Mennyttä ja tulevaa

Hauskaa ja onnellista uutta vuotta kaikille!

Huomasin juuri, etten ole kertaakaan kertonut joulukuustani vaikka kaikenlaista onkin tapahtunut.

Olen mm. käynyt katsomassa Moscow City Balletin Joutsenlampi-esitystä, joutunut välttelemään työpaikan lähellä tapahtuneita mellakoita, surrut Liegen ampumavälikohtauksen uhreja ja ihmetellyt poliisin toimintaa.
Naapurissa kävin ihailemassa lopultakin kotiin päässyttä pikkuvauvaa. Dramaattisen elämän alun jälkeen sekä suloinen pikku neiti että äiti ovat nyt kunnossa ja kaikki on hyvin. Vauvan kehitystä kuitenkin seurataan synnytyksessä tapahtuneiden asioiden takia kovin tarkkaan.

Työpaikalla vietimme jokavuotisia joulujuhlia rennoissa tunnelmissa ennen kuin koko väki lähti tahoilleen joulua viettämään. Minä olin viikon verran Suomessa ja sain nauttia joulutunnelmasta lasteni seurassa. Ei haitannut vesisade eikä myrskyt, kun oli niin mukavaa.

Täällä Belgiassa on sää lähes samanlainen kuin Suomessa, ei talvesta tietoakaan. Ihan pian vaihtuu vuosi eikä kevätkään enää ole kaukana. Nostetaan malja ja soitetaan fanfaari tulevalle vuodelle. Tervetuloa 2012!

Arkistointiahdistusta

Myönnetään, en ole maailman paras papereiden järjestäjä enkä arkistoija, ainakaan kotona. Kerään papereita pöydille pinoihin ja silloin tällöin siirrän ne hyllylle pinoon tai kerään tyhjään laatikkoon tai muuhun sopivaan lokeroon.

Nyt sairaslomalla sain päähäni alkaa järjestellä eri paikoissa sijaitsevia paperipinoja. Onpas urakka! Yritän poistaa tarpeettomat, vanhat laskut ja järjestää muut vuosiluvun mukaan. Sen tarkempaan arkistointiin en tällä kertaa ryhdy. Jo pelkkä laskujen miettiminen vie aikaa, pitääkö säilyttää vai saako heittää pois. Lisäksi lajittelen pois heitettävät suoraan paperinkeräykseen meneviin ja paperisilppurin läpi ajettaviin. Vielä kun keksisin, mihin loppusijoitan säilytettävät paperit. Taidan tehdä samoin kuin muutama vuosi sitten. Ostan sopivan kokoisia pahvilaatikoita, kirjoitan kylkeen vuosiluvun ja ladon paperit laatikkoon. Eiköhän sellainen arkistointi riitä.

Vanhat luottokorttilaskut ovat muuten aika hyviä päiväkirjoja. Moni asia ja tapahtuma on viime päivinä muistunut mieleen, kun olen maksutapahtumia lueskellut.

Kierrätystä ja mutkaisia umpikujia

Ei pitäisi ihmisen yrittää löytää oikopolkuja töistä kotiin, jos tuntee yhden hyvän reitin. Ei vaikka se tuttu reitti olisi muitakin kulkijoita täynnä. Olen muutaman päivän käynyt autolla töissä, kun vasemmassa nilkassa on joku outo tulehdus enkä oikein pääse kävelemään. Lääkäri käski lepuuttaa kinttua ja syödä tulehduskipulääkkeitä. Olisi hän sairauslomaakin antanut, mutten halunnut, kun lähes kaikki muut ovat kesälomilla ja työtkin täytyy jonkun tehdä.

Tänään päätin lähteä kotiin eri tietä kuin yleensä, kun piti käydä naapurikylän kaupassa. Alku meni ihan sujuvasti, mutta Brysselin kehätielle yrittäessäni edessä oli usean kilometrin jono. Käännyin äkkinäisesti moottoritieltä pois ja ajattelin, että kyllä minä muualtakin perille osaan. Osasinhan minä, mutten muistanut tai ottanut huomioon, että lähes jokainen tie pääkaupungin ympärillä on remontissa. Jouduin ajamaan useita kilometrejä eestaas ennen kuin pääsin oikeaan suuntaan. Vähän suututti aivojen pienuus. Juuri runsas viikko sitten ajettiin samoja teitä ja todettiin tietöiden runsaus. Miksi kummassa en sitä enää tänään muistanut? No, tulipas taas lisää liikennekokemusta.

Kaupan pihalle oli joku kierrättänyt vanhoja huonekalujaan. Tamminen kaapisto, pari nojatuolin raatoa, pöytälampun jalka ja jonkin verran muuta tarpeellista tavaraa oli saanut viimeisen lepopaikkansa parkkipaikan vaatekeräyskontin vierestä. Taas kerran ihmettelin, miksi tavarat oli siihen pitänyt jättää, miksei luopuja ollut vienyt niitä kierrätyskeskukseen tai käytettyjen tavaroiden kauppaan. Samanlaisia läjiä näkee täällä usein. Halvempaahan tietysti tuollainen jättö on ja kuka tahansa tarvitsija voi tavarat viedä mukanaan. Vasta kotona tajusin, että olisin minäkin voinut sen lampunjalan ottaa. Eiköhän siitä kelvollisen olisi pienellä tuunauksella saanut .

Vanhat huonekalut hiiteen. Kaapin päällä oleva lampunjalka olisi kelvannut minullekin.

Lamppuja voi oikeastaan tehdä mistä vain, vaikka vanhoista ämpäreistä. Aikaisemmin tänä kesänä piipahdin yhden työkaverini kanssa vaateliikkeessä, joka oli aika erikoisesti sisustettu. Varsinkin kattolamput näyttivät tosi hauskoilta.

Entiset paloaseman ämpärit eivät päätyneetkään kaatopaikalle.

Koska en ratin takana voinut kuvata tämänpäiväistä liikennehässäkkää, saatte autojen sijaan ihailla Mr Morsen suorittamaa tehokasta liikennelaskentaa.

Outo ihminen avaa suunsa

Taidan olla outo. Sain tällä viikolla siitä taas muistutuksen, kun ylitin katua ja huomasin muutaman suomalaisen motoristin ajopeleineen. Pysähdyin kysymään, mistä kaukaa sitä on tultu ja kuinka kauan Brysselissä oltu. Ihmiset tuijottivat minua suu auki ja lopulta yksi sai suustaan ulos, että Keski-Suomesta olivat lähtöisin.

Yritin jutella niitä näitä, mutta matkalaiset eivät oikein olleet juttumiehiä/-naisia. Sen verran kuulin, että Roomassa oli käyty ja nyt ollaan takaisin Suomeen menossa. Toivotin hyvää matkan jatkoa ja jatkoin matkaani. No, ehkäpä oli yllätys, että pari minuutti Brysseliin saapumisen jälkeen joku tulee juttelemaan.

Ennenkin on käynyt samalla tavalla. Olen jostain syystä avannut suuni suomalaisia nähdessäni ja saanut kalsean vastauksen tai joskus on peräti käännytty pois päin. Eihän nyt hyvänen aika sentään ulkomailla voi suomea puhua tai tunnustaa olevansa suomalainen! Koko matka menee pilalle, jos ei hengaile vain kunkin maan alkuasukkaiden kanssa!

Tiedoksi niille lukijoille, jotka joskus Brysselissä vierailevat: Täällä asuu paljon suomenkielisiä ihmisiä, itse asiassa monta tuhatta. Jos matkaseuralaisen kanssa puhuu suomea, on ihan sata varma, että ainakin yksi Belgian suomalainen tulee jossain vaiheessa juttelemaan.

Muutama vuosi sitten ison EU-kokouksen aikana katuja oli suljettuina. Kuljin kiertotietä vähän matkaa parin nuoren miehen edellä. Miehet isoon ääneen harmittelivat matkan pituutta ja pelkäsivät, etteivät ehdi määränpäähänsä ajoissa. Tietä heille antaessani sanoin, että olisivat hyvät ja ohittaisivat ennenkuin alkaisivat moittia hitaasti kävelevän naisihmisen hidastavan heidän kulkuaan. Poikia nauratti. Toisin oli karttaa lukevien naisten kanssa kuninkaan linnan takana. Naiset ihmettelivät, missähän se palatsi kartalla oikein oli. Pysähdyin ja kysyin, voisinko auttaa. Harvoin olen saanut niin ylimielisen vastauksen kuin silloin. "Ei me apua tarvita", sanoivat rouvat ja käänsivät minulle selkänsä.

En minä Suomessa ala kaikille suomalaisille jutella, mutta täällä alan. Lähes aina. Minusta olisi väärin, jos en ilmoittaisi ymmärtäväni puhuttua kieltä, kun ihan vieressä seison ja kuuntelen yksityiskeskustelua. Olen muuten oudon käytökseni avulla löytänyt ystäviäkin. Samalla aamumetrolla kanssani kulki työmatkaansa nuorehko rouva, jonka näin kerran lukevan Me Naiset -lehteä. Heti kysyin, joko hän oli suomalainen vai muuten vain osasi kieltä. Espoostahan rouva on alun perin kotoisin. Siitä se alkoi.

On täällä muitakin samanlaisia kuin minä. Kotimetroasemalla tuli pitkähkö naisihminen englanniksi kyselemään, mitä juuri sillä hetkellä luin. Hän oli huomannut, että kuljemme samoihin aikoihin töihin ja että minulla on aina kirja mukanani. Koska hänkin lukee paljon, aloimme keskustella ensin kirjoista ja kirjastoista ja myöhemmin monesta muusta asiasta työmatkojen aikana. Hassu sattuma on, että asumme samassa kylässä, joten silloin tällöin näemme muutenkin. Kirjojen lisäksi meitä yhdistää myös ulkomaalaisuus. Skotlantilaisesta nimestään huolimatta Ailsa on englantilainen. Belgiassa hän on asunut 5-vuotiaasta lähtien eli vähän kauemmin kuin minä.

Tuosta kotimetroasemasta tuli mieleeni vielä yksi suomalaistapaus. Kuljin pitkän aikaa samalla metrolla miehen kanssa, joka ihan selvästi oli suomalainen (älkää kysykö, mistä sen tietää, sen vain tietää). Jostain syystä jätin tämän juron herran rauhaan. Kerran osuimme miehen kanssa samaan penkkiin toisen suomalaisen kanssa. Juttelin tuttavani kanssa vilkkaasti kaikenmaailman asioista. Herra ei millään tavalla osoittanut ymmärtävänsä puhettamme, vaikka Hesaria hän kyllä osasi lukea. Oli varmaan ujo. Aina tapauksen muistaessani ajattelen, että kyllä minun olisi pitänyt miehelle jotain sanoa. Nyt se on myöhäistä, miehen työsopimus on varmaan päättynyt, kun häntä ei ole enää pitkään aikaan täällä näkynyt.

Kesäkukkia ja mansikoita

Olipas ranteen murtumisesta jotain hyötyä. Juuri kipsikäsiaikana minun piti ostaa kesäkukat ja istuttaa ruukut täyteen. Jäi ostamatta ja istuttamatta. Yksikätisenä on vaikea mullan, kanankakan ja erilaisten taimien kanssa otella. Keskiviikkona sain kipsin pois ja eilen kävin ostamassa kukat. Yllätys, yllätys, kaikki kesäkukat myytiin pois puoleen hintaan! Ensin tietysti innostuin ja aioin ostaa vaikka mitä, mutta lopulta valitsin ihan vain tavallisia punaisia ja valkoisia pelargonioita ja sinisiä lobelioita. Pitäisi varmaan joskus repäistä ja ostaa vaikka keltaisia kukkia.

Nyt olen viikonlopun istuttanut ja sotkenut ja kantanut ruukkuja pitkin pihaa. Välillä piti mennä sisälle sadetta pitelemään. Onneksi on kuitenkin ollut lämmin.

Seuraavaksi kauppa- ja puutarhakatsaus:

Kyläkaupassammekin näkyy pian alkavat jalkapallon MM-kisat. Perjantaina maisteltavana oli etelä-afrikkalaista viiniä. Maistoin kahta, rose-viinistä en pitänyt, mutta punaviini maistui oikein hyvältä. En kuitenkaan tällä kertaa viiniä ostanut, mutta etelä-afrikkalaisia makkaroita kyllä. Belgiassahan ne oli valmistettu eivätkä mitenkään erikoisilta maistuneet.

Etupihamme on aikamoinen viidakko. Arvatkaapa, mikä eläin nautiskelee elämästään oikealla lehtiään heiluttelevan bambupusikon juurella?

No kissapa tietysti! Se tulee naapurista tänne varmaan mietiskelemään ja seuraamaan koiriemme elämää. Morse-russelimme käy puolestaan naapurissa välillä vastavierailulla ja on riemuissaan päästessään kunnon painiotteluun kissojen kanssa.

Etupihan viidakossa ovat ahomansikat jo lähes kypsiä. Istutin pihalle muutama vuosi sitten pari tainta ja nyt ne ovat levinneet peittämään lähes koko pihan.

Kyllä oikealla mansikkamaallakin jo punertaa.

Loppuviikosta alkoi pihan perällä rehottava vanha ruusupensas kukkia. Harmi, kun se on niin kaukana, ihana ruusuntuoksu ei kanna sisälle asti.

Haistakaa kukkanen!

Keväällä istuttamani köynnösruusukin kukkii, vaikka pituutta ei kasvilla vielä ole metriäkään.

Tämä ruusu ei tuoksu oikein millekään.

Tuo lilan sinisenä kukkiva kasvi on salvia. Aikomukseni oli keväällä poistaa siitä nuput, mutta en sitten raaskinutkaan. Pensaassa käy aikamoinen vilinä, kun mehiläiset tekevät kukissa työtään, mitä valitettavasti ei kuvasta näy eikä kuule. Kun kukat ovat kukkineet, leikkaan koko yrtin maata myöden poikki. Se on päässyt kasvamaan ihan liian suureksi, peittää lähes koko yrttimaani. Ruohosipulikin pitäisi varmaan leikata, mutta taidan tehdä senkin vasta, kun kukat ovat kuihtuneet. Annetaan mehiläisten touhuta niin kauan kuin kukkia riittää.

Yksikätisenä

Ei ihminen ymmärrä, kuinka hyvin asiat ovat ennen kuin joku osa on poissa käytöstä. Olen nyt lauantaista saakka yrittänyt sopeutua elämään pelkästään oikeakätisenä saamatta apuja vasemmalta. Jo koneen näppäily on vaikeaa, kun täytyy katsoa, mihin neljä sormeaan iskee. Näin kirjoittamalla peukalo näköjään haluaa levätä.

Mutta kirjoittaminen on harmeista pienimpiä. Suihkussa käyntiin ja koko kropan pesemiseen jouduin kehittämään täysin uuden tyylin. Yksityiskohtiin menemättä kerron vain, että aamu-/iltapesuun kuuluu nyt suihkun ja saippuan lisäksi muovikassi, pesukinnas ja tiskiharja. Hiuksia en vielä ole yrittänytkään pestä. Kävin tänään suosiolla hakemassa apua armenialaiselta kampaajaltani. Toivottavasti hän käytti tarpeeksi tuhteja tököttejä, että pärjään taas monta päivää.

Puutarhatyöt ja taimien istuttamisen voin myös unohtaa. Ostin lauantaina torilta aika läjän kukkien ja yrttien taimia, mutta nyt tyydyn vain kastelemaan niitä ja odottamaan. Ruohon leikkauskaan ei onnistu vaikka niin luulin, sitä kokeilin tänään.

Entäs kokkaaminen tai ruokailu? Helppoa. Valmisruoka mikroon ja se on siinä. Tosin rasian avaaminen on toinen juttu, ja leivän leikkaaminen.

Mutta pikku juttujahan nämä. Kipsikäsi vaivaa vain muutaman viikon ja sitten olen taas kaksikätinen. Toista on niillä, joilla ei koskaan ole kahta kättä - tai jalkaa.

Aurinkoista viikonloppua

Ystävälliset säätieteilijät ovat luvanneet tänne meille kaunista, aurinkoista ja lämmintä viikonloppua. Saa nähdä, pitääkö lupaus 20-asteen helteestä paikkansa.

Koska ongelman saa mistä vain aikaan, niin eikös tästäkin. Siivoanko sisällä (olisi ihan pakko) vai möyrinkö puutarhassa (ei niin pakko)? Kas siinä pulmaa kerrakseen seuraaviksi päiviksi. No, kaupassa tai kahdessa ainakin huomenna käyn ja yritän saada ostokset kotiin pyörän tarakalla. Hyvä juttu muuten tämä pyöräily, tulee kaupasta ostetuksi paljon vähemmän kuin autoilevana asiakkaana.

Kukkien taimiakin olisin halunnut hakea, mutta se täytyy varmaan jättää myöhempään. Ellen sitten...hmmmm, täytyypä miettiä.

Autotonna laulelen ma vain

Minulla alkoi torstaina runsaan kahden viikon autoton aikakausi. Jos joku sattuu Suomessa näkemään mustan auton belgialaisin rekisterikilvin, saa vilkuttaa. Se voi olla minun.

Ei täällä kuitenkaan ole hädänpäivää. Polkupyörä kaivettiin hiilikellarista, putsattiin, öljyttiin ja tehtiin muutkin kommervenkit, että pääsen metrolle sillä ajamaan. Eilen olin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen pyörän päällä. Ihan hyvin osasin. Alkumatka jopa sai innostumaan alamäkeä lasketellessani. Totuus iski reisilihaksiin matkan puolessa välissä, kun alkoi pitkä, loiva ylämäki. Ja kotiin tullessani tietysti mäet olivat päinvastoin. Nyt on persus kipeä ja reisilihaksissa tuntuu, että on pyöräilty. Kaipa kroppa ajan myötä tähänkin tottuu.

Eniten pohdin, kuinka saan kauppa-asiat hoidetuksi, kun tavaroiden lastaaminen autoon on niin kovin helppoa. Onneksi torstaina sain tilaamani vihannekset ihan kotiovelle, joten sellaisia ei nyt vähään aikaan tarvitse raahata. Tänään heitin repun selkään ja marssin lähikauppaan. Sinne ei ole kuin pari sataa metriä.

Heti ovesta sisälle mennessä edessä näkyvät runsaat viinihyllyt. Tänään kaupassa oli testattavana etelä-afrikkalaista valkoviiniä. Otinpa yhden pullon mukaani, kun ainakin minun suussani hinta-laatu-suhde oli oikein paikallaan. Torilta olin jo hakenut grillatun kanan, joten ruokaa ei tarvinnut ostaa. Sen verran sain kuitenkin tavaraa kärryyni, että kassalla huomasin repun tulevan täpö täyteen. Aika painavakin siitä tuli, mutta hyvin pysyi selässä kotiin asti.

Aikamoista kuntoilua tästä autottomuudesta kyllä seuraa. Pitää pyöräillä ja kävellä ja kantaa raskasta reppua. Tänään jo huomasin, että välillä täytyy käydä kotonakin tavaroita jättämässä ja lähteä taas uudestaan kulkuun. Aikaakin tuntuu kuluvan enemmän kuin jos auton kanssa liikkuisin, mutta toisaalta, eihän aika minulla kortilla ole. Jos jotain jää tekemättä, sitten jää. Ainakin toistaiseksi tämä tuntuu ihan kivalta, kun aurinko paistaa ja on lämmintä. Katsotaan, mitä asiasta sanon, kunhan ensimmäinen sadepäivä tulee.

Kadonneen tunnin metsästäjä

Muistakaapa kääntää kellonne kohti kesää viimeistään sunnuntaina. Minä en tiedä, missä päin kesä on, joten enpä käännä niitä etelään enkä pohjoiseen. Voisinhan tietysti kiepauttaa kellot ihan ylösalaisin, vaikka eipä noita käännettäviä huushollissa paljon enää olekaan.

Vanhan videolaitteen voisin tietysti siirtää seinää katsomaan, mutta uunin suuntaa en ryhdy muuttamaan. Liian vaikeaa ja vaivalloista, leipääkään en voisi enää paistaa enkä näkisi aamuisin, koska töihin pitää lähteä. Yöpöydällä on yksi isonumeroinen kello, ehkäpä käännän sen. Muut ajannäytön sisältävät laitteet taitavat muuttaa itsensä kesäaikaan ihan itsekseen.

Koko kesäaika on kyllä ihan älytön. Aamuherääminen on muutenkin vaikeaa ja yhden tunnin poistaminen tekee siitä tuskallista pitkäksi aikaa. Tutkija Timo Partonen on sitä mieltä, että kesäaikaan siirtyminen ei ole vain vaikeaa vaan saattaa olla jopa vaarallista. Sen tilalle hän ehdottaa pidempää työaikaa kesäisin ja talvella taas voisimme olla töissä vain vähän aikaa.

Kaipa tuollainenkin joillekin sopisi, mutta minä olen mieluummin vapaalla pitkinä, valoisina kesäiltoina kuin istun sisällä toimistossa. Muutenkin työpäivät ovat pitkiä. Mitä työnteostakin tulisi, jos ilta-aurinko paistaisi silmiin ja muistuttaisi, kuinka mukavaa olisi mönkiä puutarhassa, liikkua luonnossa tai mennä vaikka rannalle. E-hei, ei pitkiä kesätyöpäiviä minulle.

On kesäajassa jotain hyvääkin. Se nimittäin loppuu lokakuussa ja silloin saamme takaisin nyt menetetyn tunnin. Sitä odotellessa nauttikaamme keväästä!

Näkymättömänäkö?

Olen muuttunut, tai ainakin muuttumassa, näkymättömäksi. Tänä aamuna sain siitä taas muutaman todisteen. Ensimmäinen tapahtui metrossa, jossa istuin kaikessa rauhassa ja lueskelin pokkariani. Yhtäkkiä syliini istuttiin. No, ei vieras rouva ihan ehtinyt syliin saakka, kun jo älähdin. Taisi hänkin huomata, että paikka oli jo varattu ja kovasti pyyteli anteeksi. En sen kummemmin asiaa miettinyt, sattuuhan sitä, että aamuisin on silmät vielä kiinni.

Pääsin omalle pysäkilleni ja poistuin metroasemalta samoja portaita kuin aina. Juuri portaiden yläpäässä oikealta pyyhälti ohi isokokoinen mieshenkilö, joka ei katsonut oikealle ei vasemmalle. Mennessään hän melkein tönäisi minut takaisin portaisiin. Pelästyin ja huusin miehelle jotain, mutta ei se ryökäle edes vilkaissut päinkään. Sen kuin meni menojaan ja minä jäin ihmeissäni katsomaan perään.

Hetken kuluttua ylitin katua ja ystävällinen autoilija pysähtyi antamaan minulle tietä eli näki aivan hyvin, että ihminenhän se siinä. Samasta suunnasta tuli polkupyöräilijä kirkaan raidallinen pipo hauskasti heiluen ja silmät ja ajatukset ilmeisesti ihan jossain muualla kuin ajotiellä. Kiireinen nainen ei selvästikään nähnyt edes punaista kaulahuiviani. Siitä vain suhahti ohi niin, että takinliepeeni olivat jäädä pinnojen väliin. Taas pelästyin.

Töihin päästyäni piti heti kysyä työkavereilta, josko he näkivät minut tai eivät. Sanoivat näkevänsä. Olivat kyllä jo ehtineet ihmetellä, kun työhuoneessani oli valot ja tietokone päällä vaikka minusta ei mitään kuulunutkaan. Samaa aloin ihmetellä minäkin. Siivoojat jättävät joskus valot huoneeseen, mutta että tietokonekin. Olen ihan satavarma, että sammutin virran eilen illalla, kun lähdin kotiin.

Joulutornado

Nyt on tornado lähtenyt liikkeelle! Eilen vietin ruokatunnin ryntäillen kaupasta toiseen ja löysinkin melkein kaikki lahjat. Tänään on kuitenkin pakko jatkaa, ettei pääse tunnelma latistumaan. Sitä paitsi on parempi viettää ruokis kävellen kuin raskaan peruna-liha-soossi-lautasen ääressä. Tosin eilen pikapalaksi ostamani täytetty patongin pätkä ei tainnut olla yhtään ruoka-annosta kevyempi. Hyvä puoli sen syönnissä oli kuitenkin se, että sain samalla olla liikkeellä.

Illalla paketoin lahjoja yhden postipaketillisen verran. Toivottavasti ehtivät vielä jouluksi perille. Lisäksi väsäsin parin tunnin ajan pieniä tuikkukynttilä-minttusuklaa-paketteja lähimmille työkavereille. Minulla on erittäin mukavia ja aina auttavaisia työkavereita ja jotenkin haluan heitä muistaa. Loput lahjat taidankin ahtaa matkalaukkuun ja raahata mukanani.

Tänään vietän iltaa lihapasteijoita paistaen. Meillä on huomenna lounasaikaan osaston joulujuhla ja sinne on jokaisen tarkoitus tuoda syömistä. En tiedä, mitä pasteijoista tulee, kun en moneen vuoteen sellaisia ole paistanut, mutta kokeillaan nyt. Ovatpahan ainakin omatekoisia.

Lisäksi aion paistaa Suomesta tuodusta lanttusurvoksesta laatikkoa. Survospötkö on ihan uusi tuttavuus minulle. Pari kertaa olen täkäläisistä lantuista jotain yrittänyt, mutta ei se laatikko miltään maistu. Kerran kylvimme suomalaisia lantunsiemeniä toiveena saada taatusti oikeanmakuista laatikkoa. Ei siitäkään mitään tullut. Lantut kasvoivat ja etanat söivät. Syksyllä satoa oli muutaman kuivan kikkareen verran, ei niistä mitään laatikkoa saanut. Taidettiin syödä raakoina sen verran kuin madonsyömistä juureksista jotain sai irti.

Saa nähdä, riittääkö tornadossa energiaa vielä siivoamiseen.

Brysseliläisessä suklaapuodissa. (Kuva ei ole minun ottamani.)

Edit. 17.12. iltapäivällä: Ruokatuntipoukkoilu kaduilla oli haasteellista. Satanut lumi oli tehnyt jalkakäytävät sohjoisiksi ja erittäin liukkaiksi. Kohta pääsen ihailemaan takkuuntunutta liikennettä. Kyllä lumi on kivaa!

Marraskuu

Tämä marraskuu on ollut kyllä tosi outo. Päivisin on ollut niin lämmintä, että ilman takkia on tarjennut ulkona kävellä. Aamut ovat aurinkoisia ja taivas sininen. Tavallista Belgian sateista syyskeliä on saatu odotella jo monta viikkoa.


Jos säätiedotusta on uskominen, kyllä me sen oikeankin sään saamme pian. Sataa ja tuulee ja on harmaata aamusta iltaan. Hyvä kuitenkin, kun näinkin kauan on pysynyt poissa. Aurinkoinen syksy on paljon iloisempi kuin sateinen harmaus.

Jos viikonloppuna ei hirveästi sada, taidan lopultakin siirtää kesäkukat kellariin tai kompostiin. Eikös näihin aikoihin jo pitäisi ripustella jouluvaloja huurtuneiden puiden oksille?

Kuvat nappasin aamulla töihin mennessäni.

Loma-aamupäivä

Kylläpä sain paljon aikaan tänä aamuna! Ensin kävin nilkan kanssa fysioterapeutilla, sitten vein muutaman paketin postiin, käytin asuntovaunun katsastuksessa, vein koirat lenkille, tein ruokaa, söin, siirsin kuvia koneelle ja nyt istun tässä. Kohta lähden töihin.

Bussipysäkki ihmisille ja ihmisten pyörille. Katokset kummassakin.

Pyysin eilen puoli päivää lomaa tiistaille, kun oli omia hommia kerääntynyt aika paljon. Kävelin fysioterapeutille aikaisin aamulla ja yritin vähän nilkkaa jumpata. Ei se oikein tehokasta ole, mutta varmaan parempi kuin ei mitään.

Postiin kävelin kolmen paketin kanssa. Lopultakin sain EU-kilpailuni voitot lähetetyiksi, toivottavasti posti kuljettaa paketit nopeasti perille.

Pyöräparkki vai pyörätie?

Asuntovaunu piti pitkästä aikaa kiinnittää auton perään ja kuljettaa lähikylään katsastettavaksi. Vähän siellä sai jonottaa, mutta muuten kaikki meni hyvin. Jopa alkeellinen hollannin kieleni sujui kiitettävästi. Nyt on taas kaksi vuotta aikaa ajella ja kuljeskella ainakin ilman katsastushuolia.

Pitäisi varmaan useammin ottaa puoli päivää vapaaksi. Tuntuu, että hommat hoituvat paljon tehokkaammin kuin viikonlopun löhöpäivinä.

Kumpi mahtoi olla ensin: liikennemerkki vai siniset karmit?

Kuvat meidän kylältä.

Oman maan mansikoita ja herukoita ja vadelmia

Nyt on ihan pakko hehkuttaa! Keräsin tänään omasta mansikkamaasta satoa niin paljon, etten jaksanut kaikka syödä. Säilöttäväksi meillä marjoja ei kasvateta, kaikki yritetään syödä tuoreina niin pian kuin suinkin.

Mansikoita on kyllä kypsynyt jo noin kuukauden verran, ettei tämän päiväinen mitään outoa ollut. Outoa sen sijaan on, että niitä tulee koko ajan lisää. Etupihalle istutin joku vuosi sitten pari metsämansikan tainta ja niistäkin sain tänään suun makeaksi. Pihan perällä kasvaa muutama punaherukka, joissa myös marjat ovat jo kypsiä poimittaviksi. Vadelmapuskissakin alkavat marjat kypsyä, tänään löysin kolme, joten meillä on meneillään todellinen punaisten marjojen kesä. Mustaherukka kasvaa vain korkeutta. On siinäkin raakileita, mutta niin kovin pieniä ja olemattomia. Ei varmaan osata hoitaa oikein tai ehkä pensas ei tykkää asuinpaikastaan.

Tämän kesän marjasatoa

Jousen pysähtyessa automaatin heiluttelu sallittua

Iltapäivällä tuli ihan kamala makeannälkä. En löytänyt karkkia, suklaata, rusinoita, en edes näkkileipää toimistohuoneestani, joten oli ihan pakko lähteä kanttiiniin ostoksille. Muillekin näytti käyneen samalla tavalla juuri samalla hetkellä, kassalle oli pitkän pitkä jono. Olisikohan syynä ollut meille tänään tarjottu kalaruoka?

En jäänyt jonottamaan vaan siirryin kellariaulassa olevan automaatin viereen kolikkoineni. Silmäni osuivat Oxfamin tummaan suklaalevyyn (ihan pieni, vain 50 g) ja päätin tuhlata peräti 1,35 euroa hyvään tarkoitukseen. Sitä paitsi tumma suklaa on viimeaikaisissa tutkimuksissa todettu peräti terveelliseksi. Vempautin kolikot koneeseen yksi kerrallaan. Kun rahaa oli tarpeeksi, naputtelin suklaalevyn koodinumeron automaattiin.

Pieni jousennäköinen teline alkoi pyöriä ja valitsemani suklaalevy liikkui hitaasti hyllyn reunaa kohti pudotaakseen automaatin pohjalle, josta sen sitten luukun kautta poimisin. Jousi pyöri sen aikaa, että levy pääsi juuri ja juuri hyllyn reunalle ja jäi siihen kököttämään. Tönäisin laitetta vähän, mutta ei se liikahtanutkaan. Katsoin ympärilleni varmistaakseni, ettei kukaan näe. Otin automaatin kummastakin kyljestä oikein vahvasti kiinni, työnsi sitä kaikin voimin seinää kohden ja päästin irti. Jouduin tekemään toimenpiteen kaksi kertaa ennen kuin suklaalevyni suostui putoamaan.

Palkitsin itseäni hyvin suoritetusta suklaan metsästyksesta toisellakin levyllä. Pieni Leo-maitosuklaalevy maksoi vain 55 senttiä ja kaloreitakin on pelkästään 176. Juuri sen verran minulta niitä taisi kuluakin automaattia keikutellessani.

Hyvältähän tumma suklaa maistui. Vähän kuitenkin petyin, kun luin kääröstä, että kaakaota siinä oli vain 48%. Jotta suklaa olisi Oikeasti Terveellistä, siinä pitäisi olla kaakaota vähintään 75%. Maitosuklaata en ole vielä maistanut. Taidan jättää sen huomiseksi.