Haaveellista työtä

Olin aamutuimaan kokouksessa, jossa käsiteltiin papereiden sekä niiden sähköisten versioiden käsittelyä.

Minusta on aina hauska nähdä, kun ihmiset ovat jostain asiasta kerta kaikkiaan innoissaan ja puhuvat suu vaahdossa, kuinka ihana tämä systeemi on ja kuinka tieto on avointa kaikille (Tähän tuli tosin heti täsmennys, ettei kaikki tieto eikä ihan kaikille.), kuinka kaikki sujuu kuin leikki, kun vain jokainen ensin hoitaa oman osuutensa. Tuossa oman osuuden vaiheessa minua yleensä alkaa hymyilyttää. Ihan mikä asia vaan sujuisi kuin leikki, jos jokainen osaisi, tekisi, viitsisi, jaksaisi jne. tehdä niin kuin pitäisi. Mutta ei se niin mene.

Yhä vieläkin me ihmiset olemme erilaisia ja ymmärrämme tai haluamme ymmärtää asiat eri tavoin. Luetun ja kuullun ymmärtämiseen vaikuttaa myös äidinkieli ja kulttuuri eikä kaikki mene ollenkaan kaikille perille samalla tavoin.

Kokouksen vetäjä jatkoi innoissaan puhettaan. Kuuntelin ja välillä huvitin itseäni ajatuksella, että tilanne oli melkein kuin jostain hurmostilaisuudesta. Onneksi kaikki osallistujat istuivat tukevasti tuoleillaan, muuten olisi joku voinut jo kaatuakin.

Kun puhuja lopuksi päästi suustaan, että haaveena oli, että jonkin ajan kuluttua työpöytämme ja arkistokaappimme olisivat tyhjiä asiakirjoista ja papereista ja hoitaisimme kaiken työnteon pelkästään tietokoneen avulla, röhähdin nauruun. En voinut olla hiljaa vaan sanoin, että samasta haaveesta kuulin ensi kerran ainakin jo neljännesvuosisata sitten. Sen jälkeen paperipinot työpöydillä ovat kasvamistaan kasvaneet.

Säästyisihän siinä paljon metsiä, jos paperia ei enää käytettäisi, mutta suuresti epäilen, että kokouksen vetäjäkin joutuu jossain vaiheessa haaveestaan luopumaan.

"Näinä aikoina on haaveista vaiettava" (Aki Luostarinen, Runoja 1976)

Talo talon perään

Jätin ruoan tänään uuniin hautumaan ja lähdin koirien kanssa lenkille. Kameraa en kahden riekkujan kanssa viitsi kantaa vaan näppäilin kuvia vain kännykällä. Miksihän muuten jotkut kännykkäkuvat onnistuvat ja joistakin tulee ihan kamalia? Koittakaa kuitenkin kestää.

Käveltiin aika pitkä matka ja samalla tutkailin kylän taloja. Silloin tällöin haaveilen oman belgialaisen talon ostamisesta, mutta ainakin toistaiseksi asia on jäänyt. Nykyinen kotimme on ihan hyvä meille, on tilaa riittävästi, iso puutarha ja vuokrakin ihan siedettävä.

Tällainen myyntikyltti on ihan kotimme lähellä. Taitaisi 800 neliön siivoaminen olla vähän liikaa eli jääköön ostamatta. Sitä paitsi talon hankkimiseen tarvitsisi ainakin yhden lottovoiton verran rahaa.

Kurkkasin aidan taakse ja tämä se on. Arvatkaapa mitä maksaa? Ihan oikein, 1.750.000 euroa! (Kuva täältä)

Jatkettiin matkaa ja nähtiin talo tyhjillään, postilaatikosta pursuavat mainokset ja pihalla Porsche. Jäin pohtimaan, mitä talossa on tapahtunut.

Tämä kaunis, iso asuintalo oli vielä muutama vuosi sitten lähes romahtamaisillaan oleva navetta ja hevostalli.

Yksinäinen ja tyhjä. Tässä talossa ei ole koskaan asuttu sinä aikana kuin minä olen näillä seuduilla kuljeskellut. Joskus olen käynyt ikkunoista kurkkimassa sisään ja miettinyt, mistä saisin selville, kuka tämän omistaa.

Harjakattotaloja kylän reunamilla.

Ennen polku kulki suoraan, mutta nyt pitää kiertää tämä rakennelma. Omakotitalo siitä varmaan on tulossa. Saa nähdä, koska valmistuu vai valmistuuko koskaan.

Lopulta päästiin kotiin ja syötiin. Jälkiruoaksi tein sitruunamarenki-piirakan. En tiedä maistuisko sullekin, mutta mulle kyllä maistuu, liiankin hyvin.

Kavica in tortica

Pieni kahvi ja pala kakkua. Mikä sen mukavampaa varsinkin, jos voisi herkusta nauttia Välimeren rannikolla Sloveniassa. Siinä maassa muuten osataan kakkujen teko. En tosin ole koskaan Sloveniassa käynyt, mutta kakkujen makuun olen päässyt slovenialaisessa ravintolassa Brysselissä. Käyn siellä silloin tällöin lounastamassa ystäväni Evan kanssa.

Haaveissani on joskus päästä tutustumaan tuohon pieneen valtioon, jonka asukkaat ovat harvinaisen ylpeitä kauniista maastaan. Ainakin kaikki tuntemani slovenialaiset ovat. Olen kuullut niin paljon kauniista vuoristosta, tuhansista luolista, viineistä, vilkkaasta Ljubljanasta ja sinisestä välimerestä, että jonakin päivänä ne kaikki on nähtävä ja koettava.

Kuvat otti Eva Arko pääsiäisenä 2009.