Ja laukkuvarasta naurattaa...

Ensin luulin, että nuori mies oli kerjäläinen. Samanlainen, joka hetki sitten kävi autoni ikkunaan koputtelemassa, kun seisoin punaisissa valoissa. Vähän oudolta kyllä näytti, kun mies juoksi lujaa ja nauraa räkätti mennessään.

Voi rähmä, eihän se ollutkaan kerjäläinen vaan ihan oikea varas! Kovin tuttua niillä nurkilla. Viereisellä kaistalla seisseen Porschen sivuikkuna oli isketty rikki ja laukkuvaras juoksi kalliin näköinen nahkalaukku käsissään ja nauroi räkäisesti. Auton nuori naiskuski soitti hädissään ensin torvea pitkän tovin ja sitten näkyi puhuvan puhelimeensa. Onneksi kännykkä ei kadonnut laukun mukana. Minäkin muuten soitin torvea, kun tajusin mitä oli tapahtunut. Mitään muutakaan en voinut ja tiesin tarkkaan, kuinka avuttomaksi ja pelästyneeksi nainen olonsa tunsi. Vähän vertaistukea sentään.

Nainen ja varas jatkoivat pian matkaansa kumpikin omaan suuntaansa. Toivottavasti jotenkin asiat hoituvat eikä nuori ikkunan rikkoja ja laukun varastaja pysty naisen omaisuutta kokonaan hävittämään. Tunsin suurta sympatiaa mustan urheiluauton kuskia kohtaan.

Muistui taas mieleeni samanlainen tapaus parin vuoden takaa, kun omaan autooni murtauduttiin ihan samalla tavalla ja vielä lähes samassa paikassa. Onneksi silloin - eikä muutoin muulloinkaan - käsilaukkuni ollut etupenkillä. Nuori rikollinen ei saanut muuta aikaiseksi kuin rikkoutuneen ikkunan ja minulle kipeän leuan, kun turhautuneena iski nyrkillä ennen kuin juoksi karkuun.

Siitä lähtien autossani on aina jotain kättä pidempää tai ainakin hiuslakkapullo yllättävien ikkunanrikkojien varalta. Eipä niistä varmaan paljon apua ole, mutta ehkä pieni yllätys rikollismieliselle mieshenkilölle kuitenkin.

Tämänpäiväinen tilanne oli taas oivallinen muistutus siitä, että auton ovet on aina kaupunkiajossa pidettävä lukossa, penkeillä ei saa olla mitään kiinnostavan näköistä ja koko ajan täytyy olla valmiina yllätyshyökkäyksen varalta. Enköhän muista taas jonkin aikaa.

Ottaa kyllä päähän se, että poliisi ei noille liikennevaloryöstelijöille mitään mahda. Eivät kuulemma edes ota vastaan ilmoituksia mokomista pikku varkauksista. On kuulemma muutakin tekemistä kuin jahdata alaikäisiä, joita ei voida edes rankaista.

Onko värillä väliä?

Tuossa alla on peilikuvaa kampaamosta, jossa eilen istuin tunnin pari. Ensin pää kuorrutettiin värisekoituksella ja sitten hiukset vielä leikattiin muotoonsa.

Alla näette tuloksen. Pyysin väriksi niin tummaa ruskeata kuin mahdollista, melkein mustaa. Ja ehdottomasti ilman punaisen hitustakaan. Onko tämä muka tummanruskea ilman punaista, onko?
Kuinka kumman vaikeaa on kampaajan ymmärtää, mitä asiakas haluaa, jos asiakas ihan oikeasti ilmoittaa tietävänsä, mitä haluaa. Ymmärrän ymmärtämättömyyden, jos olisin epämääräisesti vain jotain mumissut. Tummanruskean lisäksi olisin pitkästä aikaa halunnut tukkani taas lyhyeksi, mutta kun väri meni pieleen, alkoi niin harmittaa, että pyysin vain siistimään ei-minkään-pituiset hiukseni.

Onneksi myöhemmin iltapäivällä tapasin eläinruokakaupassa papukaijan, joka ei väristä välittänyt. Sille näytti maistuvan kaikenväriset avaimenperät. Tässä on menossa oranssin maistelu, häkissä oli jo testattuina ainakin sininen, punainen ja vihreä.

Hellä ja huomaavainen mies, mutta huono

Pari viikkoa sitten alkoi vasemman yläleuan viimeistä hammasta vihloa aivan älyttömästi. Siitä oli paikka pudonnut jo viikkoja sitten, mutten vain saanut aikaiseksi tilata aikaa hammaslääkäriltä. Taisi itse hammaskin - tai mitä siitä nyt jäljellä oli - olla lohjennut.

Kipu oli niin kamala, että lopulta oli pakko soittaa hammaslääkärille. En soittanut sille, jonka paikkaama hammas oli, vaan lääkärikeskukseen, jota monet työkaverinikin käyttävät. Ajan sain seuraavaksi aamuksi.

Pääsin oikein ystävällisen hammaslääkärin tuoliin ja koko legokalustoni tutkittiin huolellisesti. Röntgenkuviakin otettiin. Lopulta englantilaislääkäri totesi, että pois se kipuhammas on otettava. Ei siitä enää ole ruoan jauhajaksi. Ei kuin tuumasta toimeen ja puudutuspiikkejä ikeniin. Hammas piti jakaa kolmeen osaan ennen kuin se suostui irtoamaan, mutta kaikki sujui kuitenkin kivuttomasti.

Istuskelin vielä tuolissa tuppo suussa, kun lääkäri kertoi, mitä muuta suuhuni kuului. Ei kuulemma hyvää. Edellinen hammaslääkärini on kyllä tehnyt ihan kiitettävästi töitä, mutta työn laatu on täysin ala-arvoista. Paikkoja on irronnut muualtakin kuin kivuliaasta hampaasta, muutama juurihoito on jätetty kesken, minkä seurauksena parin hampaan juurella näkyi kuvissakin selvä tulehdus. Outoa, kun ei vielä satu.

Nyt täytyy koko hammaskalustoni tutkia oikein perin pohjin ja korjata se mikä on vielä korjattavissa. En kyllä muistele edellistä hammaslääkäriäni hyvällä. Hän on kyllä oikein mukava mies, lempeä otteissaan, huomaavainen ja iloinenkin eikä mikään rahankiskuri, mutta parempaa työtä olisi mies saanut tehdä. Onneksi en hänelle soittanut. Harmittaa, kun aikoinani suosittelin huonoa hammaslääkäriä jo muillekin.

Runsaan viikon kuluttua menen taas uudelle hammaslääkärilleni ja odotan jo innoissani, mikä hammas seuraavaksi otetaan käsittelyyn.

Pakastunut pakastin

Minulla alkoi lopultakin kauan odotettu loma ja löysin itselleni heti pientä lomapuuhastelua. Eilen huomasin, että pakastimemme, sellainen jääkaapin alaosassa oleva kaappi, oli jäänyt rakoselleen useammaksi päiväksi ja alkanut rakentaa meille ihan omaa napajäätikköä. Kaapin arktisista kokkareista ei ihan heti osannut sanoa, oliko kysymyksessä ruisleipäpaketti vai ranskanperunat vai kenties kylmäkalle.

Muutama raivosana taisi suustani päästä ennen kuin aloin heitellä jäisiä tavaroita ämpäriin. Ruisleivät kelpasivat vielä syötäviksi, mutta lähes kaikki muu joutui kompostiin tai roskikseen. Vielä en kaappia ole sulattanut, koska se on sangen primitiivistä mallia ja toimii samalla virralla kuin yläpuolellaan oleva jääkaappi. Jos sulatan pakastimen, lämpenee jääkaappi, mitä en nyt juuri halua. Toistaiseksi annan pakastimen nauttia jääkaudestaan tiukasti suljetun oven takana (ja se ovi pysyy kiinni!!). Sulatan sitten kun jääkaappi on syöty tyhjäksi.

Kyllä jäätymisestä jotain hyötyäkin oli. Pääsin eroon monista viimeisen käyttöpäivän jo vuosia sitten ohittaneesta paketista ja pakastin saa nyt lomailla tyhjänä muutaman viikon.

Puhutaan ulkomaata

Kuinka ajattelette suomalaisten toimivan seuraavanlaisessa tilanteessa?

Istun suomalaisen työkaverini kanssa työpaikan kanttiinissa kahvilla ja juttelemme niitä näitä omalla äidinkielellämme. Kohta joukkoon liittyy pari toisenmaalaista työkaveria ja jutustelu jatkuu keskeytymättä, mutta mikä mahtaa olla keskustelukieli? Suomi? Englanti? Monien kielten sekoitus?

Vastaus on englanti, ainakin meidän työpaikallamme ja ainakin omien työkavereitteni kesken. Kukaan suomalaisista työkavereistani ei pidä yhtään ihmeellisenä tai edes vaikeana kielen vaihtamista sellaiseksi, jota kaikki ymmärtävät. Jotenkin tuntuu niin kovin luonnolliselta ottaa kaikki pöydän ympärillä istuvat huomioon eikä ihmetellä tai pohdita, miksi niin tehdään.

Entäs sitten samanlainen tilanne, mutta erikielisenä:

Belgialainen työkaverini kysyy, josko minulle sopisi lähteä hänen kanssaan lounasta nauttimaan työmaaruokalaan. Sanon sen sopivan. Taiteilemme täydessä kuppilassa tarjottimiemme kanssa ja etsimme vapaita paikkoja. Työkaverini näkee muutaman entisen kolleegansa ja suunnistaa heidän pöytäänsä. Pikaisen esittelyn* jälkeen kaikki alkavat/jatkavat päivän annoksen nauttimista ja samalla keskustelevat sivistyneesti. Niin sivistyneesti, että minä suomalainen en voi ottaa jutusteluun osaa. Ranskan kielen taitoni on sen verran huono, etten ehdi sanoa mitään, kun puheenaihe jo vaihtuu. Työkaverini hymyilee minulle välillä ystävällisesti ja kysyy, ymmärsinkö kaiken. Vastausta hän ei odota.

Siinä syödessäni mietin, miksi ihmeessä taas lähdin mukaan. Ja miksi me suomalaiset vaihdamme kieltä, mutta toisenmaalaiset eivät? Onko se sitä kuuluisaa kiltteyttä vai haluammeko miellyttää muita? Vai olemmeko vain yksinkertaisesti kohteliaita? Tiedän, että kaikki ruokapöydässä istuvat osaavat englantia, mutta ehkäpä yksi vähän-huonoa-ranskaa puhuva ei ole tarpeeksi. Tarvittaisiin varmaan useampi huonokielinen, ennen kuin paikalliset vaihtaisivat äidinkielensä vieraaseen.

Ehkä minun ei pitäisi tällaisia pohtia ollenkaan, ei minua tänne kukaan ole pakottanut tulemaan. Lisäksi olisin voinut opetella ranskankin kunnolla, niin ei nyt tarvitsisi valittaa. Oma syy.

******

*(Esittelykeskustelu käytiin englanniksi)
Työkaverini: Oletteko ennen tavanneet? T on Suomesta kotoisin, ollaan tunnettu monta vuotta.
Pöydässä Istujat: Hauska tutustua. Ollaan me varmaan joskus nähty jollain kursseilla tai käytävillä.
Minä: Hei kaikki, kyllähän me on taidettu jossain tavata.
PI: Koska aiot viettää lomaa ja minne menet?
M: Pari viikkoa vielä ja sitten on loma. Enköhän minä Suomeen mene.
PI: Eikös siellä ole kauhean kylmä!?
M (naurahtaen): Joo, talvella kyllä, mutta ei tähän aikaan vuodesta.
PI: ???????
M: Yli 30 astetta on viime aikoina näyttänyt Suomessa olevan.
PI: Tuo ei voi olla totta!
M: Totta se on. Suomessa on ollut jo pitkään tosi lämmintä, peräti kuumaa.
PI: (Keskustelu jatkui erittäin nopealla ranskankielellä ja sain osakseni epäileviä katseita.)

******
Selvennykseksi: Läheskään kaikki tuntemani belgialaiset eivät tokikaan käyttäydy kuten yllä kuvasin, varsinkin jos porukassa on monenmaalaisia ihmisiä. Niissä tilanteissa puhutaan yleensä jotain kaikkien osaamaa kieltä. Minulla taisi olla huono hetki, koska asia ärsytti.

Murtui se

Erittäin kauniina huhtikuun lauantaina pyöräilin siihen toiseen saksalaiseen kauppaan tuohon lähikylään. Takaisin polkiessani ihailin pihojen kukkaloistoa enkä ollut tarkkana. Yhtäkkiä edessäni pyörätiellä oli auto parkissa. Jarrutin, mutten tarpeeksi nopeasti ja työnsin vasemman käden autoa kohti, etten olisi siihen törmännyt.

Käsi tömähti auton kylkeen ja ranne vääntyi. Sattuihan se, mutten heti tajunut kuinka paljon. Kotona pyöräytin ranteen ympärille kylmäkääreen ja otin pari särkylääkettä. Kävin vielä naapurikaupassakin, siivosin yhdellä kädellä pihaa ja tein ruokaa. Sitten alkoi kipu olla niin paha, että päätin lähteä lääkärille. Köröttelin bussilla sairaalaan. Käsi kuvattiin ja todettiin murtuneeksi. Ei mikään paha murtuma, mutta kipsattavaksi jouduin. Bussilla en enää kotiin lähtenyt vaan palasin taksikyydillä. Kuski tuli oikein hakemaan odotushuoneesta.

Keskiviikkona menen erikoislääkärille ja siihen asti on sairaslomaa. En tykkää yhtään. Miksi kummassa minulle sattuu näitä onnettomuuksia toinen toisensa jälkeen? Ja miksi tämä yhden käden sormin kirjoittaminen on näin vaikeaa? Entäs kuinka pesen tukkani? Mitähän töissä sanovat, taas? Ja miksen sairaalassa muistanut, että minulla oli kamera laukussa.

Pysytäänpä jonossa

Onkohan se joku kulttuurien välinen ero vai mikä ihme ihmisiä vaivaa, kun eivät osaa jonottaa? Kävin tänään alakerran työmaakuppilassa lounaalla eikä jono ruokatiskille mitenkään pitkä ollut, kun edessäni oleva henkilö näki jonon päässä kavereitaan. Eipä aikaakaan, kun ensin alkukeskustelujen ja kuulumisien vaihdon jälkeen nämä kaverit jäivät tarjottimiensa kanssa jonoon minun eteeni.

Tällainen käytös tuntuu olevan täällä kovin tavallista. Etuilijat eivät katsele ympärilleen saatikka kysy, voisivatko ehkä kenties saada etuilla. Ei tietenkään. Onneksi en ollut kovin äkäisellä tuulella, mutta kassalle päästyäni alkoi kuitenkin höyry päästä nousta. Yksi hyväkäs etuilija ryhtyi kiistelemään kassarouvan kanssa hinnoista eikä siirtynyt mihinkään ennen kuin oli päässyt haluamaansa lopputulokseen. Siinä vaiheessa minulta meinasi hihat palaa.

Kahvilla ko. kuppilassa käyn harvoin samaisesta syystä. Lähes jokainen aamukahvijonottaja saa hetkessä tusinan työkavereita ympärilleen ja siinä sitten ihmetellään, kuka juo tavallisen kahvin, kuka capuccinon, kuka ei missään tapauksessa halua kahvia vaan ottaa mieluummin teetä - eikun sittenkin kaakaota, yhdelle tulee tupla-espresso, toiselle tavallinen, jne. jne. Kuinka hemmetissä se voikin olla niin vaikeaa? Jos eilen, viime viikolla ja lokakuussa on joka aamu juonut espressoa, miksi sen saman valitseminen tänään vie niin kauan?

Toisaalta, voihan olla, että pohjoismaalaisella mentaliteetilla varustettu henkilö vain luulee välitöntä käytöstä etuiluksi. Ehkäpä minä käyttäydyn oudosti, kun jonotan kiltisti vaikka näenkin tuttuja edessäni.
Muistio itselle: Opettele etuilemaan.

Alastiko pitäisi kulkea?

Taisi aamulla päästä muutama ärräpäällä vahvistettu sana, kun etsin komerosta vaatteita päälleni. Joka aamu herätessäni tulee ensimmäiseksi mieleeni kysymys, mitä tänään päälleni pistäisin. Illallahan se ongelma pitäisi selvittää, mutta en jaksa ryhtyä rättisulkeisiin väsyneenä. Hyvä, kun saan vaihdetuksi työvaatteet mahdollisimman mukaviin kotirytkyihin.

Ei se vaatesouvi aamulla yhtään helpommalla suju. Kiire painaa päälle vaikka ei meillä niin kovin tarkkoja ollakaan siitä, koska töihin tulee. Olisi kuitenkin kiva ehtiä työpöydän ääreen ennen ruokatuntia.

Sen enempää miettimättä repäisin eilen tuolin karmille jääneet farkkuni jalkaan. Ei nekään ihan ihmisten ilmoille kelpaisi, mutta onneksi on perjantai ja eikä tarvitse näyttää viralliselta. Jaahas, seuraavaksi pusero. Se olikin jo vaikeampaa. En oikein tykkää paitapuseroista enkä pelkässä t-paidassakaan tunne oloani oikeaksi. Kaikki mukavat, valasmaista keskivartaloani peittävät tunikat olivat likapyykkikorissa. Olisihan kaapissa yksi Marimekko-juttu ollut, mutta sitten olisi pitänyt vaihtaa mustat housut jalkaan ja löytää mustat rintsikat. Tietysti nekin kaikki olivat pesussa. Voihan vetelys! Lopulta revin henkarilta inhoruskean paitiksen, joka vielä viimeeksi oli ihan hyvä. No, olkoon, aika hyvä sitten.

Tietysti sille oli tapahtunut jotain outoa kaapissa roikkuessaan. Paita oli lyhentynyt ja muutenkin kutistunut ihan kamalaksi. Kelpaisikohan autotallirätiksi, siis öljytahroja pyyhkimään? Löysin toisenkin paitiksen. Se on jotain joustavaa materiaali ja raidallinen. Onneksi raidat ovat pitkittäin, sellaisethan tunnetusti hoikentavat. En kyllä tajua, mitä apua niistä raidoista on, kun napit kiristävät ja paita joustaa oikein näyttävästi muotojeni yllä.

Sitten sukat. Toinen koiristamme ilmestyy kuin tyjhästä aina auttamaan niiden pukemisessa. Se yrittää kaikkensa, että sukat pysyisivät mahdollisimman kauan muualla kuin jaloissani. Leikki on ihan hauskaa. Paitsi silloin, kun sukat hajoavat ja joudun kaivamaan laarista toisen parin.

Lopulta olin sen verran valmiina lähtöön, että vain takki ja kengät puuttuivat. Takit jätin suosiolla kaappiin, ei kai siellä vielä paitahihasillaan palele. Kenkähyllystä nappasin mukavimmat mahdolliset ja lähdin töihin. Metrolle kävellessäni muistin, miksen käytä usein nyt jalassani olevia kenkiä. Jostain syystä vasemman jalan kengällä on taipumus rullata sukkaa alaspäin jalkapohjan alle mytyksi. Aina muutaman metrin välein pyllistelin, revin sukkaa ylöspäin ja kirosin. Että pitääkin olla ihmisen pukeminen niin vaikeaa!

Taas kerran päätin ryhtyä afrikkalaiseksi. Taidan hakea etnisestä kaupasta pitkän, värikkään halatin päälleni ja kätkeä joka aamuisen murheenkryynipääni turbaanin sisään. Mitähän ne töissä sanoisivat, jos ihan oikeasti toteuttaisin ajatukseni? Varmaan aika paljon. Sitäkin ihmeteltiin, kun kerran kostean kylmänä talvipäivänä olin vetänyt päälleni punaisen ulkoilutakin. Hiihtämäänkö olet menossa?, kysyttiin.

Olisiko elämää ilman autoa?

Alan olla kurkkuani myöten täynnä tuota pari vuotta vanhaa ajopeliäni! Harmittaa niin vietävästi, että vaihdoin entisen, hyvän, ystävällisen, mukavan, turvallisen, luotettavan ja kauniin värisen autoni tähän nykyiseen pahankuriseen ja suureen rumilukseen. Kalliskin se oli.

Heti alussa auton hieno tietokone alkoi mököttää ja kiukutella. Sitä sai lepytellä useita tunteja ennen kuin lauhtui. Sama vika jatkui kuukaudesta toiseen ennen kuin maahantuoja otti valitukseni todesta. Monen monituista tulikivenkatkuista palautusviestiä on auton myyjälle ja maahantuojalle tämän runsaan kahden vuoden aikana lähtenyt. Onneksi ainakin toistaiseksi takuu on kattanut vikojen kustannukset.

Viime kesänä konepellin alle oli ilmeisesti majoittunut vanha hammaslääkäri kiviporineen. Juuri sellainen ääni autosta lähti. Koirat haukkuivat, pyöräilijät ajoivat ojaan ja jalankulkijat osoittivat sormella, kun ajoimme ohi. Korjatahan se täytyi, kun omia korviakin alkoi jatkuva poraaminen vihloa. Samaan syssyyn polttoaineen kulutus nousi pilviin.

Entäs sitten tänä kesänä? Suomesta varattiin aika määräaikaishuoltoon, kun määräkilometrit täyttyivät juuri loman aikana. Lisäksi piti ostaa uudet renkaan vanhojen ja erittäin sileiden tilalle. Rahaa meni rutosti. Niihin kun lisää vielä vähän sähkötöitä, että saatiin auton ja asuntovaunun virrat toimimaan sääntöjen, asetusten ja toiveiden mukaan, oli henkilökohtainen konkurssi valmis. Viimeisen laskun summan kuultuani henkeä salpasi ja melkein lensin persiilleni! Yritin pitää ilmeeni kurissa, kun laskin rahoja tiskiin. Vaikeaa se kuitenkin oli, kurkussa kuristi.

Ja yllätys, yllätys! Se viime kesäinen hammaslääkäri oli palannut konepellin alle. Sama porausääni siellä on nytkin ja lisäksi kojetaulun valot vilkkuvat kuin diskoteekissa konsanaan. Yritettiin hoitaa asiaa Suomessa, mutta tarvittavia osia ei löytynyt Saksaa lähempää ja minulla alkoi jo olla kiire töihin, joten päätimme ottaa riskin ja ajaa metelin kera takaisin Belgiaan. Välillä poraus melkein loppui, mutta matkan aikana se alkoi uudestaan entistä äänekkäämpänä. Tietysti menovettäkin kuluu taas runsain mitoin. Ei hyvä, tankkia saa muutenkin olla yhtenään täyttämässä.

Muitakin yllätyksiä tuli. Se hiivatin sähköasennus oli jotenkin mennyt poskelleen, eikä asuntovaunussa lataantunut yhtään mikään. Jääkaappi ehti sulaa pitkän ajomatkan aikana ja tietäähän sen kesäkuumalla, mitä sellaisesta seuraa. Eväämme päätyivät tienvarsiroskikseen. Yhteydenotto Suomen korjaamoon kyllä toi miellyttävän yllätyksen, kun lupasivat selvittää, mikä oikein oli mennyt vikaan. Tosin eipä siitä minulle mitään iloa ole, kun en nyt heti tältä istumalta pääse sinne auto pirulaista tuomaan. Eipä taitaisi kannattaakaan ja se hammaslääkärikin porineen pitäisi ensin ajaa huut hemmettiin.

Olen ajatellut myydä koko koslan pois. Vaan millä sitten asuntovaunua vedettäisiin, vai myisinkö senkin? Ja kuka nyt tähän aikaan vuodesta ja muutenkin näinä aikoina ostaisi autoa, jota vilpittömästi ei maailman luotettavimmaksi voi kutsua? Hemmetin hemmetti!

Eihän auto ole ollenkaan tarpeellinen, eihän? Sellaisen voi aina halutessaa vuokrata ja onhan täällä myös Cambio. Töihinkin pääsen bussilla ja metrolla ihan mainiosti. Täytyypäs alkaa oikein tosissaan ajatella, voisiko olla elämää ilman omaa autoa.

Kyllä on naurussa pitelemistä!

Jos kehtaisin, sanoisin ruman sanan. Tai toisen ja ehkä kolmannenkin. Mälläsin nimittäin tänään autoni oikean kyljen. Aika kivan näköinen, vai mitä?

Ihan kaikessa rauhassa kurvailin kaupan parkkipaikalta pois, kun jostain syystä oikealle yhtäkkiä noussut pylväs ei ollutkaan ehtinyt kasvaa tarpeeksi pituutta, että olisin sen nähnyt. Ihmiset kirkuivat kauhusta ihan kuin olisi jotain oikein tosi kamalaa tapahtunut. Täräyksestä taisi tulla aikamoinen ääni. Mitäs minä siinä muuta tekemään kuin yritin sen verran peruuttaa, että pääsin siitä pahuksen pylväästä irti ja lähdin kotiin manaamaan.

Onneksi olin ehtinyt jo kaupassa käydä. Sen verran otti päähän, että olisi saattanut viikonlopun ruuat jäädä ostamatta.

No, sattuuhan näitä ja onneksi ei pahemmin sattunut. Maanantaina vien auton lähi kylän peltisepälle ja ilmoitan asiasta vakuutusyhtiöön. Kyllä noista ovista vielä hyvät tulee.

Olikohan se sittenkään pylväs? Jäljistä päätellen tielläni olikin kyttyräselkäinen kondorikotka ja pikku-Fiat. Ihan varmasti en nähnyt kumpaakaan!

Rahat meni, mutta lupaa ei tullut

Päätin eilen katsoa jääkiekon MM-kisojen Suomi-Tsekki-ottelun netin kautta. Ensin kyllä tutkin, josko joku 35 tv-kanavastamme olisi pelin näyttänyt, mutta ei tietenkään. Pitäisi olla vissiin satelliittiantenni, digi-tv ja vielä suomalaisia ohjelmia näyttävä kortti tai laatikko. En minä niistä oikein mitään ymmärrä. Meillä on vain paikallinen kaapeliliittymä, joka on toistaiseksi riittänyt.

Tutkin MM-nettisivuilta tarkkaan ja huolellisesti, kuinka kirjaudutaan käyttäjäksi, kuinka maksetaan katseluoikeus ja mitä tehdään, jos tulee ongelmia. Kaksi ensimmäistä onnistui mainiosti. Loin oman tilin ja maksoin luottokortillani haluamani matsin katselumaksun 6,95 euroa. Sain vahvistuksen sähköpostiini ja aloin seurata peliä.

Mitä */.)&#":ä! "You are not authorised to follow this broadcast", sanoi näyttöni. Kuulin kaiuttimista, että joku yritti oikein suusanallisesti ilmoittaa varmaan samaa asiaa, vaikka kunnolla en puheesta selvää saanutkaan. Ihan pikkuisen alkoi pään sisällä keittää. Peli oli jo alkanut ja maalejakin tehty. Kävin läpi kaikki viankorjaamisohjeet, tein niin kuin kehotettiin ja yritin uudestaan. Ei vieläkään mitään!

Yritin ottaa yhteyttä ohjelman tarjoajaan ja selvittää asian. Nettisivulla ilmoittavat, että paikalla ollaan 24/7, mutta olivat tainneet kuitenkin juuri nyt mennä jäähalleille katsomaan meneillään olevia matseja, enkä saanut apua. Kyllä otti päähän!

Lähetin asiakaspalveluun aika vihaisen sähköpostiviestin, mutta vielä en ole vastausta saanut. En usko, että rahojani palauttavat, mutta jonkinlaisen selityksen kyllä haluaisin.

Onneksi Suomi sentään voitti!

Kyynärpäätaktiikkaa ja mielen hallintaa

Brysselin metrolinjat ovat muuttuneet. En vielä tiedä, kuinka paljon uudet linjat auttavat työmatkaajia, mutta ainakin minä pääsin aamulla töihin paljon nopeammin ja helpommin kuin ennen. Ei enää tarpeettomia metron vaihtoja, yhdellä junalla saan körötellä koko matkan. Istumapaikkakin löytyi helposti.

Ilalla asia olikin aivan toisin. Odottelin parin tuhannen muun matkalaisen kanssa laiturilla metroa saapuvaksi. Valotaulun mukaan tulossa oli kaksi junaa, ensin se, jolla minä pääsisin perille ja seuraava juna olisi muita varten. Harmi vain, että kumpikin metrojuna ajaa samaa linjaa aika pitkän matkan ja lähes kaikki työmatkailijat työntyivät tietysti siihen. Kyynärpäitä käyttämällä pääsin minäkin mukaan rattoisaan matkantekoon. Aikani siinä ahtaudessa seistyäni, juna pysähtyi taas asemalle ja lisää väkeä yritti änkeä sisään. Hetken päästä kuljettaja ilmoitti teknisestä ongelmasta ja ajoi kaikki ulos. Siinä taas seisoskeltiin ja odoteltiin seuraavaa mahdollista kulkuneuvoa. Minä sain tarpeekseni, menin toiselle puolelle odottelemaan ja kuljin loppumatkan - tai oikeastaan koko matkan ja vähän enemmänkin - väärään suuntaan. Aikaa kului ihan liikaa, otti päähän koko metroverkosto. Tällä viikolla on vielä suuri määrä porukkaa lomilla ja nyt jo uusmetroilu tökkii. Kuinka mahtaa käydä ensi viikolla, kun tavallinen työviikko alkaa?

Myöhemmin minun piti vielä käydä kaupassa. Ostosten teko sujui muuten joutuisasti, mutta auta armias, kun kassalle pääsin. Jonot olivat pitkiä ja ihmiset äkäisiä. Lisäksi kassarouvan piti jokaisen asiakkaan kanssa vaihtaa kuulumisia. Sen vielä jotenkin ymmärsin, mutta miksi niitä kuulumisia piti vaihtaa työkavereittenkin kanssa ja antaa asiakkaiden puhista jonossa. Läheltä piti, etten jättänyt ostoksiani hihnalle ja lähtenyt ulos koko putiikista, kun kesken kaiken kassarouva ryhtyi vielä seteleitä laskemaan ja luovuttamaan niitä viereen tulleelle myymälän hoitajalle.

Pitäisi varmaan asua ihan työpaikan vieressä, ettei tarvitsisi joka päivä jossain jonottaa. Miten se tänään tuntuikin niin kamalan rasittavalta, vaikka yleensä suhtaudun kaiken maailman ruuhkiin ihan leppoisasti.

Shampanjaa ja sympatiaa

Kävin eilen töissä. Hyvä työkaveri siirtyi virkaoksalla ylemmälle ja piti perinteiset läksiäiset. Täällä ei juoda läksiäiskahvia vaan tarjotaan shampanjaa ja viiniä sekä pieniä ja miksei suurempiakin makupaloja. Puheita pidetään, musiikkia soitetaan, nauretaan ja joskus lauletaankin. Hauskaa oli tälläkin kertaa vaikka haikealta aina tuntuu, kun joku porukasta lähtee.

Läksiäislahjan ostaminen ei nyt ollut ollenkaan niin vaikeaa kuin yleensä. Työkaveri on suuri Led Zeppelinin ihailija ja lisäksi hän on juuri muuttanut ja alkanut sisustaa uutta kotia. Päädyimme ostamaan bändistä kertovan kirjan ja lopun kerätyn rahan käytimme Habitatin lahjakorttiin. Kukkiakin tietysti ostimme, mutta ei kimppua, sillä "ei miehelle saa kukkakimppua antaa", minulle sanottiin. Kirjan olin hommannut jo ennen sairauslomaani ja eilen piipahdin Habitatissa ennen kuin ajoin töihin.

Jäin läksiäisten jälkeen vielä joksikin aikaa töihin, kun en parin viinilasillisen jälkeen heti arvannut autonrattiin mennä. Työkaverit pistäytyivät huoneessani yksi toisensa jälkeen utelemassa, mikä minua oikein vaivaa. Sympatiapisteitä kerääntyi roppakaupalla ja jokaisella tuntui olevan takataskussaan parannuskeino. Jostain syystä vain otti päähän ihmisten hyvää tarkoittavat neuvot. Olen nyt viikon yrittänyt parannella itseäni ja mitään muutosta ei ole tapahtunut. Lupasin, että menen maanantaina töihin, mutta jos yhtään en viikonlopun aikana parane, taitaa työnteko jäädä vieläkin haaveeksi. Harmittaa tämä olotila.

Pankissa aina ystävä

Onkohan minulla joku vanha mainos tai uni mielessä, kun jostain syystä oletan, että pankkitiskin takana on aina ystävällinen henkilö? Käväisin tänään omassa pankissani, kun oli mokoma veloittanut tililtäni jotain, mitä en ymmärtänyt ja halusin asian hoitaa ja saada rahani takaisin.

Sainko rahani? No, en tietenkään. Sain vain erittäin ylimielisen, epäystävällisen ja kiireisen selityksen, miksi summa oli minulta otettu.

Asia oli nimittäin niin, että marraskuussa vuonna 2007 myin edellisen autoni. Auton vakuutus oli pankkini vakuutusyhtiössä ja ilmoitin sille kaikkia sääntöjä noudattaen, että auto on myyty ja vakuutus loppuu. Minulta nyt veloitetun summan viitteenä oli kuitenkin vanhan autoni rekisterinumero, joten oletin, että pankki alkaa taas periä vakuutusta autosta, joka ei ole edes Belgiassa enää. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys.

Vakuutus oli lopetettu niin kuin olin halunnut, mutta vakuutukseen kuuluva autopalvelusopimus oli vielä voimassa, koska en ollut sitä erikseen päättymisilmoituksessani maininnut. Kun tiedustelin, miksi sitten vanha rekisterinumero vielä näkyy maksutositteessa, vastauksena sain: "Kuulkaas hyvä rouva, se on siinä niin kauan, kunnes toisin ilmoitetaan." Täh? Ja: "Teidän olisi pitänyt tietää, että vakuutus ja palvelusopimus ovat kaksi aivan erillistä asiaa. Ne pitää erikseen peruuttaa."

Ei ihan mennyt perille (kotona varmaan sanoittaisiin, että olen sakia). Kun kerran vakuutuksen peruutan, niin luulin peruuttavani myös siihen kuuluvat muut osat. Yhdessä ne minulle aikoinaan myytiinkin.

Yritin siinä vielä tuoda omia näkemyksiäni esiin, mutta pankkihenkilömies työnsi vain paperin eteeni, pyysi allekirjoittamaan ja sanoi, että sillä se palvelusopimus peruuntuu - huhtikuussa! Sen jälkeen hän poistui ja jätti minut puhumaan tyhjälle tiskille.

Onneksi nykyisen autoni vakuutus on toisessa yhtiössä. Eihän tuollaisten kanssa kukaan pärjää.