos niillä ei ole nimeä ennen kuin parin kuukauden iässä. Eivät oikein ole ymmärtäneet, kun olen sanonut, että pientä nyyttiä voi kutsua alussa ihan millä nimellä haluaa.
Kortissa oli tietenkin myös vauvan syntymäpaino, vanhempien nimet, siskojen nimet (isällä on kaksi tytärtä edellisestä liitosta), isovanhempien nimet äidin puolelta sekä sairaalan tiedot vierailuaikoineen. Lisäksi siitä löytyi vanhempien kännyköiden numerot ja tiedot siitä, mistä pitäisi lahja ostaa ja, jos tavaraa ei halua ostaa, pankkitilinumero pikkuisen hoitotilille.
Tuo lahjalista ja tilinumero minua eniten kummastuttaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin tilinumeron tuollaisessa yhteydessä. Lahjalistoihin olen kyllä aikaisemminkin törmännyt. Vanhemmat valitsevat kaupan hyllyiltä tarvikkeita ja vaatteita vauvalleen ja lahjalistasta ilmoitetaan sukulaisille, ystäville, tutuille ja näköjään myös naapureille. Kirjekuoressa oli kaupan kortti, josta löytyi lahjalistakoodi ja tarkat osto-ohjeet. Ei tarvitse edes mennä ko. kauppaan vaan ostoksen voi tehdä myös netin kautta ja maksaa luottokortilla.
Uteliaisuuttani kävin eilen tutkimassa, mitä pariskunta oli vauvelilleen valinnut. Kyllä olikin pitkä lista! Siellä oli eri hintaista tavaraa rattaista ja turvaistuimista ruokalappuihin ja keittokirjoihin. Yritin listalta etsiä kuvia valituista vaatteista, mutta kaupan nettisivut olivat sen verran monimutkaiset, etten jaksanut hyppiä sivulta toiselle ja yrittää samalla muistaa, minkä nimisistä potkuhousuista oli kysymys. Oli listassa lahjakorttivaihtoehtokin, mikä minusta on aika järkevää.
Näitä yhden kaupan lahjalistoja olen useammin nähnyt hääkutsuissa kuin vauvailmoituksissa, mutta ei tämä tokikaan ollut ensimmäinen kerta. Toisaalta ymmärrän vanhempia, jotka innoissaan valitsevat tulevalle pienokaiselleen tarvikkeita ja vaatteita, mutta toisaalta... en ymmärrä. Ehkä olen vain vanhanaikainen, mutta minusta olisi hauskaa saada lahjoja, joita en itse ole määrännyt ostettavaksi. Saattaahan olla, että joku, vaikkapa vierasmaalainen naapuri, sattuisikin löytämään hauskan ja erilaisen yllättävän lahjan jostain pikku kaupasta, jossa vanhemmat eivät koskaan ole edes käyneet.
Tuli tässä mieleeni naapurikylän kauppa, jossa myydään suomalaisiakin tuotteita. Sieltä voisi löytyä jotain eksoottista pikku tyttöselle ja hänen siskoilleen. Täytyypä heti tarkistaa, kuinka kauppa on auki näin lauantaisin, että olisi lahja valmiina, kun pikkuinen tulee kotiin. Aika kauan ovatkin sairaalassa olleet, viikon verran jo.
(Kuvan löysin jostakin)30.3.2011
Lapsellisia lentäväisiä
Loma loppui ja lensin kotiin. Olin tilannut eestaasmatkan saksalaiselta lentoyhtiöltä, mutta Suomeen päin minua kuljettivat belgialaiset ja suomalaiset siivet. Halvimmalla nimittäin matkan saa, jos suoralla lennolla ei tarvitse kulkea. Minä tykkään lentokentistä, joten vaihdot eivät haittaa. Nytkin menomatkalla tutustuin Berliinin Tegeliin.
Sitä kenttää yritän kuitenkin tulevaisuudessa välttää, jos vain mahdollista. Outo juttu, että niinkin mukavassa kaupungissa kuin Berliini on niin sekava, epäsiisti ja tunkkainen iso kenttä - tai oikeammin kenttärakennus. Nettisivut ovat paljon siistimmät kuin itse terminaali. (Jaahas, luin juuri Wikipediasta, että ensi vuonna kaupunkiin avataan uusi ja hieno Berlin-Brandenburg-kenttä. Nyt ymmärrän, miksi kenttä on mitä on.)
Kotimatkalla kävin vaihtamassa lentokonetta Frankfurtissa. Kummallakin lennolla sain nauttia saksalaisesta palvelusta. Yhtiön kaikista halvimmassakin karvalakkiluokassa tarjotaan vielä virvokkeita ja pikku purtavaa, mikä on aika erikoista nykyisin.
Suomesta lähtiessäni minulle sattui hassu juttu. En saanut Helsingin check-in-masiinaa tottelemaan, joten jouduin ihan ihmisen kanssa kentällä matkaani hoitamaan. Lähtöselvitystiskillä kuulin, että koneeseen oli varattu matkustajia enemmän kuin oli istumapaikkoja ja minulle tarjottiin suoraa lentoa myöhemmin samana päivänä sekä parin sadan euron korvausta. Tottakai olisin tarjouksen ottanut vastaan, ei minulla ollut mikään kiire. Ensin minun kyllä piti mennä varaamalleni lennolle ja odotella portilla, josko pääsen mukaan tai en.
Turvatarkastuksessa käsilaukkuni sisältö aiheutti ihmetystä ja mukava tullimies tyhjensi laukun ja skannasi kaikki noin 38 huulipunaani uudelleen. Niistä meillä riittikin juttua joksikin aikaa.
Lähtöportille päästyäni pääsin mukaan kuumiin tunnelmiin. Business-miehet ja -naiset halusivat väen väkisin pois Suomen talvesta Saksan lämpöön ja kinastelivat, kuka pääsee mukaan ja kuka ei. Yksi saksalainen herrasmies kävi niin kuumana, että kenttähenkilön piti oikein ääntään nostaa ja käskeä herraa odottamaan, kunnes pääsee koneessa ehkä istuinpaikkaansa vaihtamaan. Silloin mies päättikin heittää lippunsa tiskin yli ja ilmoittaa ylimielisesti, että ei ainakaan kyseisellä lennolla ole mukana. Vieressä olevan tyttöystävän suuriääninen mainostus lentoyhtiön asiakaspalvelusta ei jäänyt keneltäkään kuulematta.
Seurasin tilannetta vähän kauempaa ja ihailin tiskin takana olevan asiakaspalvelijan käytöstä. Hän oli erittäin selkeä sanoissaan, mutta ei suuttunut eikä ollut edes epäystävällinen vaikka vakavasta ilmeestä ja punoituksesta päätellen oli erittäin vihainen lapsellisille aikuisille. Taisi temppuileva mieskin tajuta asian, kun lopulta kuitenkin koneeseen meni.
Vähän - tai oikeastaan paljon - minua ihmetyttää, miksi lentomatkustamisesta täytyy tehdä niin suuri asia. Mitä se haittaa, jos täpötäyteen varatussa koneessa ei jostain syystä pääsekään juuri sille paikalle, johon haluaisi? On niitä suurempiakin asioita, joista voisi meteliä nostaa.
Minäkin pääsin lennolle ja vaihtamaan konetta Frankfurtissa. Ei siellä sen siistimpää ollut kuin Berliinissäkään. Pitäisi varmaan matkustaa enemmän, ettei odottaisi liikoja.
Kuvassa sunnuntaina tapaamani vesitasolentäjä työn touhussa
Sitä kenttää yritän kuitenkin tulevaisuudessa välttää, jos vain mahdollista. Outo juttu, että niinkin mukavassa kaupungissa kuin Berliini on niin sekava, epäsiisti ja tunkkainen iso kenttä - tai oikeammin kenttärakennus. Nettisivut ovat paljon siistimmät kuin itse terminaali. (Jaahas, luin juuri Wikipediasta, että ensi vuonna kaupunkiin avataan uusi ja hieno Berlin-Brandenburg-kenttä. Nyt ymmärrän, miksi kenttä on mitä on.)
Kotimatkalla kävin vaihtamassa lentokonetta Frankfurtissa. Kummallakin lennolla sain nauttia saksalaisesta palvelusta. Yhtiön kaikista halvimmassakin karvalakkiluokassa tarjotaan vielä virvokkeita ja pikku purtavaa, mikä on aika erikoista nykyisin.
Suomesta lähtiessäni minulle sattui hassu juttu. En saanut Helsingin check-in-masiinaa tottelemaan, joten jouduin ihan ihmisen kanssa kentällä matkaani hoitamaan. Lähtöselvitystiskillä kuulin, että koneeseen oli varattu matkustajia enemmän kuin oli istumapaikkoja ja minulle tarjottiin suoraa lentoa myöhemmin samana päivänä sekä parin sadan euron korvausta. Tottakai olisin tarjouksen ottanut vastaan, ei minulla ollut mikään kiire. Ensin minun kyllä piti mennä varaamalleni lennolle ja odotella portilla, josko pääsen mukaan tai en.
Turvatarkastuksessa käsilaukkuni sisältö aiheutti ihmetystä ja mukava tullimies tyhjensi laukun ja skannasi kaikki noin 38 huulipunaani uudelleen. Niistä meillä riittikin juttua joksikin aikaa.
Lähtöportille päästyäni pääsin mukaan kuumiin tunnelmiin. Business-miehet ja -naiset halusivat väen väkisin pois Suomen talvesta Saksan lämpöön ja kinastelivat, kuka pääsee mukaan ja kuka ei. Yksi saksalainen herrasmies kävi niin kuumana, että kenttähenkilön piti oikein ääntään nostaa ja käskeä herraa odottamaan, kunnes pääsee koneessa ehkä istuinpaikkaansa vaihtamaan. Silloin mies päättikin heittää lippunsa tiskin yli ja ilmoittaa ylimielisesti, että ei ainakaan kyseisellä lennolla ole mukana. Vieressä olevan tyttöystävän suuriääninen mainostus lentoyhtiön asiakaspalvelusta ei jäänyt keneltäkään kuulematta.
Seurasin tilannetta vähän kauempaa ja ihailin tiskin takana olevan asiakaspalvelijan käytöstä. Hän oli erittäin selkeä sanoissaan, mutta ei suuttunut eikä ollut edes epäystävällinen vaikka vakavasta ilmeestä ja punoituksesta päätellen oli erittäin vihainen lapsellisille aikuisille. Taisi temppuileva mieskin tajuta asian, kun lopulta kuitenkin koneeseen meni.
Vähän - tai oikeastaan paljon - minua ihmetyttää, miksi lentomatkustamisesta täytyy tehdä niin suuri asia. Mitä se haittaa, jos täpötäyteen varatussa koneessa ei jostain syystä pääsekään juuri sille paikalle, johon haluaisi? On niitä suurempiakin asioita, joista voisi meteliä nostaa.
Minäkin pääsin lennolle ja vaihtamaan konetta Frankfurtissa. Ei siellä sen siistimpää ollut kuin Berliinissäkään. Pitäisi varmaan matkustaa enemmän, ettei odottaisi liikoja.
Kuvassa sunnuntaina tapaamani vesitasolentäjä työn touhussa6.2.2011
Tekemistä ja puuhastelua
Mitähän tänään vielä tekisin? Pyykkikonetta olen eilisestä lähtien täyttänyt tasaisin väliajoin ja nyt taitaa olla menossa jo viides koneellinen.
Joululiinankin varmaan saa jo vaihtaa johonkin keväisempään ja sohvien päälle taidan levittää jokin aika sitten ostamani päiväpeitot. Olisi kyllä oikeastaan pitänyt ostaa uudet sohvat, mutten raaskinut. Taitaakin tulla vielä silityspäivä, tuskin pöytäliinoja on kukaan silittänyt pesun jälkeen.
Silittäminen on outoa touhua, en millään viitsisi sitä aloittaa, mutta kun pääsen alkuun, en haluaisi lopettaa. Vaatteita en silitä kuin pakon edessä, mutta tyyny-, pyyhe- ja pöytäliinoja kyllä ihan mielelläni. Lakanoita en silitä enkä mankeloi. No, en voisikaan, kun en omista mankelia. Rullaan ne tiukasti heti, kun ovat kuivuneet ja ihan hyvin ovat sänkyihin kelvanneet. Kertaakaan en ole valittanut.
Ai niin, ruokaakin varmaan täytyy tehdä. Tänään en kikkaile kokkaamisen kanssa vaan teen lihamureketta. Helppoa ja hyvää!
Alla olevat kuvat eivät millään tavalla kuulu tähän päivään. Otin ne viime sunnuntaina, kun piipahdimme Hollannin puolella Zierikzeessä. Se vasta oli hauska pieni kaupunki, ja vanha.
Tässä yksi kaupungin porteista. Autolla siitä ei päässyt kuin yhteen suuntaan eli pois vanhasta kaupungista.
Ei ihme, että talot olivat vähän vinksin vonksin, kun ovat monet kerrat joutuneet tulvien runtelemiksi.
Joululiinankin varmaan saa jo vaihtaa johonkin keväisempään ja sohvien päälle taidan levittää jokin aika sitten ostamani päiväpeitot. Olisi kyllä oikeastaan pitänyt ostaa uudet sohvat, mutten raaskinut. Taitaakin tulla vielä silityspäivä, tuskin pöytäliinoja on kukaan silittänyt pesun jälkeen.
Silittäminen on outoa touhua, en millään viitsisi sitä aloittaa, mutta kun pääsen alkuun, en haluaisi lopettaa. Vaatteita en silitä kuin pakon edessä, mutta tyyny-, pyyhe- ja pöytäliinoja kyllä ihan mielelläni. Lakanoita en silitä enkä mankeloi. No, en voisikaan, kun en omista mankelia. Rullaan ne tiukasti heti, kun ovat kuivuneet ja ihan hyvin ovat sänkyihin kelvanneet. Kertaakaan en ole valittanut.
Ai niin, ruokaakin varmaan täytyy tehdä. Tänään en kikkaile kokkaamisen kanssa vaan teen lihamureketta. Helppoa ja hyvää!
Alla olevat kuvat eivät millään tavalla kuulu tähän päivään. Otin ne viime sunnuntaina, kun piipahdimme Hollannin puolella Zierikzeessä. Se vasta oli hauska pieni kaupunki, ja vanha.
Tässä yksi kaupungin porteista. Autolla siitä ei päässyt kuin yhteen suuntaan eli pois vanhasta kaupungista.
Ei ihme, että talot olivat vähän vinksin vonksin, kun ovat monet kerrat joutuneet tulvien runtelemiksi.6.11.2010
Viikonloppu alkaa pastaperjantaista
Piti jo eilen eli perjantaina tästä asiasta kirjoittaa, mutta väsytti liikaa, joten netissä roikkumisen sijaan matkustin unten maille heti kymmeneltä illalla.
Niin, pastaa perjantaina - siitä on tullut minulle jo traditio ainakin, jos olen yksin kotona. Kuten nyt olen. Keitän spagettia ja bolognese-kastiketta, teen pasta carbonaraa tai valmistan kastikkeen vaikka savulohesta pastaperhosten seuraksi.
Eilen muistin, että jääkaapissa oli jauhelihapadan jämät, joten kauppaan ei ollut asiaa. Lisäsin pataan purkin tomaattimurskaa ja se riitti tekemään ruuasta kastikkeen. Sille seuraksi keitin pennejä, siis penne-pastaa, en niitä "pennejä taivaasta" -pennejä. Annoksen päälle lisäsin ison kourallisen parmesan-raastetta ja hyvältä maistu. Koirakin tykkäsi. Yllätin sen nimittäin syömästä lautaseltani, kun nousin hetkeksi pöydästä jotain hakemaan. Mokoma ahmatti ja ruokarosvo!
Minkähän takia muuten makaronia on alettu kutsua pastaksi myös suomen kielellä? Onhan se tietysti helppo sanoa eikä tarvitse muistaa, tuleeko sanaan yksi vai kaksi oota. Olisiko yhdentyvällä Euroopalla asian kanssa tekemistä vai Italian ihannoinnilla? Onko makaroni vanhanaikaista? Tekeekö kukaan enää makaronilaatikkoa? Entä mitä ovat makaroni-leivokset?
Kuvien mukaan ne ovat muodoltaan pyöreitä, täytettyjä, keksinnäköisiä nappuloita. Onko niillä mitään tekemistä makaronin/pastan kanssa?
Nyt menen aamukahville ja lopetan tyhmien kyselemisen.
Niin, pastaa perjantaina - siitä on tullut minulle jo traditio ainakin, jos olen yksin kotona. Kuten nyt olen. Keitän spagettia ja bolognese-kastiketta, teen pasta carbonaraa tai valmistan kastikkeen vaikka savulohesta pastaperhosten seuraksi.
Eilen muistin, että jääkaapissa oli jauhelihapadan jämät, joten kauppaan ei ollut asiaa. Lisäsin pataan purkin tomaattimurskaa ja se riitti tekemään ruuasta kastikkeen. Sille seuraksi keitin pennejä, siis penne-pastaa, en niitä "pennejä taivaasta" -pennejä. Annoksen päälle lisäsin ison kourallisen parmesan-raastetta ja hyvältä maistu. Koirakin tykkäsi. Yllätin sen nimittäin syömästä lautaseltani, kun nousin hetkeksi pöydästä jotain hakemaan. Mokoma ahmatti ja ruokarosvo!
Minkähän takia muuten makaronia on alettu kutsua pastaksi myös suomen kielellä? Onhan se tietysti helppo sanoa eikä tarvitse muistaa, tuleeko sanaan yksi vai kaksi oota. Olisiko yhdentyvällä Euroopalla asian kanssa tekemistä vai Italian ihannoinnilla? Onko makaroni vanhanaikaista? Tekeekö kukaan enää makaronilaatikkoa? Entä mitä ovat makaroni-leivokset?
Kuvien mukaan ne ovat muodoltaan pyöreitä, täytettyjä, keksinnäköisiä nappuloita. Onko niillä mitään tekemistä makaronin/pastan kanssa?
Nyt menen aamukahville ja lopetan tyhmien kyselemisen.
30.10.2010
Omituinen höpöttäjä vai ekstrovertti suomalainen
Eilen työpaikan kahvihuoneen ohi kävellessäni kuulin sattumalta suomalaisen, paljon vokaaleja sisätävän sanan. Piti ihan pysähtyä ja ääneen sanoa: hääyöaie. Kahvihuoneessa italialainen kollegani alkoi nauraa. Sanoin kuulemma sanan ihan toisella tavalla kuin Pitkänen, joka myös oli ahtautunut kahvihuoneeseen parin italialaisen, yhden itävaltalaisen ja yhden espanjalaisen kanssa.
Alessandra jatkoi, ettei hän tunne muita ekstroverttejä suomalaisia kuin minut. Suomalaiset ovat kuulemma hiljaisia, puhuvat harvakseen ja hitaasti eivätkä näytä tunteitaan. Rouva lisäsi vielä, että olen joskus italialaisempi kuin italialaiset itse. Taisin näyttää hämmästyneeltä, kun kaikki rähähtivät nauramaan. En minä itseäni kovin erilaisena suomalaisena pidä, lapsena varsinkin olin kovin ujo. Nykyisin joko piilotan ujouteni tai en sitä enää ole, en oikein tiedä itsekään. Myönnettävä on, etten ole toimistomme hiljaisimpia. Avaan suuni silloin, kun tarvitaan ja joskus muulloinkin. En istu tanakasti toimistotuolillani ja lähettele kysymyksiä sähköpostitse työkavereilleni vaan käyn mieluummin juttelemassa nokitusten.
Asiaa en kuitenkaan kauaa miettinyt. Työt kutsuivat. Iltapäivällä istuin työterveysasemalla odottelemassa vuosittaisen flunssapiikin iskua olkavarteen. Aloin jutella odotushuoneessa parin ihmisen kanssa, jotka selailivat suomalaisia lehtiä. Oletuksestani huolimatta he eivät olleet suomalaisia, huoneessa ei vain ollut muita lehtiä ja rouvat sanoivat katselevansa kuvia. Juttelimme aika pitkään kaiken maailman asioista ja toivotimme lopuksi mukavaa viikonloppua toisillemme. Olipas mukavaa löytää taas uusia tuttavuuksia.
Tuo ekstrovertti-juttu jäi eiliseltä vähän vaivaamaan ja hetki sitten tein pari luonnetestiä netissä. Tuskinpa nuo lyhyet testit ihan luotettavia ovat. Ei muutamassa minuutissa voi millään saada kaikkea selville. Vastasin kysymyksiin kuitenkin mahdollisimman rehellisesti ja tulokset ovat tuossa alla.
Eysenckin persoonallisuuskysely antoi aika korkean ulospäinsuuntautuneisuus-luvun. Tuota neuroottisuuden prosenttimäärää vähän ihmettelen, mutta johtuisiko siitä, että vastasin pitäväni eläinten kiduttamista julmana. Onneksi valheasteikko sentään jäi alhaiseksi.
84% (16/19) - Ulospäinsuuntautuneisuus
Seurallinen, pitää juhlimisesta, keskustelee, kaipaa jännitystä, ottaa riskejä, toimii hetken mielijohteesta.
35% (7/20) - Psykoottisuus
Piittaamattomuus muista ihmisistä, eristäytyminen, sopeutumattomuus, empatian puute, vihamielisyys, piittaamattomuus vaarasta, julmuus, epäinhimillisyys.
57% (13/23) - Neuroottisuus
Ahdistunut, huolestunut, masentunut, mielialan vaihtelu, syyllisyyden tunteet ja alhainen itsetunto.
8% (2/24) - Valheasteikko
Mittaa taipumusta antaa vastauksissaan itsestään todellista terveempi tai sosiaalisesti suotavampi kuva
Toinen tekemäni testi löytyi Kuntoplussan nettisivuilta. Tulos oli selkeä:
Olet ekstrovertti
Alessandra jatkoi, ettei hän tunne muita ekstroverttejä suomalaisia kuin minut. Suomalaiset ovat kuulemma hiljaisia, puhuvat harvakseen ja hitaasti eivätkä näytä tunteitaan. Rouva lisäsi vielä, että olen joskus italialaisempi kuin italialaiset itse. Taisin näyttää hämmästyneeltä, kun kaikki rähähtivät nauramaan. En minä itseäni kovin erilaisena suomalaisena pidä, lapsena varsinkin olin kovin ujo. Nykyisin joko piilotan ujouteni tai en sitä enää ole, en oikein tiedä itsekään. Myönnettävä on, etten ole toimistomme hiljaisimpia. Avaan suuni silloin, kun tarvitaan ja joskus muulloinkin. En istu tanakasti toimistotuolillani ja lähettele kysymyksiä sähköpostitse työkavereilleni vaan käyn mieluummin juttelemassa nokitusten.
Asiaa en kuitenkaan kauaa miettinyt. Työt kutsuivat. Iltapäivällä istuin työterveysasemalla odottelemassa vuosittaisen flunssapiikin iskua olkavarteen. Aloin jutella odotushuoneessa parin ihmisen kanssa, jotka selailivat suomalaisia lehtiä. Oletuksestani huolimatta he eivät olleet suomalaisia, huoneessa ei vain ollut muita lehtiä ja rouvat sanoivat katselevansa kuvia. Juttelimme aika pitkään kaiken maailman asioista ja toivotimme lopuksi mukavaa viikonloppua toisillemme. Olipas mukavaa löytää taas uusia tuttavuuksia.
Tuo ekstrovertti-juttu jäi eiliseltä vähän vaivaamaan ja hetki sitten tein pari luonnetestiä netissä. Tuskinpa nuo lyhyet testit ihan luotettavia ovat. Ei muutamassa minuutissa voi millään saada kaikkea selville. Vastasin kysymyksiin kuitenkin mahdollisimman rehellisesti ja tulokset ovat tuossa alla.
Eysenckin persoonallisuuskysely antoi aika korkean ulospäinsuuntautuneisuus-luvun. Tuota neuroottisuuden prosenttimäärää vähän ihmettelen, mutta johtuisiko siitä, että vastasin pitäväni eläinten kiduttamista julmana. Onneksi valheasteikko sentään jäi alhaiseksi.
84% (16/19) - Ulospäinsuuntautuneisuus
Seurallinen, pitää juhlimisesta, keskustelee, kaipaa jännitystä, ottaa riskejä, toimii hetken mielijohteesta.
35% (7/20) - Psykoottisuus
Piittaamattomuus muista ihmisistä, eristäytyminen, sopeutumattomuus, empatian puute, vihamielisyys, piittaamattomuus vaarasta, julmuus, epäinhimillisyys.
57% (13/23) - Neuroottisuus
Ahdistunut, huolestunut, masentunut, mielialan vaihtelu, syyllisyyden tunteet ja alhainen itsetunto.
8% (2/24) - Valheasteikko
Mittaa taipumusta antaa vastauksissaan itsestään todellista terveempi tai sosiaalisesti suotavampi kuva
Toinen tekemäni testi löytyi Kuntoplussan nettisivuilta. Tulos oli selkeä:
Olet ekstrovertti
Saat energiaa ympäristöstäsi. Olet avoin, tunnet paljon ihmisiä ja sinun on helppo ryhtyä puheisiin vieraiden kanssa. Ekstroverttinä puhuminen auttaa ajattelua ja asioiden ja ideoiden hahmottamista.
Ekstrovertin aivot
Ekstrovertillä on hyvä dopamiini-välittäjäaineen sietokyky. Siksi kaipaat fyysisiä tai henkisiä haasteita, esimerkiksi julkisuutta, huomiota, seuraa, uusia elämyksiä ja uusia asioita. Aivosi palkitsevat sinua mielihyvällä avoimmuudesta ja energisyydestä.
13.10.2010
Mies ja penkki
Kävelen joka aamu pienen puistontapaisen halki töihin tullessani. Aina ohittaessani penkin katson, nukkuuko mies siinä taas. Harvoin on penkki ollut tyhjillään.
Tänäkin aamuna mies oli siinä. Musta nahkatakki pään yli vedettynä ja räsymatto patjana. Matto taitaa olla uusi. Tähän mennessä mies on nukkunut paljaalla penkillä. Jalassa miehellä on farkut ja tänään kengätkin. Joskus olen nähnyt hänet sukkasillaan. Penkin alla muovikassissa on miehen tärkeimmät tavarat. Ainakin niin luulen.
Yöt alkavat olla kylmiä täälläkin. Loppuviikosta lähestytään jo pakkasrajaa. Kuinkahan puistonpenkillä tarkenee?
Ihan siin vieressä, puun alla oli tusinan verran puluja syömässä. Joku lähitalojen asukas oli varmaan kantanut kuivat leivänkannikkansa niille aamiaiseksi. Linnut sirkuttivat iloisesti, niillä taisi olla oikein juhla.
Tänäkin aamuna mies oli siinä. Musta nahkatakki pään yli vedettynä ja räsymatto patjana. Matto taitaa olla uusi. Tähän mennessä mies on nukkunut paljaalla penkillä. Jalassa miehellä on farkut ja tänään kengätkin. Joskus olen nähnyt hänet sukkasillaan. Penkin alla muovikassissa on miehen tärkeimmät tavarat. Ainakin niin luulen.
Yöt alkavat olla kylmiä täälläkin. Loppuviikosta lähestytään jo pakkasrajaa. Kuinkahan puistonpenkillä tarkenee?
Ihan siin vieressä, puun alla oli tusinan verran puluja syömässä. Joku lähitalojen asukas oli varmaan kantanut kuivat leivänkannikkansa niille aamiaiseksi. Linnut sirkuttivat iloisesti, niillä taisi olla oikein juhla.
26.8.2010
Kieku ja kaiku eli kesähuomioita Suomesta
Mitä kummaa on tapahtunut suomen kielelle? Siis puhutulle kielelle? Olen nyt pari päivää seurannut suomalaisia alueuutisia ja ihmetellyt toimittajien ja haastateltavien puhetapaa. Iästä ja sukupuolesta riippumatta lähes jokainen kiekaisee sanojen viimeiset tavut yläilmoihin. Kuulostaa oudolta, huvittavalta ja jopa rumalta. Tähän saakka olen luullut vain teini-ikäisten korostavan puhettaan painottamalla lauseen viimeistä sanaa tai sanan viimeistä tavua. Joko teini-ikäiset ovat ikääntyneet tai aikuiset ovat omaksuneet nuorten puhetavan. Tänä aamuna kuulin jopa opetusministerimme käyttävät kiekuvaa puhetapaa.
Ruotsalaisia Ruotsissa
Joskus menneisyydessä muistan oppineeni, että suomen kielessä painotus on aina ensimmäisellä tavulla. Ovatko kaikki äidinkielen opettajani olleet täysin väärässä? Entä opetanko ulkomaalaisia tuttujani suomen kielen saloihin ihan päin metsää?
Myös Brittein saarilla teini-ikäiset puhuvat painottaen lauseen viimeistä sanaa, mutta BBC:n uutistoimittajat ovat vielä pitäytyneet perinteisessä englannin kielessä. Sen kielen painotus on kuitenkin ihan erilaista kuin suomen.
Toinen kummastuksen aihe täällä isieni maassa (miksi se on muuten monikossa?) on liikennekäyttäytyminen. Suojatietä ylittäessäni lähes joka kerta olen ollut jäädä auton, traktorin, mopon tms. alle. Yksikään kuski ei hiljennä vaan päin vastoin kiihdyttää ajopeliään, että ehtisi ennen jalankulkijaa. En ole sellaiseen tottunut. Enkä ole tottunut autoilijoiden itsekkyyteen muutenkaan. Moottoritielle tullessani en taatusti saa tilaa niin kuin muualla Euroopassa, ohittaessani hitaampaa ajoneuvoa ohitettava kiihdyttää vierellä, etten pääsisi liian helpolla, hiljaisella päätiellä ajellessani eteeni tupsahtaa yhtäkkiä kolmion takaa sivutieltä perävaunullinen traktori tai eläinkuljetusrekka. Eilen tasaista nopeutta satasen alueella ajaessamme edessämme oli - yllätys, yllätys - pari mopoilijaa, jotka ajelivat omaa vauhtiaan vieretysten lähes käsi kädessä. Pelottava tilanne, mutta onneksi jarrut pelasivat.
Happamia, sanoi...
Ettei arvosteluni olisi pelkästään negatiivista, niin täytyy sanoa (vaikka kukaan ei pakotakaan), että hiljaiset päätiet ovat hyvässä kunnossa ja ajokaistat täällä yllättävän leveitä. Lisäksi ainakin suurimpien huoltoasemien vessoissa saa kädet pestä oikein kuumalla vedellä ja saippuaakin on. Käsipyyhkeitä tosin ei aina tahdo löytyä. Ja se kahvi, hmmm... siitä en sanokaan mitään, vielä.
Ruotsalaisia RuotsissaMyös Brittein saarilla teini-ikäiset puhuvat painottaen lauseen viimeistä sanaa, mutta BBC:n uutistoimittajat ovat vielä pitäytyneet perinteisessä englannin kielessä. Sen kielen painotus on kuitenkin ihan erilaista kuin suomen.
Toinen kummastuksen aihe täällä isieni maassa (miksi se on muuten monikossa?) on liikennekäyttäytyminen. Suojatietä ylittäessäni lähes joka kerta olen ollut jäädä auton, traktorin, mopon tms. alle. Yksikään kuski ei hiljennä vaan päin vastoin kiihdyttää ajopeliään, että ehtisi ennen jalankulkijaa. En ole sellaiseen tottunut. Enkä ole tottunut autoilijoiden itsekkyyteen muutenkaan. Moottoritielle tullessani en taatusti saa tilaa niin kuin muualla Euroopassa, ohittaessani hitaampaa ajoneuvoa ohitettava kiihdyttää vierellä, etten pääsisi liian helpolla, hiljaisella päätiellä ajellessani eteeni tupsahtaa yhtäkkiä kolmion takaa sivutieltä perävaunullinen traktori tai eläinkuljetusrekka. Eilen tasaista nopeutta satasen alueella ajaessamme edessämme oli - yllätys, yllätys - pari mopoilijaa, jotka ajelivat omaa vauhtiaan vieretysten lähes käsi kädessä. Pelottava tilanne, mutta onneksi jarrut pelasivat.
Happamia, sanoi...30.7.2010
Puhutaan ulkomaata
Kuinka ajattelette suomalaisten toimivan seuraavanlaisessa tilanteessa?
Istun suomalaisen työkaverini kanssa työpaikan kanttiinissa kahvilla ja juttelemme niitä näitä omalla äidinkielellämme. Kohta joukkoon liittyy pari toisenmaalaista työkaveria ja jutustelu jatkuu keskeytymättä, mutta mikä mahtaa olla keskustelukieli? Suomi? Englanti? Monien kielten sekoitus?
Vastaus on englanti, ainakin meidän työpaikallamme ja ainakin omien työkavereitteni kesken. Kukaan suomalaisista työkavereistani ei pidä yhtään ihmeellisenä tai edes vaikeana kielen vaihtamista sellaiseksi, jota kaikki ymmärtävät. Jotenkin tuntuu niin kovin luonnolliselta ottaa kaikki pöydän ympärillä istuvat huomioon eikä ihmetellä tai pohdita, miksi niin tehdään.
Entäs sitten samanlainen tilanne, mutta erikielisenä:
Belgialainen työkaverini kysyy, josko minulle sopisi lähteä hänen kanssaan lounasta nauttimaan työmaaruokalaan. Sanon sen sopivan. Taiteilemme täydessä kuppilassa tarjottimiemme kanssa ja etsimme vapaita paikkoja. Työkaverini näkee muutaman entisen kolleegansa ja suunnistaa heidän pöytäänsä. Pikaisen esittelyn* jälkeen kaikki alkavat/jatkavat päivän annoksen nauttimista ja samalla keskustelevat sivistyneesti. Niin sivistyneesti, että minä suomalainen en voi ottaa jutusteluun osaa. Ranskan kielen taitoni on sen verran huono, etten ehdi sanoa mitään, kun puheenaihe jo vaihtuu. Työkaverini hymyilee minulle välillä ystävällisesti ja kysyy, ymmärsinkö kaiken. Vastausta hän ei odota.
Siinä syödessäni mietin, miksi ihmeessä taas lähdin mukaan. Ja miksi me suomalaiset vaihdamme kieltä, mutta toisenmaalaiset eivät? Onko se sitä kuuluisaa kiltteyttä vai haluammeko miellyttää muita? Vai olemmeko vain yksinkertaisesti kohteliaita? Tiedän, että kaikki ruokapöydässä istuvat osaavat englantia, mutta ehkäpä yksi vähän-huonoa-ranskaa puhuva ei ole tarpeeksi. Tarvittaisiin varmaan useampi huonokielinen, ennen kuin paikalliset vaihtaisivat äidinkielensä vieraaseen.
Ehkä minun ei pitäisi tällaisia pohtia ollenkaan, ei minua tänne kukaan ole pakottanut tulemaan. Lisäksi olisin voinut opetella ranskankin kunnolla, niin ei nyt tarvitsisi valittaa. Oma syy.
******
*(Esittelykeskustelu käytiin englanniksi)
Työkaverini: Oletteko ennen tavanneet? T on Suomesta kotoisin, ollaan tunnettu monta vuotta.
Pöydässä Istujat: Hauska tutustua. Ollaan me varmaan joskus nähty jollain kursseilla tai käytävillä.
Minä: Hei kaikki, kyllähän me on taidettu jossain tavata.
PI: Koska aiot viettää lomaa ja minne menet?
M: Pari viikkoa vielä ja sitten on loma. Enköhän minä Suomeen mene.
PI: Eikös siellä ole kauhean kylmä!?
M (naurahtaen): Joo, talvella kyllä, mutta ei tähän aikaan vuodesta.
PI: ???????
M: Yli 30 astetta on viime aikoina näyttänyt Suomessa olevan.
PI: Tuo ei voi olla totta!
M: Totta se on. Suomessa on ollut jo pitkään tosi lämmintä, peräti kuumaa.
PI: (Keskustelu jatkui erittäin nopealla ranskankielellä ja sain osakseni epäileviä katseita.)
******
Selvennykseksi: Läheskään kaikki tuntemani belgialaiset eivät tokikaan käyttäydy kuten yllä kuvasin, varsinkin jos porukassa on monenmaalaisia ihmisiä. Niissä tilanteissa puhutaan yleensä jotain kaikkien osaamaa kieltä. Minulla taisi olla huono hetki, koska asia ärsytti.
Istun suomalaisen työkaverini kanssa työpaikan kanttiinissa kahvilla ja juttelemme niitä näitä omalla äidinkielellämme. Kohta joukkoon liittyy pari toisenmaalaista työkaveria ja jutustelu jatkuu keskeytymättä, mutta mikä mahtaa olla keskustelukieli? Suomi? Englanti? Monien kielten sekoitus?
Vastaus on englanti, ainakin meidän työpaikallamme ja ainakin omien työkavereitteni kesken. Kukaan suomalaisista työkavereistani ei pidä yhtään ihmeellisenä tai edes vaikeana kielen vaihtamista sellaiseksi, jota kaikki ymmärtävät. Jotenkin tuntuu niin kovin luonnolliselta ottaa kaikki pöydän ympärillä istuvat huomioon eikä ihmetellä tai pohdita, miksi niin tehdään.
Entäs sitten samanlainen tilanne, mutta erikielisenä:
Belgialainen työkaverini kysyy, josko minulle sopisi lähteä hänen kanssaan lounasta nauttimaan työmaaruokalaan. Sanon sen sopivan. Taiteilemme täydessä kuppilassa tarjottimiemme kanssa ja etsimme vapaita paikkoja. Työkaverini näkee muutaman entisen kolleegansa ja suunnistaa heidän pöytäänsä. Pikaisen esittelyn* jälkeen kaikki alkavat/jatkavat päivän annoksen nauttimista ja samalla keskustelevat sivistyneesti. Niin sivistyneesti, että minä suomalainen en voi ottaa jutusteluun osaa. Ranskan kielen taitoni on sen verran huono, etten ehdi sanoa mitään, kun puheenaihe jo vaihtuu. Työkaverini hymyilee minulle välillä ystävällisesti ja kysyy, ymmärsinkö kaiken. Vastausta hän ei odota.
Siinä syödessäni mietin, miksi ihmeessä taas lähdin mukaan. Ja miksi me suomalaiset vaihdamme kieltä, mutta toisenmaalaiset eivät? Onko se sitä kuuluisaa kiltteyttä vai haluammeko miellyttää muita? Vai olemmeko vain yksinkertaisesti kohteliaita? Tiedän, että kaikki ruokapöydässä istuvat osaavat englantia, mutta ehkäpä yksi vähän-huonoa-ranskaa puhuva ei ole tarpeeksi. Tarvittaisiin varmaan useampi huonokielinen, ennen kuin paikalliset vaihtaisivat äidinkielensä vieraaseen.
Ehkä minun ei pitäisi tällaisia pohtia ollenkaan, ei minua tänne kukaan ole pakottanut tulemaan. Lisäksi olisin voinut opetella ranskankin kunnolla, niin ei nyt tarvitsisi valittaa. Oma syy.
******
*(Esittelykeskustelu käytiin englanniksi)
Työkaverini: Oletteko ennen tavanneet? T on Suomesta kotoisin, ollaan tunnettu monta vuotta.
Pöydässä Istujat: Hauska tutustua. Ollaan me varmaan joskus nähty jollain kursseilla tai käytävillä.
Minä: Hei kaikki, kyllähän me on taidettu jossain tavata.
PI: Koska aiot viettää lomaa ja minne menet?
M: Pari viikkoa vielä ja sitten on loma. Enköhän minä Suomeen mene.
PI: Eikös siellä ole kauhean kylmä!?
M (naurahtaen): Joo, talvella kyllä, mutta ei tähän aikaan vuodesta.
PI: ???????
M: Yli 30 astetta on viime aikoina näyttänyt Suomessa olevan.
PI: Tuo ei voi olla totta!
M: Totta se on. Suomessa on ollut jo pitkään tosi lämmintä, peräti kuumaa.
PI: (Keskustelu jatkui erittäin nopealla ranskankielellä ja sain osakseni epäileviä katseita.)
******
Selvennykseksi: Läheskään kaikki tuntemani belgialaiset eivät tokikaan käyttäydy kuten yllä kuvasin, varsinkin jos porukassa on monenmaalaisia ihmisiä. Niissä tilanteissa puhutaan yleensä jotain kaikkien osaamaa kieltä. Minulla taisi olla huono hetki, koska asia ärsytti.
3.7.2010
Outo ihminen avaa suunsa
Taidan olla outo. Sain tällä viikolla siitä taas muistutuksen, kun ylitin katua ja huomasin muutaman suomalaisen motoristin ajopeleineen. Pysähdyin kysymään, mistä kaukaa sitä on tultu ja kuinka kauan Brysselissä oltu. Ihmiset tuijottivat minua suu auki ja lopulta yksi sai suustaan ulos, että Keski-Suomesta olivat lähtöisin.
Yritin jutella niitä näitä, mutta matkalaiset eivät oikein olleet juttumiehiä/-naisia. Sen verran kuulin, että Roomassa oli käyty ja nyt ollaan takaisin Suomeen menossa. Toivotin hyvää matkan jatkoa ja jatkoin matkaani. No, ehkäpä oli yllätys, että pari minuutti Brysseliin saapumisen jälkeen joku tulee juttelemaan.
Ennenkin on käynyt samalla tavalla. Olen jostain syystä avannut suuni suomalaisia nähdessäni ja saanut kalsean vastauksen tai joskus on peräti käännytty pois päin. Eihän nyt hyvänen aika sentään ulkomailla voi suomea puhua tai tunnustaa olevansa suomalainen! Koko matka menee pilalle, jos ei hengaile vain kunkin maan alkuasukkaiden kanssa!
Tiedoksi niille lukijoille, jotka joskus Brysselissä vierailevat: Täällä asuu paljon suomenkielisiä ihmisiä, itse asiassa monta tuhatta. Jos matkaseuralaisen kanssa puhuu suomea, on ihan sata varma, että ainakin yksi Belgian suomalainen tulee jossain vaiheessa juttelemaan.
Muutama vuosi sitten ison EU-kokouksen aikana katuja oli suljettuina. Kuljin kiertotietä vähän matkaa parin nuoren miehen edellä. Miehet isoon ääneen harmittelivat matkan pituutta ja pelkäsivät, etteivät ehdi määränpäähänsä ajoissa. Tietä heille antaessani sanoin, että olisivat hyvät ja ohittaisivat ennenkuin alkaisivat moittia hitaasti kävelevän naisihmisen hidastavan heidän kulkuaan. Poikia nauratti. Toisin oli karttaa lukevien naisten kanssa kuninkaan linnan takana. Naiset ihmettelivät, missähän se palatsi kartalla oikein oli. Pysähdyin ja kysyin, voisinko auttaa. Harvoin olen saanut niin ylimielisen vastauksen kuin silloin. "Ei me apua tarvita", sanoivat rouvat ja käänsivät minulle selkänsä.
En minä Suomessa ala kaikille suomalaisille jutella, mutta täällä alan. Lähes aina. Minusta olisi väärin, jos en ilmoittaisi ymmärtäväni puhuttua kieltä, kun ihan vieressä seison ja kuuntelen yksityiskeskustelua. Olen muuten oudon käytökseni avulla löytänyt ystäviäkin. Samalla aamumetrolla kanssani kulki työmatkaansa nuorehko rouva, jonka näin kerran lukevan Me Naiset -lehteä. Heti kysyin, joko hän oli suomalainen vai muuten vain osasi kieltä. Espoostahan rouva on alun perin kotoisin. Siitä se alkoi.
On täällä muitakin samanlaisia kuin minä. Kotimetroasemalla tuli pitkähkö naisihminen englanniksi kyselemään, mitä juuri sillä hetkellä luin. Hän oli huomannut, että kuljemme samoihin aikoihin töihin ja että minulla on aina kirja mukanani. Koska hänkin lukee paljon, aloimme keskustella ensin kirjoista ja kirjastoista ja myöhemmin monesta muusta asiasta työmatkojen aikana. Hassu sattuma on, että asumme samassa kylässä, joten silloin tällöin näemme muutenkin. Kirjojen lisäksi meitä yhdistää myös ulkomaalaisuus. Skotlantilaisesta nimestään huolimatta Ailsa on englantilainen. Belgiassa hän on asunut 5-vuotiaasta lähtien eli vähän kauemmin kuin minä.
Tuosta kotimetroasemasta tuli mieleeni vielä yksi suomalaistapaus. Kuljin pitkän aikaa samalla metrolla miehen kanssa, joka ihan selvästi oli suomalainen (älkää kysykö, mistä sen tietää, sen vain tietää). Jostain syystä jätin tämän juron herran rauhaan. Kerran osuimme miehen kanssa samaan penkkiin toisen suomalaisen kanssa. Juttelin tuttavani kanssa vilkkaasti kaikenmaailman asioista. Herra ei millään tavalla osoittanut ymmärtävänsä puhettamme, vaikka Hesaria hän kyllä osasi lukea. Oli varmaan ujo. Aina tapauksen muistaessani ajattelen, että kyllä minun olisi pitänyt miehelle jotain sanoa. Nyt se on myöhäistä, miehen työsopimus on varmaan päättynyt, kun häntä ei ole enää pitkään aikaan täällä näkynyt.
20.5.2010
Jännitystä elämään
Hassua, siskoni tulee tänne muutaman päivän vierailulle ja minua vähän jännittää. Eikös matkustajn pitäisi kärsiä matkakuumeesta eikä yösijan antajan? Olen varmaan liikaa pohtinut, kuinka hän viihtyy täällä ja mitä pitää näkemästään.
Viime vierailun aikaan emme ehtineet oikein käymään muualla kuin Brysselissä, mutta nyt on aikomuksena kuljettaa siskoa pidemmälläkin. Ja sunnuntaina menemme Eric Claptonin ja Steve Winwoodin konserttiin Antwerpeniin. Siitä tulee hauskaa!
Taitaa minua myös jännittää ensi viikon työasiat. Torstaina joudun/pääsen esittelemään yhtä työjuttua isolle yleisölle. Esittelin minä sitä jo tänäänkin, mutta kuulijat olivat saman sarjan tekijöitä, jotka ovat tottuneet höpinöihini. Torstaina on edessäni iso salillinen esimiehiä ja muita virkamiehiä. Tarjoituksena olisi "myydä" työtapamme ja -välineemme muille osastoille.
Tuskinpa kuitenkaan itseäni täysin nolaan. Asia on kaikin puolin tuttu, olenhan itse ollut sitä suunnittelemassa ja kehittämässä. Toivottavasti tämä etukäteispohdinta helpottaa ainakin esityksen laadinnassa.
Mutta nyt unohdetaan työasiat ja aletaan valmistautua vierasta varten! Huomenna minulla on lomapäivä ja maanantaina Belgia on helluntain takia kiinni eli odotettavissa on kunnollisen pituinen viikonloppu.
Mitäs, jos käytäisiin torilla ostamassa artisokkia ja mansikoita...
...ja/tai juustoja
Entä, jos sisko tarvitsisi uudet uikkarit? Ei hätää, kyllä torilta löytyy.
Viime vierailun aikaan emme ehtineet oikein käymään muualla kuin Brysselissä, mutta nyt on aikomuksena kuljettaa siskoa pidemmälläkin. Ja sunnuntaina menemme Eric Claptonin ja Steve Winwoodin konserttiin Antwerpeniin. Siitä tulee hauskaa!
Taitaa minua myös jännittää ensi viikon työasiat. Torstaina joudun/pääsen esittelemään yhtä työjuttua isolle yleisölle. Esittelin minä sitä jo tänäänkin, mutta kuulijat olivat saman sarjan tekijöitä, jotka ovat tottuneet höpinöihini. Torstaina on edessäni iso salillinen esimiehiä ja muita virkamiehiä. Tarjoituksena olisi "myydä" työtapamme ja -välineemme muille osastoille.
Tuskinpa kuitenkaan itseäni täysin nolaan. Asia on kaikin puolin tuttu, olenhan itse ollut sitä suunnittelemassa ja kehittämässä. Toivottavasti tämä etukäteispohdinta helpottaa ainakin esityksen laadinnassa.
Mutta nyt unohdetaan työasiat ja aletaan valmistautua vierasta varten! Huomenna minulla on lomapäivä ja maanantaina Belgia on helluntain takia kiinni eli odotettavissa on kunnollisen pituinen viikonloppu.
Mitäs, jos käytäisiin torilla ostamassa artisokkia ja mansikoita...
...ja/tai juustoja
Entä, jos sisko tarvitsisi uudet uikkarit? Ei hätää, kyllä torilta löytyy.4.5.2010
Kohtalo näyttää keskisormea
Kävin tänään taas esittelemässä lähes kolme vuotta sitten murtunutta nilkkaani sairauskassan tarkastuslääkärille. Mies totesi, että jalka on sellainen kuin on eikä taida ikipäivänä muuksi muuttua. Sain kyllä lähetteen röntgeniin, mutta rtg-lausunnon jälkeen tämä tapaturma-asia suljetaan ja siirretään arkistoon pölyttymään. Nilkka saa rauhassa särkeä ja turvota ja olla tahtooni taipumatta. Jos sitä vielä joskus hamassa tulevaisuudessa tarvitsee operoida, kaivetaan kansioni takaisin päivänvaloon.
Muutama päivä sitten halusin muistella, kuinka nilkkaa aikoinaan hoidettiin ja kurkistin vanhaan nilkkablogiini. Yllätys oli suuri, kun kirjoitusteni sijaan näytölle ilmestyi sivullinen pikavippilinkkejä. Yritin etsiä blogiani useilla muilla tavoilla, mutta aina tulos oli sama: Ota lainaa ja maksa takaisin mieluiten heti.
Aikoinaan bloginoviisina olin valinnut ylläpitäjäksi m-y-b-l-o-g-p-o-s-tin .net-loppuisena (väliviivat hakukoneiden hämäykseksi :)) En koskaan oikein pitänyt sen toiminnasta, mutta en toiseksikaan vaihtanut, kun nilkan tarinan piti kestää vain vähän aikaa. Tarkastin vielä sähköpostistanikin, josko olisin saanut ylläpitäjältä lopetusilmoituksen. Ei siellä mitään ollut. Blogini on nyt ilmeisesti kadonnut sinne kuuluisaan bittiavaruuteen. Harmi, olisin mielelläni silloin tällöin muistellut tapahtunutta ja saamaani hoitoa. En muuten löytänyt yhtään ko. ylläpitäjän blogia, pelkkää vippiä vain.
Voisikohan tätä kutsua kohtaloksi, kun sairauskassa siirtää tapaukseni arkistoon ja lähes samaan aikaan blogin ylläpitäjä luovuttaa IP-osoitteensa mainostajalle?
Muutama päivä sitten halusin muistella, kuinka nilkkaa aikoinaan hoidettiin ja kurkistin vanhaan nilkkablogiini. Yllätys oli suuri, kun kirjoitusteni sijaan näytölle ilmestyi sivullinen pikavippilinkkejä. Yritin etsiä blogiani useilla muilla tavoilla, mutta aina tulos oli sama: Ota lainaa ja maksa takaisin mieluiten heti.
Aikoinaan bloginoviisina olin valinnut ylläpitäjäksi m-y-b-l-o-g-p-o-s-tin .net-loppuisena (väliviivat hakukoneiden hämäykseksi :)) En koskaan oikein pitänyt sen toiminnasta, mutta en toiseksikaan vaihtanut, kun nilkan tarinan piti kestää vain vähän aikaa. Tarkastin vielä sähköpostistanikin, josko olisin saanut ylläpitäjältä lopetusilmoituksen. Ei siellä mitään ollut. Blogini on nyt ilmeisesti kadonnut sinne kuuluisaan bittiavaruuteen. Harmi, olisin mielelläni silloin tällöin muistellut tapahtunutta ja saamaani hoitoa. En muuten löytänyt yhtään ko. ylläpitäjän blogia, pelkkää vippiä vain.
Voisikohan tätä kutsua kohtaloksi, kun sairauskassa siirtää tapaukseni arkistoon ja lähes samaan aikaan blogin ylläpitäjä luovuttaa IP-osoitteensa mainostajalle?
21.4.2010
Polkupyöräilyn kurjuudesta ja ihanuudesta
Aloitetaan nyt vaikka tuosta kurjuusosasta: Pyörätie meiltä kotoa metroasemalle on surkeaakin surkeammassa kunnossa. Tie on suurimmaksi osaksi tehty muutaman metrin pituisista betonilaatoista, joiden liitoskohdat eivät ole ollenkaan kohdallaan. Jokainen on eri tasossa ja pyörä pomppaa hauskasti tasaisin väliajoin, hrrrrr-pomp-hrrrrr-pomp-hrrrrr-pomp. En tiedä, miltä pomput pyörästä tuntuvat, mutta takapuoleni ei ainakaan niistä tykkää.
Lisäksi tiellä on joka aamu työkoneita, tietysti aina eri paikoissa. Samoin risteyksissä lähes poikkeuksetta on auto odottelemassa liikenteen joukkoon pääsemistä pysähtyneenä pyörätielle. Monet yrittävät kyllä peruuttaa antaakseen tietä, mutta yhtä monet eivät.
Autoilijoiden väisteleminen on tietysti aina yhtä jännittävää ja hermostuttavaakin. Muutaman kerran olen suomeksi kovaäänisesti neuvonut kolmion takaa tulevia kuskeja. Varsinkin naisautoilijoilla tuntuu olevan silmät jossain muualla kuin tiellä. Täytyykin itse muistaa seurata tarkkaan polkupyöräliikennettä seuraavan kerran, kun olen ratin takana.
Autojen lisäksi olen väistellyt puomeja. Metroasemalle pääsee nopeimmin, kun ajaa ison parkkipaikan läpi, mutta siinä on puomit edessä. Ne pystyy kyllä kiertämään kapeiden aukkojen kautta ja tähän aamuun mennessä kiertäminen onkin sujunut kohtalaisen hyvin. Tänään ajoin liian hitaasti puomin ohi ja törmäsin siihen. Vanha, mutta vielä hyvin palvellut takkini hajosi. Harmittaa. Ja sekin harmittaa, että lukittuani pyörän telineeseen, käteni näyttävät siltä, että olisin isompaakin remonttia ollut tekemässä. Kiva mennä töihin takki riekaleina ja kädet mustina. Pienenä lisänä tietysti vielä tukka, joka ei yhtenäkään päivänä enää ole ollut edes vähän hyvin. Taitaa olla huono tukkapäivä joka päivä niin kauan kuin pyörällä ajelen.
Tähän mennessä olen lukinnut pyöräni kahdella vaijerilukolla tukevaan telineeseen. Eilen ihmettelin, kun toinen lukoista ei ensin tahtonut millään aueta. Toisen lukon kimppuun siirryttyäni huomasin, että joku valopää oli yrittänyt rikkoa sitä. Ahaa, sehän oli siis vikana siinä ensimmäisessäkin. Miksin juuri minun pyöräni oli yritetty varastaa vaikka vieressä oli monta samanmoista? Sattumaa varmaan ja hyvä, että oli jäänyt vain yritykseksi.
Nyt pyörä on kolmella lukolla telineessä kiinni. Katsotaan illalla, onko joku taas yrittänyt lainata menopeliäni. Onneksi pyöräparkki on aika vilkkaalla paikalla, joten mahdollisilla lainaajilla ei ole paljon aikaa pyörien irrottamiseen.
Entäs niitä ihanuuksia? No, ei ole paljon, mutta se on kiva, että kotoa lähtiessä saan ajaa alamäkeä melkein kaksi kilometriä. Ei tarvitse kuin vähän mutkissa ja risteyksissä kaiken varalta jarrutella. Niin, ja säästyyhän tässä rahaakin, 2,80 euroa joka päivä, vaikka ei sillä säästöllä uutta takkia varmaan saa.
Saattaahan pyöräily kuntoakin kohottaa. Vielä en kyllä ole huomannut mitään parannusta, ehkä sitten ajan mittaan. Joku väitti, että aamupyöräily piristää, mutta sellaisesta en tiedä mitään. Minusta tuntuu, että se päinvastoin väsyttää. Katsotaan nyt parin viikon kuluttua - ellei joku ole pyörääni siihen mennessä varastanut - olenko pirteä ja hyväkuntoinen pyöräilijä.
Lisäksi tiellä on joka aamu työkoneita, tietysti aina eri paikoissa. Samoin risteyksissä lähes poikkeuksetta on auto odottelemassa liikenteen joukkoon pääsemistä pysähtyneenä pyörätielle. Monet yrittävät kyllä peruuttaa antaakseen tietä, mutta yhtä monet eivät.
Autoilijoiden väisteleminen on tietysti aina yhtä jännittävää ja hermostuttavaakin. Muutaman kerran olen suomeksi kovaäänisesti neuvonut kolmion takaa tulevia kuskeja. Varsinkin naisautoilijoilla tuntuu olevan silmät jossain muualla kuin tiellä. Täytyykin itse muistaa seurata tarkkaan polkupyöräliikennettä seuraavan kerran, kun olen ratin takana.
Autojen lisäksi olen väistellyt puomeja. Metroasemalle pääsee nopeimmin, kun ajaa ison parkkipaikan läpi, mutta siinä on puomit edessä. Ne pystyy kyllä kiertämään kapeiden aukkojen kautta ja tähän aamuun mennessä kiertäminen onkin sujunut kohtalaisen hyvin. Tänään ajoin liian hitaasti puomin ohi ja törmäsin siihen. Vanha, mutta vielä hyvin palvellut takkini hajosi. Harmittaa. Ja sekin harmittaa, että lukittuani pyörän telineeseen, käteni näyttävät siltä, että olisin isompaakin remonttia ollut tekemässä. Kiva mennä töihin takki riekaleina ja kädet mustina. Pienenä lisänä tietysti vielä tukka, joka ei yhtenäkään päivänä enää ole ollut edes vähän hyvin. Taitaa olla huono tukkapäivä joka päivä niin kauan kuin pyörällä ajelen.
Tähän mennessä olen lukinnut pyöräni kahdella vaijerilukolla tukevaan telineeseen. Eilen ihmettelin, kun toinen lukoista ei ensin tahtonut millään aueta. Toisen lukon kimppuun siirryttyäni huomasin, että joku valopää oli yrittänyt rikkoa sitä. Ahaa, sehän oli siis vikana siinä ensimmäisessäkin. Miksin juuri minun pyöräni oli yritetty varastaa vaikka vieressä oli monta samanmoista? Sattumaa varmaan ja hyvä, että oli jäänyt vain yritykseksi.
Nyt pyörä on kolmella lukolla telineessä kiinni. Katsotaan illalla, onko joku taas yrittänyt lainata menopeliäni. Onneksi pyöräparkki on aika vilkkaalla paikalla, joten mahdollisilla lainaajilla ei ole paljon aikaa pyörien irrottamiseen.
Entäs niitä ihanuuksia? No, ei ole paljon, mutta se on kiva, että kotoa lähtiessä saan ajaa alamäkeä melkein kaksi kilometriä. Ei tarvitse kuin vähän mutkissa ja risteyksissä kaiken varalta jarrutella. Niin, ja säästyyhän tässä rahaakin, 2,80 euroa joka päivä, vaikka ei sillä säästöllä uutta takkia varmaan saa.
Saattaahan pyöräily kuntoakin kohottaa. Vielä en kyllä ole huomannut mitään parannusta, ehkä sitten ajan mittaan. Joku väitti, että aamupyöräily piristää, mutta sellaisesta en tiedä mitään. Minusta tuntuu, että se päinvastoin väsyttää. Katsotaan nyt parin viikon kuluttua - ellei joku ole pyörääni siihen mennessä varastanut - olenko pirteä ja hyväkuntoinen pyöräilijä.
8.2.2010
Enää en ihmettele
Silloin aikoinaan, kun muutettiin tähän kylään, muutama työkaveri ihmetteli suureen ääneen, kuinka minulla oli varaa asua täällä. Pidin kysymystä kummallisena, koska ihan tavallinen paikkahan tämä. Tavallisia ihmisiä tavallisissa kodeissaan. Vuosien mittaan olen kyllä huomannut, että asuu täällä jokunen erittäin varakaskin henkilö, mutta eikös niitä ole kaikkialla.
Eilen vein koiria iltalenkille ja lähdettiin ihan eri suuntaan kuin ennen. Ohitettiin kylän siniverisen tilukset (iso, aidattu alue. Niillä on niin iso lampikin, että sinne mahtuu pieni kolmen puun saari. Oli siellä kaarisiltakin.) ja jatkoin matkaa omakotialueelle. Voihan yhden kerran! Niillä kaduilla ja kujilla en ennen ollutkaan kulkenut.
Annoin koirien haistella ja pysähdellä juuri niin paljon kuin halusivatkin. Minä sain rauhassa toljotella taloja suu auki. Oli moderneja, kulmikkaita kivitaloja, vanhoja linnamaisia rakennuksia torneineen, olkikattoisia siirtomaatyylisiä kartanoita. Kaikille yhteistä oli, että neliöitä oli ainakin 500. Pihoille oli rakennettu tenniskenttiä, katettuja sekä kattamattomia uima-altaita ja jos jonkinlaisia huvimajoja.
Enää en ihmettele, että työkaverit ihmettelivät.
Eilen vein koiria iltalenkille ja lähdettiin ihan eri suuntaan kuin ennen. Ohitettiin kylän siniverisen tilukset (iso, aidattu alue. Niillä on niin iso lampikin, että sinne mahtuu pieni kolmen puun saari. Oli siellä kaarisiltakin.) ja jatkoin matkaa omakotialueelle. Voihan yhden kerran! Niillä kaduilla ja kujilla en ennen ollutkaan kulkenut.
Annoin koirien haistella ja pysähdellä juuri niin paljon kuin halusivatkin. Minä sain rauhassa toljotella taloja suu auki. Oli moderneja, kulmikkaita kivitaloja, vanhoja linnamaisia rakennuksia torneineen, olkikattoisia siirtomaatyylisiä kartanoita. Kaikille yhteistä oli, että neliöitä oli ainakin 500. Pihoille oli rakennettu tenniskenttiä, katettuja sekä kattamattomia uima-altaita ja jos jonkinlaisia huvimajoja.
Enää en ihmettele, että työkaverit ihmettelivät.
13.1.2010
Autolla ei saa ajaa pyörätaskuun
Luin aamulla nettihesarista, että Suomessa on pohdittu pyöräilyasioita. Liikenne- ja viestintäministeriö haluaisi muuttaa liikennelakia siten, että pyöräilijät saisivat ajaa yksisuuntaisella tiellä kumpaankin suuntaan. Lisäksi on suunnitteilla liikennevaloihin ns. pyörätasku
Lupa fillaroida
Belgiassa pyöräilijöillä on lupa ajaa kumpaankin suuntaan yksisuuntaisella kadulla ja löytyy täältä pyörätaskutkin lähes jokaisesta valoristeyksestä. Vuosia sitten, kun vielä en tuota yksisuuntaisen tien erikoisuutta tiennyt, jouduin pari kertaa vaaralliseen tilanteeseen fillaroijan kanssa. Opin kyllä äkkiä katsomaan sekä oikealle että vasemmalle, kun ylitin tietä. Muutenkin täällä täytyy pitää silmät auki sekä jalkamiehenä että autoilijana. Pyöräilijät ajavat aikamoisella vauhdilla ruuhkissa keskellä kaupunkiakin. He tietävät, että ovat oikeassa
Sekin oli asia, jonka opin aika nopeasti tänne tultuani. Pyöräilijät, jalankulkijat ja raitiovaunut ovat aina etuoikeutettuja liikenteessä. Piste. Ei minulla mitään ole sitä vastaan, että autoillessani annan pyöräilijöille tietä. Sellainen ei matkaani hidasta yhtään. Ja jos hidastaa, niin mitä sitten. Hattua nostan heille, jotka uskaltavat tuonne autojen vilinään polkupyörillä.
Jalankulkijana olen kuitenkin joskus ihmetellyt, miksi autoilijat pysähtyvät suojatien eteen tietä antaakseen, mutta pyöräilijä voi suhahtaa pysähtyneen auton ohi. Tosiasiassa pyöräilijöiden täälläkin täytyy noudattaa samoja sääntöjä kuin autoilijoiden, mutta jotenkin tuntuu siltä, että kaikista säännöistä ei tarvitse välittää.
Maaseututiet ovat usein viikonloppuisin täynnä polkupyöriä. Kirkkaisiin pyöräilykerhon asuihin pukeutuneet harrastajat ajavat suurissa ryhmissä ja täyttävät koko tien. Autoilijat seuraavat hiljaksiin perässä tai pysähtyvät antamaan vastaantulevalle porukalle tietä. Toistaiseksi en ole nähnyt kenenkään hermostuvan asiasta. Pyöräily on yksi tämän maan kansallisurheiluista ja maantiet on tehty myös sitä varten.
Pyörätiet on usein maalattu punaisiksi ja ne ovat joko jalkakäytävän tienpuoleisella osuudella tai autotien puolella. Tosin aika monen tien varrella ei ole ollenkaan jalkakäytävää vaikka siltä näyttää vaan jalkakäytävän näköinen sivukaista onkin pelkkä pyörätie. Kyllähän sitä pitkin kävellä voi, mutta pyörän lähestyessä on pakko hypätä sivuun. Pyöräilijä ei välttämättä väistä.
Muutama vuosi sitten Brysselissä kavennettiin leveä, monikaistainen katu yhden kaistan verran ja kadulle rakennettiin pyörätiet kummallekin puolelle. Punaiset pyöräkaistat ovat nykyisin erittäin vilkkaasti liikennöityjä eivätkä kaikki jalankulkijat ole asiaa vielä tajunneet. Joudun joskus kulkemaan katua pitkin ja lähes aina olen saanut todistaa läheltä piti -tapauksia pyöräilijän ja jalankulkijan välillä. En tiedä, kuinka paljon kadulla tapahtuu todellisia onnettomuuksia, pyöräilijät ajavat valtavalla vauhdilla (nopeammin ne menevät kuin autot) ja jalankulkijaryhmät poukkoilevat sinne tänne. Minä yritän visusti pysytellä poissa punaiselta reitiltä, etten joutuisi yliajetuksi.
Lupa fillaroidaBelgiassa pyöräilijöillä on lupa ajaa kumpaankin suuntaan yksisuuntaisella kadulla ja löytyy täältä pyörätaskutkin lähes jokaisesta valoristeyksestä. Vuosia sitten, kun vielä en tuota yksisuuntaisen tien erikoisuutta tiennyt, jouduin pari kertaa vaaralliseen tilanteeseen fillaroijan kanssa. Opin kyllä äkkiä katsomaan sekä oikealle että vasemmalle, kun ylitin tietä. Muutenkin täällä täytyy pitää silmät auki sekä jalkamiehenä että autoilijana. Pyöräilijät ajavat aikamoisella vauhdilla ruuhkissa keskellä kaupunkiakin. He tietävät, että ovat oikeassa
Sekin oli asia, jonka opin aika nopeasti tänne tultuani. Pyöräilijät, jalankulkijat ja raitiovaunut ovat aina etuoikeutettuja liikenteessä. Piste. Ei minulla mitään ole sitä vastaan, että autoillessani annan pyöräilijöille tietä. Sellainen ei matkaani hidasta yhtään. Ja jos hidastaa, niin mitä sitten. Hattua nostan heille, jotka uskaltavat tuonne autojen vilinään polkupyörillä.
Jalankulkijana olen kuitenkin joskus ihmetellyt, miksi autoilijat pysähtyvät suojatien eteen tietä antaakseen, mutta pyöräilijä voi suhahtaa pysähtyneen auton ohi. Tosiasiassa pyöräilijöiden täälläkin täytyy noudattaa samoja sääntöjä kuin autoilijoiden, mutta jotenkin tuntuu siltä, että kaikista säännöistä ei tarvitse välittää.
Maaseututiet ovat usein viikonloppuisin täynnä polkupyöriä. Kirkkaisiin pyöräilykerhon asuihin pukeutuneet harrastajat ajavat suurissa ryhmissä ja täyttävät koko tien. Autoilijat seuraavat hiljaksiin perässä tai pysähtyvät antamaan vastaantulevalle porukalle tietä. Toistaiseksi en ole nähnyt kenenkään hermostuvan asiasta. Pyöräily on yksi tämän maan kansallisurheiluista ja maantiet on tehty myös sitä varten.
Pyörätiet on usein maalattu punaisiksi ja ne ovat joko jalkakäytävän tienpuoleisella osuudella tai autotien puolella. Tosin aika monen tien varrella ei ole ollenkaan jalkakäytävää vaikka siltä näyttää vaan jalkakäytävän näköinen sivukaista onkin pelkkä pyörätie. Kyllähän sitä pitkin kävellä voi, mutta pyörän lähestyessä on pakko hypätä sivuun. Pyöräilijä ei välttämättä väistä.
Muutama vuosi sitten Brysselissä kavennettiin leveä, monikaistainen katu yhden kaistan verran ja kadulle rakennettiin pyörätiet kummallekin puolelle. Punaiset pyöräkaistat ovat nykyisin erittäin vilkkaasti liikennöityjä eivätkä kaikki jalankulkijat ole asiaa vielä tajunneet. Joudun joskus kulkemaan katua pitkin ja lähes aina olen saanut todistaa läheltä piti -tapauksia pyöräilijän ja jalankulkijan välillä. En tiedä, kuinka paljon kadulla tapahtuu todellisia onnettomuuksia, pyöräilijät ajavat valtavalla vauhdilla (nopeammin ne menevät kuin autot) ja jalankulkijaryhmät poukkoilevat sinne tänne. Minä yritän visusti pysytellä poissa punaiselta reitiltä, etten joutuisi yliajetuksi.
7.1.2010
Pankissa ei käsitellä rahaa
Piipahdin pari päivää sitten meidän kylällä pankkiasioilla. Ulko-oven vieressä näin kyltin, jossa kerrottiin, että pankkivirkailijat eivät kyseisessä pankissa käsittele rahaa ollenkaan. Ystävällisesti kyllä antavat neuvoja miellyttävässä ympäristössä.
Vähän aikaa ihmettelin. Mikä se sellainen pankki on, jossa ei rahaa käsitellä? Sitä vartenhan pankit ovat. Kyllähän asia vähitellen upposi minunkin tajuntaani. Pankin aulaan ilmestyi remontin jälkeen pari uutta automaattia. Niistä saa käteistä rahaa kaikkien pankkien pankkikorteilla ja lukuisilla luottokorteilla ja voi niissä ladata pankkikortin sirunkin pullolleen euroja, jos huvittaa ja jos tilillä on jotain ladattavaa.
Lisäksi automaattien avulla voi tallettaa rahaa omalle tilille. Masiinan vasemmalla puolella on sellainen pienen postilaatikon näköinen luukku, johon setelit asetetaan. Koneen sisällä oleva pieni otus nappaa ripeästi rahat, laskee ne ja kysyy ystävällisesti, oliko laskettu summa oikein ja haluaisiko asiakas mahdollisesti työntää lisää rahaa vihreänä vilkkuvaan aukkoon. Homma toimii kyllä, olen kokeillut. Noin vartin kuluttua rahan syöttämisestä otus on kiikuttanut rahat tililleni ja voisin ne taas nostaa automaatin toisesta lokerosta.
Yksi aulan automaateista on laskujen maksamista varten. Voi sillä hoitaa muitakin pankkiasioita, kuten järjestellä suoraveloituksia, tehdä osakekauppoja ja tulostaa tiliotteita ainakin. Melkein jokainen taitaa kyllä nykyisin hoitaa sellaiset asiat kotona kaikessa rauhassa. Niin minäkin tekisin, mutta jostain syystä kotipankkiohjelman asennus koneelleni ei onnistunut. Pitäisi joskus arkipäivänä olla oman koneen ääressä soittamassa avustavaan puhelimeen, että saisin asian hoidetuksi. Jostain syystä apuhenkilöt eivät tee töitä iltamyöhällä eivätkä viikonloppuisin.
En kuitenkaan ymmärrä, miksi kotipankkia varten pitää joku ohjelma asentaa. Miksi se ei voi toimia yksinkertaisesti pelkästään internetin kautta niin kuin pankkiasioiden hoito suomalaisissa pankeissa?
On siellä pankin aulassa vielä neljäskin automaatti. Se sylkee sisuksistaan vain ja ainoastaan tiliotteita. Ei tarvita tunnuslukuja eikä mitään, sen kuin syötän pankkikortin koneeseen ja saman tien ilmestyy näytölle "Tervetuloa Rva Lakritsirousku, odotathan hetken". Vähän aikaa kone raksuttaa ja tulostaa tiliotteet. Jos en heti muista ottaa korttiani takaisin, koneen kärsivällisyys loppuu ja se muistuttaa asiasta aikamoisen metelin ja valojen välkytyksen kera.
Toki pankissa virkailijoitakin on. Varmaan hoitavat laina-asioita ja muita henkilökohtaista kontaktia tarvittavia juttuja, kun enää ei rahaa tarvitse käsitellä. Yhtä asiaa aloin kyllä pohtia. Mitäs jos joku haluaisi matkustaa, sanotaan nyt vaikka Vanuatulle ja mielellään vaihtaisi kasan euroja maan valuuttaan vatuun (VUV), kun ei ihan luottaisi luottokorttien käyttömahdollisuuteen saarella? Kuinka pankkivirkailija ystävällisesti ja miellyttävässä ympäristössä laskisi rahat ja ojentaisi ne matkustavaiselle, jos sitä rahaa ei kerta kaikkiaan käsitellä? Kirjekuoressa? Pankin pihalla? Salaa tiskin alta? Toisi kotiin? Käskisi mennä muualle?
Entäs mihin vien taskujen pohjille kertyneet yhden ja kahden sentin kolikot? Niitä ei yksikään aulan automaateista näytä huolivan.
Vähän aikaa ihmettelin. Mikä se sellainen pankki on, jossa ei rahaa käsitellä? Sitä vartenhan pankit ovat. Kyllähän asia vähitellen upposi minunkin tajuntaani. Pankin aulaan ilmestyi remontin jälkeen pari uutta automaattia. Niistä saa käteistä rahaa kaikkien pankkien pankkikorteilla ja lukuisilla luottokorteilla ja voi niissä ladata pankkikortin sirunkin pullolleen euroja, jos huvittaa ja jos tilillä on jotain ladattavaa.
Lisäksi automaattien avulla voi tallettaa rahaa omalle tilille. Masiinan vasemmalla puolella on sellainen pienen postilaatikon näköinen luukku, johon setelit asetetaan. Koneen sisällä oleva pieni otus nappaa ripeästi rahat, laskee ne ja kysyy ystävällisesti, oliko laskettu summa oikein ja haluaisiko asiakas mahdollisesti työntää lisää rahaa vihreänä vilkkuvaan aukkoon. Homma toimii kyllä, olen kokeillut. Noin vartin kuluttua rahan syöttämisestä otus on kiikuttanut rahat tililleni ja voisin ne taas nostaa automaatin toisesta lokerosta.
Yksi aulan automaateista on laskujen maksamista varten. Voi sillä hoitaa muitakin pankkiasioita, kuten järjestellä suoraveloituksia, tehdä osakekauppoja ja tulostaa tiliotteita ainakin. Melkein jokainen taitaa kyllä nykyisin hoitaa sellaiset asiat kotona kaikessa rauhassa. Niin minäkin tekisin, mutta jostain syystä kotipankkiohjelman asennus koneelleni ei onnistunut. Pitäisi joskus arkipäivänä olla oman koneen ääressä soittamassa avustavaan puhelimeen, että saisin asian hoidetuksi. Jostain syystä apuhenkilöt eivät tee töitä iltamyöhällä eivätkä viikonloppuisin.
En kuitenkaan ymmärrä, miksi kotipankkia varten pitää joku ohjelma asentaa. Miksi se ei voi toimia yksinkertaisesti pelkästään internetin kautta niin kuin pankkiasioiden hoito suomalaisissa pankeissa?
On siellä pankin aulassa vielä neljäskin automaatti. Se sylkee sisuksistaan vain ja ainoastaan tiliotteita. Ei tarvita tunnuslukuja eikä mitään, sen kuin syötän pankkikortin koneeseen ja saman tien ilmestyy näytölle "Tervetuloa Rva Lakritsirousku, odotathan hetken". Vähän aikaa kone raksuttaa ja tulostaa tiliotteet. Jos en heti muista ottaa korttiani takaisin, koneen kärsivällisyys loppuu ja se muistuttaa asiasta aikamoisen metelin ja valojen välkytyksen kera.
Toki pankissa virkailijoitakin on. Varmaan hoitavat laina-asioita ja muita henkilökohtaista kontaktia tarvittavia juttuja, kun enää ei rahaa tarvitse käsitellä. Yhtä asiaa aloin kyllä pohtia. Mitäs jos joku haluaisi matkustaa, sanotaan nyt vaikka Vanuatulle ja mielellään vaihtaisi kasan euroja maan valuuttaan vatuun (VUV), kun ei ihan luottaisi luottokorttien käyttömahdollisuuteen saarella? Kuinka pankkivirkailija ystävällisesti ja miellyttävässä ympäristössä laskisi rahat ja ojentaisi ne matkustavaiselle, jos sitä rahaa ei kerta kaikkiaan käsitellä? Kirjekuoressa? Pankin pihalla? Salaa tiskin alta? Toisi kotiin? Käskisi mennä muualle?
Entäs mihin vien taskujen pohjille kertyneet yhden ja kahden sentin kolikot? Niitä ei yksikään aulan automaateista näytä huolivan.
4.11.2009
Pysytäänpä jonossa
Onkohan se joku kulttuurien välinen ero vai mikä ihme ihmisiä vaivaa, kun eivät osaa jonottaa? Kävin tänään alakerran työmaakuppilassa lounaalla eikä jono ruokatiskille mitenkään pitkä ollut, kun edessäni oleva henkilö näki jonon päässä kavereitaan. Eipä aikaakaan, kun ensin alkukeskustelujen ja kuulumisien vaihdon jälkeen nämä kaverit jäivät tarjottimiensa kanssa jonoon minun eteeni.
Tällainen käytös tuntuu olevan täällä kovin tavallista. Etuilijat eivät katsele ympärilleen saatikka kysy, voisivatko ehkä kenties saada etuilla. Ei tietenkään. Onneksi en ollut kovin äkäisellä tuulella, mutta kassalle päästyäni alkoi kuitenkin höyry päästä nousta. Yksi hyväkäs etuilija ryhtyi kiistelemään kassarouvan kanssa hinnoista eikä siirtynyt mihinkään ennen kuin oli päässyt haluamaansa lopputulokseen. Siinä vaiheessa minulta meinasi hihat palaa.
Kahvilla ko. kuppilassa käyn harvoin samaisesta syystä. Lähes jokainen aamukahvijonottaja saa hetkessä tusinan työkavereita ympärilleen ja siinä sitten ihmetellään, kuka juo tavallisen kahvin, kuka capuccinon, kuka ei missään tapauksessa halua kahvia vaan ottaa mieluummin teetä - eikun sittenkin kaakaota, yhdelle tulee tupla-espresso, toiselle tavallinen, jne. jne. Kuinka hemmetissä se voikin olla niin vaikeaa? Jos eilen, viime viikolla ja lokakuussa on joka aamu juonut espressoa, miksi sen saman valitseminen tänään vie niin kauan?
Toisaalta, voihan olla, että pohjoismaalaisella mentaliteetilla varustettu henkilö vain luulee välitöntä käytöstä etuiluksi. Ehkäpä minä käyttäydyn oudosti, kun jonotan kiltisti vaikka näenkin tuttuja edessäni.
Muistio itselle: Opettele etuilemaan.
Tällainen käytös tuntuu olevan täällä kovin tavallista. Etuilijat eivät katsele ympärilleen saatikka kysy, voisivatko ehkä kenties saada etuilla. Ei tietenkään. Onneksi en ollut kovin äkäisellä tuulella, mutta kassalle päästyäni alkoi kuitenkin höyry päästä nousta. Yksi hyväkäs etuilija ryhtyi kiistelemään kassarouvan kanssa hinnoista eikä siirtynyt mihinkään ennen kuin oli päässyt haluamaansa lopputulokseen. Siinä vaiheessa minulta meinasi hihat palaa.
Kahvilla ko. kuppilassa käyn harvoin samaisesta syystä. Lähes jokainen aamukahvijonottaja saa hetkessä tusinan työkavereita ympärilleen ja siinä sitten ihmetellään, kuka juo tavallisen kahvin, kuka capuccinon, kuka ei missään tapauksessa halua kahvia vaan ottaa mieluummin teetä - eikun sittenkin kaakaota, yhdelle tulee tupla-espresso, toiselle tavallinen, jne. jne. Kuinka hemmetissä se voikin olla niin vaikeaa? Jos eilen, viime viikolla ja lokakuussa on joka aamu juonut espressoa, miksi sen saman valitseminen tänään vie niin kauan?
Toisaalta, voihan olla, että pohjoismaalaisella mentaliteetilla varustettu henkilö vain luulee välitöntä käytöstä etuiluksi. Ehkäpä minä käyttäydyn oudosti, kun jonotan kiltisti vaikka näenkin tuttuja edessäni.
Muistio itselle: Opettele etuilemaan.
24.9.2009
Isoisäsana
Vaija. Eilen törmäsin tuohon sanaan pitkästä, pitkästä aikaa. Meillä kutsuttiin äitini isää vaijaksi ja se oli minusta ihan yhtä hyvä isoisäsana kuin pappakin, joksi isäni isää kutsuttiin. Joskus kouluiässä tajusin, ettei kenenkään muun isoisä ole vaija. Jos joku kysyi jotain hänestä, en kertonut kutsumanimeä tai sitten kerroin, mutta lisäsin pitkän selityksen perään. Minua hävetti outo nimitys.
Eilen luin, että Markku Veijalainen on lastenlastensa vaija. Hänestä se on ainoa oikea nimi isoisälle, koska kaikki hänen edeltäjänsäkin ovat olleet vaijoja. Veijalaisen suku on lähtöisin Viipurin nurkilta, missä vaija oli ihan tavallinen isoisäsana. Puolet minunkin geeneistäni tulee Viipurin maalaiskunnasta, Tienhaarasta, joten tottakai meillä oli vaija! Hyvä, kun sain tämänkin asian tietää. Oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun näin vaija-sanan muualla kuin meillä kotona.
Tuossa aikaisemmin kerroin, että isäni isä oli pappa. Se varmaan johtui isäni perheen ruotsalaisuudesta, vaikka en minä usein ruotsia mammalassa ja myöhemmin mamman kuoltua pappalassa kuullutkaan. Serkkuni lapset kutsuivat isoisäänsä, isäni veljeä, mumaksi. Sekin oli varmaan ruotsin kielen peruja. Muman vaimo oli mumi.
Flanderissa kutsutaan isoisää opaksi. Pomostani tuli opa muutama viikko sitten, mutta hänpä haluaakin olla opi. Flaamilainen isoäiti on oma.
Omaa isääni kutsuttiin ukiksi ja lasteni isän isää vaariksi, äidit ovat vastaavasti mummi ja mummu. Äitini äitiäkin, vaijan vaimoa, kutsuttiin mummuksi tai mummoksi, miten me lastenlapset sitten halusimmekin.
Millä nimellä teillä isovanhempia kutsutaan?
Eilen luin, että Markku Veijalainen on lastenlastensa vaija. Hänestä se on ainoa oikea nimi isoisälle, koska kaikki hänen edeltäjänsäkin ovat olleet vaijoja. Veijalaisen suku on lähtöisin Viipurin nurkilta, missä vaija oli ihan tavallinen isoisäsana. Puolet minunkin geeneistäni tulee Viipurin maalaiskunnasta, Tienhaarasta, joten tottakai meillä oli vaija! Hyvä, kun sain tämänkin asian tietää. Oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun näin vaija-sanan muualla kuin meillä kotona.
Tuossa aikaisemmin kerroin, että isäni isä oli pappa. Se varmaan johtui isäni perheen ruotsalaisuudesta, vaikka en minä usein ruotsia mammalassa ja myöhemmin mamman kuoltua pappalassa kuullutkaan. Serkkuni lapset kutsuivat isoisäänsä, isäni veljeä, mumaksi. Sekin oli varmaan ruotsin kielen peruja. Muman vaimo oli mumi.
Flanderissa kutsutaan isoisää opaksi. Pomostani tuli opa muutama viikko sitten, mutta hänpä haluaakin olla opi. Flaamilainen isoäiti on oma.
Omaa isääni kutsuttiin ukiksi ja lasteni isän isää vaariksi, äidit ovat vastaavasti mummi ja mummu. Äitini äitiäkin, vaijan vaimoa, kutsuttiin mummuksi tai mummoksi, miten me lastenlapset sitten halusimmekin.
Millä nimellä teillä isovanhempia kutsutaan?
23.8.2009
Turkkilaisia matkalaisia
Oltiin eilen kulkeilla ja käytiin kavereita moikkaamassa Hollannin Baarle-Nassaussa. Matka ei ole pitkä, mutta koirien kanssa kulkiessa lyhyelläkin reissulla on hyvä välillä pysähtyä jaloittelemaan ja jalkaa nostamaan.
Eilen kurvasin moottoritien laidassa olevan, rekkakuskien ja muitten matkalaisten suosiman kuppilan pihaan. Uloskulkutien varressa seisoskeli kaksi nuorta miestä. Käsissään he pitelivät kylttiä, jossa ilmoittivat haluavansa Amsterdamiin. Kysyin matkaseuran mielipidettä, josko ottaisimme pojat takapenkille kyytiin Hollannin rajalle asti. Meidän kulkumme ei Amsterdamiin suuntautunut, mutta pääsisiväthän pojat vähän matkaa taas eteenpäin. Tyhjensimme takapenkin irtotavaroista ja kysyin pojilta, kelpaisiko kyyti. Koiran haukunta ei kulkijoita yhtään haitannut ja matka jatkui rattoisasti jutellen.
Nuoret miehet olivat Turkista kotoisin, toinen Istanbulista ja toinen Ankarasta. Opiskelijoitahan he olivat, kumpikin valmistumassa avaruustutkimusinsinööriksi ja olivat nyt harjoittelijoina Belgiassa NATO:n opistossa. Amsterdamiin he olivat menossa ensimmäistä kertaa.
Kun pojat kuulivat meidän olevan Suomesta kotoisin, he riemastuivat. "Suomesta tulee hyvää rap- ja metallimusiikkia", ilmoittivat he yhteen ääneen. Minä olin samaa mieltä, vaikka tuosta rap-musiikista en paljon tiedäkään. Tiesivät he senkin, että Suomessa on korkea elintaso ja kaunis luonto. Juttelimme myös siitä, kuinka jotkut kieli-ihmiset väittävät, että suomen ja turkin kielet ovat sukulaiskieliä. Jos yhden sanan perusteella sukulaiskieli määritellään, niin sitten väitteen täytyy olla tosi. Onhan sana okul (koulu) ihan melkein suomalainen.
Lyhyen matkan aikana ehdimme myös pohtia, miksi turkkilaiset ymmärtävät azerbaizanin kieltä, mutta mikään muu naapurimaan kieli ei ole lähelläkään turkkia.
Heti rajan jälkeen pysähdyimme huoltoasemalla ja jätimme pojat uutta kyytiä odottelemaan. Kohteliaina miehinä he kättelivät ja kiittivät matkasta. Toivottavasti pääsivät hyvin perille ja viihtyivät Amsterdamissa.
Jaa, että miksi halusin ottaa pojat kyytiin? Kun näin heidät kyltteineen siinä tienposkessa, tuli nostalginen olo. Muistin, kuinka aikoinani itse Suomea pitkin poikin liftatessani joskus oli epätoivoisen vaikeaa saada kyyti eteenpäin. Jo muutaman kilometrin siirtyminen kohdetta kohti tuntui valtavan hienolta. Siksi.
Eilen kurvasin moottoritien laidassa olevan, rekkakuskien ja muitten matkalaisten suosiman kuppilan pihaan. Uloskulkutien varressa seisoskeli kaksi nuorta miestä. Käsissään he pitelivät kylttiä, jossa ilmoittivat haluavansa Amsterdamiin. Kysyin matkaseuran mielipidettä, josko ottaisimme pojat takapenkille kyytiin Hollannin rajalle asti. Meidän kulkumme ei Amsterdamiin suuntautunut, mutta pääsisiväthän pojat vähän matkaa taas eteenpäin. Tyhjensimme takapenkin irtotavaroista ja kysyin pojilta, kelpaisiko kyyti. Koiran haukunta ei kulkijoita yhtään haitannut ja matka jatkui rattoisasti jutellen.
Nuoret miehet olivat Turkista kotoisin, toinen Istanbulista ja toinen Ankarasta. Opiskelijoitahan he olivat, kumpikin valmistumassa avaruustutkimusinsinööriksi ja olivat nyt harjoittelijoina Belgiassa NATO:n opistossa. Amsterdamiin he olivat menossa ensimmäistä kertaa.
Kun pojat kuulivat meidän olevan Suomesta kotoisin, he riemastuivat. "Suomesta tulee hyvää rap- ja metallimusiikkia", ilmoittivat he yhteen ääneen. Minä olin samaa mieltä, vaikka tuosta rap-musiikista en paljon tiedäkään. Tiesivät he senkin, että Suomessa on korkea elintaso ja kaunis luonto. Juttelimme myös siitä, kuinka jotkut kieli-ihmiset väittävät, että suomen ja turkin kielet ovat sukulaiskieliä. Jos yhden sanan perusteella sukulaiskieli määritellään, niin sitten väitteen täytyy olla tosi. Onhan sana okul (koulu) ihan melkein suomalainen.
Lyhyen matkan aikana ehdimme myös pohtia, miksi turkkilaiset ymmärtävät azerbaizanin kieltä, mutta mikään muu naapurimaan kieli ei ole lähelläkään turkkia.
Heti rajan jälkeen pysähdyimme huoltoasemalla ja jätimme pojat uutta kyytiä odottelemaan. Kohteliaina miehinä he kättelivät ja kiittivät matkasta. Toivottavasti pääsivät hyvin perille ja viihtyivät Amsterdamissa.
Jaa, että miksi halusin ottaa pojat kyytiin? Kun näin heidät kyltteineen siinä tienposkessa, tuli nostalginen olo. Muistin, kuinka aikoinani itse Suomea pitkin poikin liftatessani joskus oli epätoivoisen vaikeaa saada kyyti eteenpäin. Jo muutaman kilometrin siirtyminen kohdetta kohti tuntui valtavan hienolta. Siksi.
12.8.2009
Olisiko elämää ilman autoa?
Alan olla kurkkuani myöten täynnä tuota pari vuotta vanhaa ajopeliäni! Harmittaa niin vietävästi, että vaihdoin entisen, hyvän, ystävällisen, mukavan, turvallisen, luotettavan ja kauniin värisen autoni tähän nykyiseen pahankuriseen ja suureen rumilukseen. Kalliskin se oli.
Heti alussa auton hieno tietokone alkoi mököttää ja kiukutella. Sitä sai lepytellä useita tunteja ennen kuin lauhtui. Sama vika jatkui kuukaudesta toiseen ennen kuin maahantuoja otti valitukseni todesta. Monen monituista tulikivenkatkuista palautusviestiä on auton myyjälle ja maahantuojalle tämän runsaan kahden vuoden aikana lähtenyt. Onneksi ainakin toistaiseksi takuu on kattanut vikojen kustannukset.
Viime kesänä konepellin alle oli ilmeisesti majoittunut vanha hammaslääkäri kiviporineen. Juuri sellainen ääni autosta lähti. Koirat haukkuivat, pyöräilijät ajoivat ojaan ja jalankulkijat osoittivat sormella, kun ajoimme ohi. Korjatahan se täytyi, kun omia korviakin alkoi jatkuva poraaminen vihloa. Samaan syssyyn polttoaineen kulutus nousi pilviin.
Entäs sitten tänä kesänä? Suomesta varattiin aika määräaikaishuoltoon, kun määräkilometrit täyttyivät juuri loman aikana. Lisäksi piti ostaa uudet renkaan vanhojen ja erittäin sileiden tilalle. Rahaa meni rutosti. Niihin kun lisää vielä vähän sähkötöitä, että saatiin auton ja asuntovaunun virrat toimimaan sääntöjen, asetusten ja toiveiden mukaan, oli henkilökohtainen konkurssi valmis. Viimeisen laskun summan kuultuani henkeä salpasi ja melkein lensin persiilleni! Yritin pitää ilmeeni kurissa, kun laskin rahoja tiskiin. Vaikeaa se kuitenkin oli, kurkussa kuristi.
Ja yllätys, yllätys! Se viime kesäinen hammaslääkäri oli palannut konepellin alle. Sama porausääni siellä on nytkin ja lisäksi kojetaulun valot vilkkuvat kuin diskoteekissa konsanaan. Yritettiin hoitaa asiaa Suomessa, mutta tarvittavia osia ei löytynyt Saksaa lähempää ja minulla alkoi jo olla kiire töihin, joten päätimme ottaa riskin ja ajaa metelin kera takaisin Belgiaan. Välillä poraus melkein loppui, mutta matkan aikana se alkoi uudestaan entistä äänekkäämpänä. Tietysti menovettäkin kuluu taas runsain mitoin. Ei hyvä, tankkia saa muutenkin olla yhtenään täyttämässä.
Muitakin yllätyksiä tuli. Se hiivatin sähköasennus oli jotenkin mennyt poskelleen, eikä asuntovaunussa lataantunut yhtään mikään. Jääkaappi ehti sulaa pitkän ajomatkan aikana ja tietäähän sen kesäkuumalla, mitä sellaisesta seuraa. Eväämme päätyivät tienvarsiroskikseen. Yhteydenotto Suomen korjaamoon kyllä toi miellyttävän yllätyksen, kun lupasivat selvittää, mikä oikein oli mennyt vikaan. Tosin eipä siitä minulle mitään iloa ole, kun en nyt heti tältä istumalta pääse sinne auto pirulaista tuomaan. Eipä taitaisi kannattaakaan ja se hammaslääkärikin porineen pitäisi ensin ajaa huut hemmettiin.
Olen ajatellut myydä koko koslan pois. Vaan millä sitten asuntovaunua vedettäisiin, vai myisinkö senkin? Ja kuka nyt tähän aikaan vuodesta ja muutenkin näinä aikoina ostaisi autoa, jota vilpittömästi ei maailman luotettavimmaksi voi kutsua? Hemmetin hemmetti!
Eihän auto ole ollenkaan tarpeellinen, eihän? Sellaisen voi aina halutessaa vuokrata ja onhan täällä myös Cambio. Töihinkin pääsen bussilla ja metrolla ihan mainiosti. Täytyypäs alkaa oikein tosissaan ajatella, voisiko olla elämää ilman omaa autoa.
Heti alussa auton hieno tietokone alkoi mököttää ja kiukutella. Sitä sai lepytellä useita tunteja ennen kuin lauhtui. Sama vika jatkui kuukaudesta toiseen ennen kuin maahantuoja otti valitukseni todesta. Monen monituista tulikivenkatkuista palautusviestiä on auton myyjälle ja maahantuojalle tämän runsaan kahden vuoden aikana lähtenyt. Onneksi ainakin toistaiseksi takuu on kattanut vikojen kustannukset.
Viime kesänä konepellin alle oli ilmeisesti majoittunut vanha hammaslääkäri kiviporineen. Juuri sellainen ääni autosta lähti. Koirat haukkuivat, pyöräilijät ajoivat ojaan ja jalankulkijat osoittivat sormella, kun ajoimme ohi. Korjatahan se täytyi, kun omia korviakin alkoi jatkuva poraaminen vihloa. Samaan syssyyn polttoaineen kulutus nousi pilviin.
Entäs sitten tänä kesänä? Suomesta varattiin aika määräaikaishuoltoon, kun määräkilometrit täyttyivät juuri loman aikana. Lisäksi piti ostaa uudet renkaan vanhojen ja erittäin sileiden tilalle. Rahaa meni rutosti. Niihin kun lisää vielä vähän sähkötöitä, että saatiin auton ja asuntovaunun virrat toimimaan sääntöjen, asetusten ja toiveiden mukaan, oli henkilökohtainen konkurssi valmis. Viimeisen laskun summan kuultuani henkeä salpasi ja melkein lensin persiilleni! Yritin pitää ilmeeni kurissa, kun laskin rahoja tiskiin. Vaikeaa se kuitenkin oli, kurkussa kuristi.
Ja yllätys, yllätys! Se viime kesäinen hammaslääkäri oli palannut konepellin alle. Sama porausääni siellä on nytkin ja lisäksi kojetaulun valot vilkkuvat kuin diskoteekissa konsanaan. Yritettiin hoitaa asiaa Suomessa, mutta tarvittavia osia ei löytynyt Saksaa lähempää ja minulla alkoi jo olla kiire töihin, joten päätimme ottaa riskin ja ajaa metelin kera takaisin Belgiaan. Välillä poraus melkein loppui, mutta matkan aikana se alkoi uudestaan entistä äänekkäämpänä. Tietysti menovettäkin kuluu taas runsain mitoin. Ei hyvä, tankkia saa muutenkin olla yhtenään täyttämässä.
Muitakin yllätyksiä tuli. Se hiivatin sähköasennus oli jotenkin mennyt poskelleen, eikä asuntovaunussa lataantunut yhtään mikään. Jääkaappi ehti sulaa pitkän ajomatkan aikana ja tietäähän sen kesäkuumalla, mitä sellaisesta seuraa. Eväämme päätyivät tienvarsiroskikseen. Yhteydenotto Suomen korjaamoon kyllä toi miellyttävän yllätyksen, kun lupasivat selvittää, mikä oikein oli mennyt vikaan. Tosin eipä siitä minulle mitään iloa ole, kun en nyt heti tältä istumalta pääse sinne auto pirulaista tuomaan. Eipä taitaisi kannattaakaan ja se hammaslääkärikin porineen pitäisi ensin ajaa huut hemmettiin.
Olen ajatellut myydä koko koslan pois. Vaan millä sitten asuntovaunua vedettäisiin, vai myisinkö senkin? Ja kuka nyt tähän aikaan vuodesta ja muutenkin näinä aikoina ostaisi autoa, jota vilpittömästi ei maailman luotettavimmaksi voi kutsua? Hemmetin hemmetti!
Eihän auto ole ollenkaan tarpeellinen, eihän? Sellaisen voi aina halutessaa vuokrata ja onhan täällä myös Cambio. Töihinkin pääsen bussilla ja metrolla ihan mainiosti. Täytyypäs alkaa oikein tosissaan ajatella, voisiko olla elämää ilman omaa autoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)