Onko värillä väliä?

Tuossa alla on peilikuvaa kampaamosta, jossa eilen istuin tunnin pari. Ensin pää kuorrutettiin värisekoituksella ja sitten hiukset vielä leikattiin muotoonsa.

Alla näette tuloksen. Pyysin väriksi niin tummaa ruskeata kuin mahdollista, melkein mustaa. Ja ehdottomasti ilman punaisen hitustakaan. Onko tämä muka tummanruskea ilman punaista, onko?
Kuinka kumman vaikeaa on kampaajan ymmärtää, mitä asiakas haluaa, jos asiakas ihan oikeasti ilmoittaa tietävänsä, mitä haluaa. Ymmärrän ymmärtämättömyyden, jos olisin epämääräisesti vain jotain mumissut. Tummanruskean lisäksi olisin pitkästä aikaa halunnut tukkani taas lyhyeksi, mutta kun väri meni pieleen, alkoi niin harmittaa, että pyysin vain siistimään ei-minkään-pituiset hiukseni.

Onneksi myöhemmin iltapäivällä tapasin eläinruokakaupassa papukaijan, joka ei väristä välittänyt. Sille näytti maistuvan kaikenväriset avaimenperät. Tässä on menossa oranssin maistelu, häkissä oli jo testattuina ainakin sininen, punainen ja vihreä.

Uskokaa nyt, on se maksettu!

Olihan yö! Harvoin on mahassani käynyt sellainen filharmonisen orkesterin kakofoninen musisointi kuin viime yönä. Yksityiskohtiin sen enempää menemättä totean vain, että suurin osa yöstä meni vessassa istuskellessa ja aamuun mennessä olin jo imeskellyt päivän annoksen imodiumia. Saisikohan niitä poikkeuksellisesti syödä enemmän kuin kuusi pilleriä?

Tänään vietän sairauspäivää kotona, kun en uskaltanut lähteä metrolla töihin ajelemaan. Metroissa ei nimittäin ole vessoja.

Kun nyt taisi mennä paskanpuhumiseksi koko juttu, niin kerronpa vielä, että on toinenkin tylsä juttu tänään edessä. Poliisilaitokselle on ihan pakko mennä, vaikka kuinka vatsa panisi vastaan. En muista, olenko kertonut syyskuisesta ylinopeussakostani, jotka heti oitis kiltisti maksoin Suomen pankkitililtäni. Ennen joulua sain kolmannen muistutuksen ja uhkauksen oikeustoimista, ellen heti maksa kympillä korotettua sakkoani. Pari kertaa olen jo yrittänyt ilmoittaa, että maksettu, mutta kukaan ei ole kiinnostunut.

Tänään iltapäivällä aion käydä vakuuttamassa jollekin poliisi-ihmiselle, että euroalueella laskuja voi maksaa minkä pankin tililtä tahansa. Outoa, ettei naapurikylän poliisilaitoksen virkailijat ole ihmetelleen ylimääräistä viisikymppistä tilitiedoissaan. Katsotaan, selkiääkö asia tänään. Vielä kun löytäisin alkuperäisen sakkolapun. Olen varmaan laittanut sen johonkin tosi varmaan paikkaan, josta sitten tarvitessani voin paperin ottaa mukaani. Onneksi sentään maksukuitti ja muistutuslasku ovat tallessa.

Loppukevennykseksi kuva parin viikon takaa. Osataan täälläkin puita kuorruttaa.

Hiihdin melkein 15 km, enkä kaatunut kuin kerran!

Musiikkia korville

Huomenna on taas aika ortopedian poliklinikalle tämän typerän ranteen kanssa. Toivottavasti ei tarvitse kolmea tuntia odottaa kuten viime kerralla. Toivon niin kovasti, että saan tämän inho kipsin pois tai että se ainakin vaihdetaan johonkin kevyempään versioon.

Viime viikolla kävin kuvauttamassa murtumaa oikein magneettisessa kentässä. Luulen, että sairaala haluaa investoinneilleen katetta ja lähettää kaikki mahdolliset tapaukset MRI-kuvaukseen. Muuten en tutkimuksen tarvetta ymmärä.

Ilmoittautumistiskillä sain täytettäväkseni kyselylomakkeen, mutten ehtinyt edes vilkaista kysymyksiä, kun kuivakka mieshoitaja nappasi listan ja aloitti utelun. Onko tahdistinta? Onko insuliinipumppua? Onko tauteja suvussa, työkavereilla, naapurissa? Onko ortopedisiä ruuveja tms.? Vihdoinkin sain vastata myöntävästi. Ei ollut ruuvi kuulemma vaarallinen, kun nilkka on kaukana ranteesta. Ainakin kuvaustilanteessa. Kysymykset jatkuivat. Olinko raskaana? Nyt alkoi naurattaa. Olinko ollut sodassa? Naurahdin ääneen, jolloin hoitaja melkein äkäisenä sanoi, että monet tutkimukseen tulevat ovat olleet. Niin, tottakai, onhan täällä paljon muualta tulleita ja varmaan sotiakin kokeneita. Olin nolo.

Lopulta makasin alustalla käsi tuettuna ja sain kuulokkeet korvilleni. Kuvauslaite oli kuulemma erittäin kovaääninen ja kuulokkeista tulisi rauhoittavaa musiikkia. 20 minuuttia piti siinä liikkumatta lepäillä. Meteli alkoi. Välillä tuntui, että olisin kuunnellut rytmikästä musiikkia, mutta suurimman osan ajasta olin kuin sotatantereella konetuliaseiden metelöidessä korvan juuressa. En minä aseista mitään tiedä, mitä nyt uutisista ja elokuvista kuullut, kuinka ne paukkuvat. Enää en ihmetellyt, että asiaa kysyttiin. Tilanne voisi olla kamala sodan kokeneelle.

Kuulokkeista kuului klassista musiikkia, mutta ei se pauketta ja jytinää poistanut. Luulenpa, että sukulaispoikien musiikki olisi sopinut minulle paremmin. Ei sekään olisi rauhoittavaa ollut, mutta olisi ainakin ajoittain peittänyt koneen jylyn.

Huomenna toivottavasti kuulen, kuinka ranne on murtunut vai onko ollenkaan.

Hullujen päivien satoa

Kuten edellisen postaukseni lukijat ehkä muistavatkin, minulta hajosi takki ihan omaa syytäni. Koska vielä ei ole kesälämmin, tarvitsen palttoota ainakin aamuisin, joten uuden ostoon oli lähdettävä.

Kävin jo eilen ruokatunnilla paikallisen Stockan hulluilla päivillä ja luulinkin löytäneeni rikki mennelle seuraajan tuleviksi vuosiksi. Se oli limetin vihreä. Valitettavasti takkien joukosta ei löytynyt kokoani, oli vain vähän suuria, liian suuria, liian pieniä ja lasten kokoja. Eilen yritin saada jonkun kertomaan, löytyisikö mahdollisesti myös minun kokoani, mutta ei löytynyt kaupantätiä eilen. Kellokin tuli paljon ja lähdin takaisin töihin.

Tänään päätin livahtaa ruokikselle pikkuisen aikaisemmin kuin yleensä ja lähdin katsomaan eilista takkiani. Siellä se vielä roikkui parin muun mahdollisen vaihtoehdon kanssa. Nappasin takit kainalooni ja marssin kassalle. Kassaneiti olisi mieluusti myynyt minulle monta takkia kerralla, mutta pyysin häntä vain kuuluttamaan jonkun minua avustamaan. Joku tuli ja vihreä takki jäi henkarille. Ei löytynyt kokoani. Sen sijaan ostin harmaan-beigen kevättakin 20%:n alennuksella. Lähtöhinta oli kuitenkin sen verran korkea, että aika kauan saan pyöräillä metrolle ja takaisin, että olen takin hinnan säästänyt. (Se vihreä olisi kyllä ollut kivampi.)

Kun kerran kauppa oli täynnä alennettuja vaatteita, minun oli ihan pakko tutkia takkien lisäksi muutakin tarjontaa. Taas kerran totesin, että riippuu ihan valmistajasta, minkä kokoiset rätit päälleni sopivat. Skaala näyttää olevan 38:sta 46:een. Saksalaiset ompelevat suuria pieniä kokoja ja italialaiset ja ranskalaiset pieniä suuria kokoja. Muut tuntuvat olevan siltä väliltä. Takin lisäksi en ostanut muuta kuin pellavajakun 20 eurolla ja naapurikaupasta pari perus t-paitaa samalla hinnalla. Vaateostoksille en taidakaan taas vähään aikaan mennä. Kuinka vaatteiden hipelöinti ja ajoittainen sovittaminen voikin olla niin väsyttävää ja rasittavaa?

Pankissa ei käsitellä rahaa

Piipahdin pari päivää sitten meidän kylällä pankkiasioilla. Ulko-oven vieressä näin kyltin, jossa kerrottiin, että pankkivirkailijat eivät kyseisessä pankissa käsittele rahaa ollenkaan. Ystävällisesti kyllä antavat neuvoja miellyttävässä ympäristössä.

Vähän aikaa ihmettelin. Mikä se sellainen pankki on, jossa ei rahaa käsitellä? Sitä vartenhan pankit ovat. Kyllähän asia vähitellen upposi minunkin tajuntaani. Pankin aulaan ilmestyi remontin jälkeen pari uutta automaattia. Niistä saa käteistä rahaa kaikkien pankkien pankkikorteilla ja lukuisilla luottokorteilla ja voi niissä ladata pankkikortin sirunkin pullolleen euroja, jos huvittaa ja jos tilillä on jotain ladattavaa.

Lisäksi automaattien avulla voi tallettaa rahaa omalle tilille. Masiinan vasemmalla puolella on sellainen pienen postilaatikon näköinen luukku, johon setelit asetetaan. Koneen sisällä oleva pieni otus nappaa ripeästi rahat, laskee ne ja kysyy ystävällisesti, oliko laskettu summa oikein ja haluaisiko asiakas mahdollisesti työntää lisää rahaa vihreänä vilkkuvaan aukkoon. Homma toimii kyllä, olen kokeillut. Noin vartin kuluttua rahan syöttämisestä otus on kiikuttanut rahat tililleni ja voisin ne taas nostaa automaatin toisesta lokerosta.

Yksi aulan automaateista on laskujen maksamista varten. Voi sillä hoitaa muitakin pankkiasioita, kuten järjestellä suoraveloituksia, tehdä osakekauppoja ja tulostaa tiliotteita ainakin. Melkein jokainen taitaa kyllä nykyisin hoitaa sellaiset asiat kotona kaikessa rauhassa. Niin minäkin tekisin, mutta jostain syystä kotipankkiohjelman asennus koneelleni ei onnistunut. Pitäisi joskus arkipäivänä olla oman koneen ääressä soittamassa avustavaan puhelimeen, että saisin asian hoidetuksi. Jostain syystä apuhenkilöt eivät tee töitä iltamyöhällä eivätkä viikonloppuisin.

En kuitenkaan ymmärrä, miksi kotipankkia varten pitää joku ohjelma asentaa. Miksi se ei voi toimia yksinkertaisesti pelkästään internetin kautta niin kuin pankkiasioiden hoito suomalaisissa pankeissa?

On siellä pankin aulassa vielä neljäskin automaatti. Se sylkee sisuksistaan vain ja ainoastaan tiliotteita. Ei tarvita tunnuslukuja eikä mitään, sen kuin syötän pankkikortin koneeseen ja saman tien ilmestyy näytölle "Tervetuloa Rva Lakritsirousku, odotathan hetken". Vähän aikaa kone raksuttaa ja tulostaa tiliotteet. Jos en heti muista ottaa korttiani takaisin, koneen kärsivällisyys loppuu ja se muistuttaa asiasta aikamoisen metelin ja valojen välkytyksen kera.

Toki pankissa virkailijoitakin on. Varmaan hoitavat laina-asioita ja muita henkilökohtaista kontaktia tarvittavia juttuja, kun enää ei rahaa tarvitse käsitellä. Yhtä asiaa aloin kyllä pohtia. Mitäs jos joku haluaisi matkustaa, sanotaan nyt vaikka Vanuatulle ja mielellään vaihtaisi kasan euroja maan valuuttaan vatuun (VUV), kun ei ihan luottaisi luottokorttien käyttömahdollisuuteen saarella? Kuinka pankkivirkailija ystävällisesti ja miellyttävässä ympäristössä laskisi rahat ja ojentaisi ne matkustavaiselle, jos sitä rahaa ei kerta kaikkiaan käsitellä? Kirjekuoressa? Pankin pihalla? Salaa tiskin alta? Toisi kotiin? Käskisi mennä muualle?

Entäs mihin vien taskujen pohjille kertyneet yhden ja kahden sentin kolikot? Niitä ei yksikään aulan automaateista näytä huolivan.

Päivä melkein VIP:nä

Vietin eilisen päivän työnantajan järjestämässä terveystarkastuksessa. Tähän asti olen käynyt vuosittain työterveysasemalla verikokeissa ja saanut lähetteen parille erikoislääkärille. Nyt valitsin laajemman tutkimuksen, koska sellaista minulle ehdotettiin. Oikeastaan sitä ehdotettiin jo kaksi vuotta sitten, mutta silloin olin niin murtuneen nilkkani lumoissa, etten totellut.

Syömättömänä ja juomattomana menin lähisairaalaan aamulla kahdeksalta. Ensin oli laboratorion vuoro ja sen jälkeen seurasi aikamoinen määrä kokeita ja lääkärikäyntejä. Koko päivän ajan minulla oli seuranani sairaalan sihteeri, joka kulki kanssani pitkin sairaalan käytäviä ja opasti aina uuteen paikkaan. Odotushuoneissa en joutunut pitkään istumaan, kun minut kutsuttiin sisään muitten potilaitten ohi. Tuntui kyllä aika erikoiselta ja vähän nolottikin.

Viimeisen tutkimuksen aikana jouduin jostain syystä odottelemaan lääkäriä muutaman minuutin ja hoitaja pyysi monta kertaa anteeksi, kun ei voinut kutsua minua sisään aikaisemmin. Ei haitannut yhtään, mikäs kiire minulla.

Päivän lopussa minut saateltiin ulko-ovelle ja varmistettiin seuraava aika. Marraskuussa menen kuulemaan tuloksia ja käyn läpi vielä pari tutkimusta. Täytyy sanoa, että sairaala piti minusta kyllä hyvää huolta. Tunsin itseni ihan VIP:ksi. Toisaalta sairaala saa varmaan näistä terveystarkastuksista aika hyvän korvauksen, joten kyllä kai kannattaakin pitää mahdollisista tulevista potilaista hyvä huoli.

Monesta ikävästä tutkimuksesta huolimatta päivästä jäi hyvä olo. Taidanpa mennä taas kolmen vuoden kuluttua leikkimään Erittäin Tärkeää Henkilöä.

Selleriä, kiitos ei

Tulin vähän aikaa sitten työpaikkaruokalasta syömästä. Tänään meidän gurmee-kuppilassamme oli tarjolla korppujauhoissa pyöriteltyä ja öljyssä paistettua porsaanlihaa (ruokalistalla luki Gordon Bleu), tomaatti-vihanneskastiketta ja farfalle-pastaa.

Luin tarkkaan, mitä kastike sisältää, koska olen pari kertaa joutunut ikävästi yllätetyksi ruuassa olleen sellerin takia. Olen sille nimittäin allerginen. En voi edes pientä palaa selleriä syödä saamatta allergista reaktiota.

Katselin annosta edessäni ja epäilykseni heräsi. Kysyin keittiöväeltä, että oliko kastikkeessa mahdollisesti selleriä, minkä heti myönsivät. Kun ilmoitin, etten valitettavasti voi ruokaa syödä, tiskin toisella puolella oleva, yleensä ystävällinen ja kohtelias nuori mies, kiskaisi lautasen pois edestäni ja ihmetteli suureen ääneen, miksi sitä sitten tilasin ja mihin hän lautasen nyt pistäisi. Samalla hän huusi keittiöön, ettei rouva halua soossia, eikä kuunnellut ollenkaan kun sanoin, että ottaisin vaikka pastaa ja jauhelihakastiketta. Mikään muu ruokalaji ei sillä hetkellä tullut mieleeni. Hetken päästä eteeni heitettiin kastikkeesta puhdistettu, kuiva annos sianlihaa ja pastaa.

Onneksi kassalla ollut rouva oli nopea ja lennätti lautasen takaisin keittiöön. Lopulta sain ruokani ja pyysin kassalta hinnanerotuksen takaisin. Sitä oli kuitenkin kuulemma kiireessä liian vaikea laskea. Rouva lupasi rahat, kun tulen seuraavan kerran kahville. Toivottavasti muistaa lupauksensa. Minä ainakin muistan.

Kastikkeessa ei loppujen lopuksi selleriä ollut. Työkaverini tutkivat tarkkaan lautastensa sisällön eivätkä löytäneet muruakaan. No, eipä haittaa. Ainakin nyt tiskin toisella puolella tiedetään, että se suomalainen, äkäinen muija on sellerille allerginen.

Eipäs pullistella

Sain tänään tutustua taas uuteen belgialaiseen sairaalaan, kun kävin Aalstissa erikoislääkärin juttusilla välilevytyräni takia. Sairaalan uusi vastaanottosali on avattu vasta muutama päivä sitten ja vanhan osan palvelut siirtyvät uusiin tiloihin vähitellen muutaman kuukauden sisällä. Paljon näytti vielä olevan kesken, mutta täytyy sanoa, etten koskaan ennen ole niin hienoa ja uudenaikaista sairaalaa nähnyt.

Palvelu oli joka paikassa ystävällistä eikä kiireinen tohtori ollut ollenkaan myöhässä. Hän katseli lantiorangasta otettua kuvasarjaa ja totesi, että jos olisin tullut sairaalaan silloin, kun olin oikein kipeä, hän olisi leikannut heti. Kyllä minä itsekin kuvasta näin, että tyrä oli suuri. Eipäs ollut ihme, etten kävelemään päässyt. Nyt tyrä on kuulemma kadonnut, kun en enää tunne kipua. Hyvä, kun ei enää pullistele. Tuntokin taitaa raajaan palata vähitellen. Kolmeen kuukauteen en saa nostaa mitään painavaa ja jos kipu uusii, pitää uudestaan mennä Aalstin tohtorin puheille.

Vaikka lääkärillä kiire olikin, ehti hän silti jutella muistakin asioista jonkin aikaa. Jutellessamme tohtori kirjoitti laskun, maksoin käynnistä 35 euroa, mitä oli iloinen yllätys. Olin luullut, että paljon enemmän joutuisin huipputason tohtorille pulittamaan. Taas kerran pitää ihmetellä tämän maan sairaanhoitoa. Erikoislääkärillekin pääsee nopeasti, vastaanotolla ei pidetä kiirettä ja lasku on ihan siedettävä.

Voihan tietysti olla, että minulla on vain käynyt hyvä tuuri lääkärien kanssa. Ehkäpä seuraavalla kerralla joudun oikeen kamalaan pyöritykseen, kuka tietää. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut enemmän kuin tyytyväinen saamaani hoitoon. Toivon silti, ettei tyrä uusisi. Vaikka sairaanhoito hyvää onkin, olisin kuitenkin mieluummin ilman sitä.

Lääkäri kävi kotikäynnillä

Sain eilen kaksi päivää sairaslomaa pahasti tulehtuneen lonkkaniveleni takia. Olen aina luullut, että minulla on korkea kipukynnys, mutta nyt kyllä kiivettiin kunnolla kynnyksen yli. Vasen lonkkani tuli viikko sitten kipeäksi pitkän kävelylenkin päätteeksi ja päivä päivältä se on ollut pahempi. Eilen oli jo tosi vaikea kävellä ja illalla minulla oli vaikeuksia kulkea sadan metrin matka lääkärin vastaanotolta autolle. Aamulla pääsin nippa nappa sängystä ylös. Ilman kunnon karjumista ja pillitystä siitä ei olisi tullut mitään. Vasen jalka ei kestänyt yhtään astumista. Lääkärin määräämistä pillereistä ei ollut mitään apua ja tiesin, että jotakin vahvempaa tarvitaan.

Aikani pidin meteliä itselleni ja koirille ja sitten soitin lääkärille ja tilasin hänet kotikäynnille. Täällä Belgiassa ollaan vielä niin vanhanaikaisia, että lääkäritkin tulevat tarvittaessa kotiin. Minusta se on erinomaista palvelua. En olisi millään pystynyt istumaan lääkärin odotushuoneessa, tuskin olisin edes sinne päässyt.

Puolen päivän jälkeen aloin tohtoria odottaa ja kahden maissa hän ilmestyi oven taakse. Kerroin, kuinka hankala oloni oli ja asiaan löytyi heti ratkaisu. Pistetään vahva tulehduskipupiikki kankkuun. Koirat vastustivat äänekkäästi, mutta onneksi lääkäri ei niitä uskonut. Sain piikkini ja määräyksen pitää itseni lämpimänä ja pysyä mahdollisimman paljon paikallani. Käynti maksoi 34 euroa, josta sairauskassa korvaa suurimman osan. Muistinko jo sanoa, että tällainen kotikäyntisysteemi on mahdottoman hyvää palvelua?

Lääkärini kertoi, että suurin osa hänen kotipotilaistaan on joko vanhuksia, jotka eivät jaksa vastaanotolle lähteä, tai sitten samanlaisia tapauksia kuin minä. Joka toisen aamupäivän ja illan hän on vastaanotolla ja iltapäivät ajelee pitkin poikin potilaiden luona lähikunnissa. Aika liikkuvainen ammatti, sanoisin.

Tämä minun omalääkärini on oikein mukava mies. Koskaan hänellä ei ole kiire vaikka potilaita olisi kuinka paljon odottamassa. Hän on aina ystävällinen ja erittäin kohtelias, saattaa potilaansakin ulko-ovelle asti. Jos ja kun vaiva iskee, nopeimmin vastaanotolle pääsen, kun odottelen muiden potilaiden kanssa ilman ajanvarausta. Joskus toki täytyy odottaa pari tuntiakin, mutta se ei haittaa yhtään. Voi hänelle varata ajankin, mutta sitä harvoin saa samalle päivälle, samalle viikolle aina kuitenkin.

Nyt on jo paljon parempi olo, nivelkipu lähes häipyi tätä kirjoittaessani. Toivottavasti tulehdus nyt on paranemaan päin.

Pankissa aina ystävä

Onkohan minulla joku vanha mainos tai uni mielessä, kun jostain syystä oletan, että pankkitiskin takana on aina ystävällinen henkilö? Käväisin tänään omassa pankissani, kun oli mokoma veloittanut tililtäni jotain, mitä en ymmärtänyt ja halusin asian hoitaa ja saada rahani takaisin.

Sainko rahani? No, en tietenkään. Sain vain erittäin ylimielisen, epäystävällisen ja kiireisen selityksen, miksi summa oli minulta otettu.

Asia oli nimittäin niin, että marraskuussa vuonna 2007 myin edellisen autoni. Auton vakuutus oli pankkini vakuutusyhtiössä ja ilmoitin sille kaikkia sääntöjä noudattaen, että auto on myyty ja vakuutus loppuu. Minulta nyt veloitetun summan viitteenä oli kuitenkin vanhan autoni rekisterinumero, joten oletin, että pankki alkaa taas periä vakuutusta autosta, joka ei ole edes Belgiassa enää. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys.

Vakuutus oli lopetettu niin kuin olin halunnut, mutta vakuutukseen kuuluva autopalvelusopimus oli vielä voimassa, koska en ollut sitä erikseen päättymisilmoituksessani maininnut. Kun tiedustelin, miksi sitten vanha rekisterinumero vielä näkyy maksutositteessa, vastauksena sain: "Kuulkaas hyvä rouva, se on siinä niin kauan, kunnes toisin ilmoitetaan." Täh? Ja: "Teidän olisi pitänyt tietää, että vakuutus ja palvelusopimus ovat kaksi aivan erillistä asiaa. Ne pitää erikseen peruuttaa."

Ei ihan mennyt perille (kotona varmaan sanoittaisiin, että olen sakia). Kun kerran vakuutuksen peruutan, niin luulin peruuttavani myös siihen kuuluvat muut osat. Yhdessä ne minulle aikoinaan myytiinkin.

Yritin siinä vielä tuoda omia näkemyksiäni esiin, mutta pankkihenkilömies työnsi vain paperin eteeni, pyysi allekirjoittamaan ja sanoi, että sillä se palvelusopimus peruuntuu - huhtikuussa! Sen jälkeen hän poistui ja jätti minut puhumaan tyhjälle tiskille.

Onneksi nykyisen autoni vakuutus on toisessa yhtiössä. Eihän tuollaisten kanssa kukaan pärjää.