Hellä ja huomaavainen mies, mutta huono

Pari viikkoa sitten alkoi vasemman yläleuan viimeistä hammasta vihloa aivan älyttömästi. Siitä oli paikka pudonnut jo viikkoja sitten, mutten vain saanut aikaiseksi tilata aikaa hammaslääkäriltä. Taisi itse hammaskin - tai mitä siitä nyt jäljellä oli - olla lohjennut.

Kipu oli niin kamala, että lopulta oli pakko soittaa hammaslääkärille. En soittanut sille, jonka paikkaama hammas oli, vaan lääkärikeskukseen, jota monet työkaverinikin käyttävät. Ajan sain seuraavaksi aamuksi.

Pääsin oikein ystävällisen hammaslääkärin tuoliin ja koko legokalustoni tutkittiin huolellisesti. Röntgenkuviakin otettiin. Lopulta englantilaislääkäri totesi, että pois se kipuhammas on otettava. Ei siitä enää ole ruoan jauhajaksi. Ei kuin tuumasta toimeen ja puudutuspiikkejä ikeniin. Hammas piti jakaa kolmeen osaan ennen kuin se suostui irtoamaan, mutta kaikki sujui kuitenkin kivuttomasti.

Istuskelin vielä tuolissa tuppo suussa, kun lääkäri kertoi, mitä muuta suuhuni kuului. Ei kuulemma hyvää. Edellinen hammaslääkärini on kyllä tehnyt ihan kiitettävästi töitä, mutta työn laatu on täysin ala-arvoista. Paikkoja on irronnut muualtakin kuin kivuliaasta hampaasta, muutama juurihoito on jätetty kesken, minkä seurauksena parin hampaan juurella näkyi kuvissakin selvä tulehdus. Outoa, kun ei vielä satu.

Nyt täytyy koko hammaskalustoni tutkia oikein perin pohjin ja korjata se mikä on vielä korjattavissa. En kyllä muistele edellistä hammaslääkäriäni hyvällä. Hän on kyllä oikein mukava mies, lempeä otteissaan, huomaavainen ja iloinenkin eikä mikään rahankiskuri, mutta parempaa työtä olisi mies saanut tehdä. Onneksi en hänelle soittanut. Harmittaa, kun aikoinani suosittelin huonoa hammaslääkäriä jo muillekin.

Runsaan viikon kuluttua menen taas uudelle hammaslääkärilleni ja odotan jo innoissani, mikä hammas seuraavaksi otetaan käsittelyyn.

Kohtalo näyttää keskisormea

Kävin tänään taas esittelemässä lähes kolme vuotta sitten murtunutta nilkkaani sairauskassan tarkastuslääkärille. Mies totesi, että jalka on sellainen kuin on eikä taida ikipäivänä muuksi muuttua. Sain kyllä lähetteen röntgeniin, mutta rtg-lausunnon jälkeen tämä tapaturma-asia suljetaan ja siirretään arkistoon pölyttymään. Nilkka saa rauhassa särkeä ja turvota ja olla tahtooni taipumatta. Jos sitä vielä joskus hamassa tulevaisuudessa tarvitsee operoida, kaivetaan kansioni takaisin päivänvaloon.

Muutama päivä sitten halusin muistella, kuinka nilkkaa aikoinaan hoidettiin ja kurkistin vanhaan nilkkablogiini. Yllätys oli suuri, kun kirjoitusteni sijaan näytölle ilmestyi sivullinen pikavippilinkkejä. Yritin etsiä blogiani useilla muilla tavoilla, mutta aina tulos oli sama: Ota lainaa ja maksa takaisin mieluiten heti.

Aikoinaan bloginoviisina olin valinnut ylläpitäjäksi m-y-b-l-o-g-p-o-s-tin .net-loppuisena (väliviivat hakukoneiden hämäykseksi :)) En koskaan oikein pitänyt sen toiminnasta, mutta en toiseksikaan vaihtanut, kun nilkan tarinan piti kestää vain vähän aikaa. Tarkastin vielä sähköpostistanikin, josko olisin saanut ylläpitäjältä lopetusilmoituksen. Ei siellä mitään ollut. Blogini on nyt ilmeisesti kadonnut sinne kuuluisaan bittiavaruuteen. Harmi, olisin mielelläni silloin tällöin muistellut tapahtunutta ja saamaani hoitoa. En muuten löytänyt yhtään ko. ylläpitäjän blogia, pelkkää vippiä vain.

Voisikohan tätä kutsua kohtaloksi, kun sairauskassa siirtää tapaukseni arkistoon ja lähes samaan aikaan blogin ylläpitäjä luovuttaa IP-osoitteensa mainostajalle?

Murtui se

Erittäin kauniina huhtikuun lauantaina pyöräilin siihen toiseen saksalaiseen kauppaan tuohon lähikylään. Takaisin polkiessani ihailin pihojen kukkaloistoa enkä ollut tarkkana. Yhtäkkiä edessäni pyörätiellä oli auto parkissa. Jarrutin, mutten tarpeeksi nopeasti ja työnsin vasemman käden autoa kohti, etten olisi siihen törmännyt.

Käsi tömähti auton kylkeen ja ranne vääntyi. Sattuihan se, mutten heti tajunut kuinka paljon. Kotona pyöräytin ranteen ympärille kylmäkääreen ja otin pari särkylääkettä. Kävin vielä naapurikaupassakin, siivosin yhdellä kädellä pihaa ja tein ruokaa. Sitten alkoi kipu olla niin paha, että päätin lähteä lääkärille. Köröttelin bussilla sairaalaan. Käsi kuvattiin ja todettiin murtuneeksi. Ei mikään paha murtuma, mutta kipsattavaksi jouduin. Bussilla en enää kotiin lähtenyt vaan palasin taksikyydillä. Kuski tuli oikein hakemaan odotushuoneesta.

Keskiviikkona menen erikoislääkärille ja siihen asti on sairaslomaa. En tykkää yhtään. Miksi kummassa minulle sattuu näitä onnettomuuksia toinen toisensa jälkeen? Ja miksi tämä yhden käden sormin kirjoittaminen on näin vaikeaa? Entäs kuinka pesen tukkani? Mitähän töissä sanovat, taas? Ja miksen sairaalassa muistanut, että minulla oli kamera laukussa.

Palkkio melkein hyvästä tuloksesta

Niin kuin täällä taisin mainita, minulla oli vielä tässä kuussa yksi käynti sairaalassa. Eilen kävin kuulemassa tutkimustuloksia ja taas opin vähän lisää itsestäni.

Tuloksista selvisi, että en ole sairas ja sydänkin lyö ihan tavalliseen tahtiin. Painoa tietenkin pitäisi pudottaa, mutta senhän tiesin jo etukäteen. Sitä en kyllä tiennyt, että olin kasvanut alaspäin eikä pääni enää keiku 1,65 metrin korkeuksissa. Harmi, kun en voi korkokengilläkään asiaa korjata. Jotkut veriarvot olivat vähän vinksin-vonksin, mutta eihän meistä kukaan ole täydellinen.

Lähes hyvien tulosten kirvoittamana ajelin lähikylään katsomaan, josko löytäisin itselleni palkkioksi uudet kengät. En löytänyt, mutta kenkien sijaan ostin farkut naapurikaupasta. Sellaiset ihan oikeat, jotka eivät lökötä mistään. Tällä hetkellä niitä varmaan lyhennetään reippaasti, mutta viikonloppuna haen farkkuni kotiin koirien ihmeteltäväksi.

Eipäs pullistella

Sain tänään tutustua taas uuteen belgialaiseen sairaalaan, kun kävin Aalstissa erikoislääkärin juttusilla välilevytyräni takia. Sairaalan uusi vastaanottosali on avattu vasta muutama päivä sitten ja vanhan osan palvelut siirtyvät uusiin tiloihin vähitellen muutaman kuukauden sisällä. Paljon näytti vielä olevan kesken, mutta täytyy sanoa, etten koskaan ennen ole niin hienoa ja uudenaikaista sairaalaa nähnyt.

Palvelu oli joka paikassa ystävällistä eikä kiireinen tohtori ollut ollenkaan myöhässä. Hän katseli lantiorangasta otettua kuvasarjaa ja totesi, että jos olisin tullut sairaalaan silloin, kun olin oikein kipeä, hän olisi leikannut heti. Kyllä minä itsekin kuvasta näin, että tyrä oli suuri. Eipäs ollut ihme, etten kävelemään päässyt. Nyt tyrä on kuulemma kadonnut, kun en enää tunne kipua. Hyvä, kun ei enää pullistele. Tuntokin taitaa raajaan palata vähitellen. Kolmeen kuukauteen en saa nostaa mitään painavaa ja jos kipu uusii, pitää uudestaan mennä Aalstin tohtorin puheille.

Vaikka lääkärillä kiire olikin, ehti hän silti jutella muistakin asioista jonkin aikaa. Jutellessamme tohtori kirjoitti laskun, maksoin käynnistä 35 euroa, mitä oli iloinen yllätys. Olin luullut, että paljon enemmän joutuisin huipputason tohtorille pulittamaan. Taas kerran pitää ihmetellä tämän maan sairaanhoitoa. Erikoislääkärillekin pääsee nopeasti, vastaanotolla ei pidetä kiirettä ja lasku on ihan siedettävä.

Voihan tietysti olla, että minulla on vain käynyt hyvä tuuri lääkärien kanssa. Ehkäpä seuraavalla kerralla joudun oikeen kamalaan pyöritykseen, kuka tietää. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut enemmän kuin tyytyväinen saamaani hoitoon. Toivon silti, ettei tyrä uusisi. Vaikka sairaanhoito hyvää onkin, olisin kuitenkin mieluummin ilman sitä.

Vanhat vaivat, uudet konstit

Tällä viikolla olen ravannut lääkärissä. Ensin maanantaina piti käydä nilkkaa näyttämässä ortopedilla ja eilen istuin pitkän tovin omalääkärin juttusilla välilevytyrän takia.

Omalääkärini uutiset eivät kovin positiivisia olleet. Minulla on kuulemma niitä pahuksen tyriä kaksi, yksi pieni ja yksi iso. Se iso on päättänyt puristaa vasemman puolen hermoja lyttyyn ja siksi vasen jalkani on lievästi sanoen outo. Polven alapuoli on koko ajan kuin tulessa ja välillä koko jalka antaa periksi ja menee ihan veteläksi. Tuohon tulisuuteen alan jo tottua vaikka se ei mukavalta tunnukaan, mutta vetelä jalka on minulle liikaa.

Lääkärini ehdotti, että varaisin ajan Aalstin sairaalasta neurokirurgian erikoislääkäriltä. Samalla pitäisi mainita, että asialla on kiire, ettei tarvitse sentään kuukautta odottaa. Varasin tänään ajan ja parin viikon päästä pääsen tohtoria tapaamaan.

Sairaalan neurokirurgian osasto on erikoistunut välilevytyrien hoitoon (leikkauksiin?) ja lääkärit ovat kuulemma maan huippua. Muistin, että hollanninkielen opettajamme arvosteli juuri tuota samaista sairaalaa aika kipakasti. Hänen mukaansa sairaalassa ei käytetä perinteisiä hoitomuotoja vaan etsitään uusia tapoja hoitaa vanhoja vaivoja, mikä opettajan mukaan on puoskarointia. Lääkärini myönsi uudet keinot, mutta oli ehdottomasti sitä mieltä, että puoskarointia se ei ole. Juttelimme juurta jaksain asiasta ja hän kertoi sairaalan tekevän paljon tutkimustyötä ja saaneen mainetta uusista menetelmistään.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että erilaisiin vaivoihin löydetään uusia hoitokeinoja. Eivät mitkään nykyisetkään olisi ilman tutkimusta käytössä. Sitäpaitsi kaikki tutkimus tehdään nykyisin tarkan valvonnan alaisena. Jokainen vähänkin erikoinen koe tai toimenpide käsitellään ensin maan eettisessä toimikunnassa ennen kuin sen tekemiseen annetaan lupaa. Toimenpiteitä ei myöskään tehdä, jos potilas ei niihin lupaa ole antanut. Erikoisesti sairaalan sydäntauteihin erikoistuneet lääkärit ovat maailmanlaajuisesti tunnettuja työstään ja uusista hoitomuodoista. Kuulin töissä, että Belgian kuningaskin on samaisessa sairaalassa leikattu.

Lääkärilläni ei tuntunut olevan mihinkään kiire ja juttelimmekin yli tunnin kaikenlaista. Lääketieteelliset tutkimusprojektit ovat työn puolesta minulle tuttuja ja asiasta on helppo puhua. Ei minulla mitään sen alan koulutusta ole, mutta töissä olen paljon oppinut ja saanut tutustua eri alojen asiantuntijoihin. Minun ei ole ollenkaan vaikea suhtautua myönteisesti hyvin perusteltuun toimenpiteeseen tai hoitomuotoon, kunhan ei ihan kamalan paljon satu ja eiköhän siihenkin apu löydy. Taidan ollakin oivallinen koekaniini.

Töissä olen saanut vaivaani jos jonkinlaista neuvoa ja ohjetta. Joku on sitä mieltä, että pitää jumpata, toinen sanoo, että pitää mennä osteopaatille, joku ehdottaa kiropraktikkoa. Lisäksi asiaa hyvin tuntevat lähteet sanovat, että ainakin kolmella lääkärillä pitää käydä ennen kuin on mahdollista päättää, mikä on paras hoitotapa.

Ja katin kontit, sanon minä! Minun selkääni ei kukaan paatti tai praktikko ala väännellä ja vaivata. Jos kävisin usealla erikoislääkärillä ja kaikki olisivat eri mieltä, kuinka minä tavallinen ihminen pystyisin päättämään, mikä olisi oikein? Minä menen nyt Aalstiin ja annan selkäni sellaisen asiantuntijan hoitoon, joka tietää ja näkee, mitä nikamien välissä on. Jos ilman leikkausta asiaa ei voi hoitaa, sitten leikataan.

(Otin muuten vähän tuttavan kautta selvää noista Aalstin hernia-spesialisteista. Sain kuulla, että ovat parasta A-luokkaa.)

Ruuhkia ja kuvauksia

Soittelin tänään sairaaloihin ja tilasin aikaa alaselän kuvaukseen. Ensimmäisessä, minulle tutussa UZ Brusselissa oli ensimmäinen vapaa aika yli kahden viikon päästä. Varasin kuitenkin, kun en vielä paremmasta tiennyt. Seuraavaksi soitin Vilvoorden sairaalaan ja siellä pahoiteltiin, kun ei ole aikaa ennen tämän viikon perjantaita. Mitä? Nyt heti jo kohtako? Tottakai sanoin mielelläni tulevani perjantaina ja ettei yhtään haitannut vaikkei ihan huomenna ollutkaan aikaa. Kolmanteen sairaalaan en enää soittanutkaan. Toivottavasti muistan peruuttaa toisen varauksen.

Täytyy perjantaina lähteä Vilvoordeen päin ajamaan tosi aikaisin. Matkalla on paljon tietöitä, eikä lähtiessä koskaan tiedä, mikä tie kulloinkin on auki ja ajokunnossa. Tietöitä täällä on ollut koko talven joka puolella maata. Varmaan on Belgian tieverkosto pian ensi luokkaista.

Aamullakin törmäsin taas uuteen tietyöalueeseen Lakenin reunamilla. Onneksi pääsin vielä kääntymään toisaalle, kun huomasin pitkän jonon edessäni. Lähdin Simonista kohti ja sieltä ajattelin pujahtaa Brysselin sisäringille tunneliin. Matka ei kuitenkaan sujunut niin kuin olin suunnitellut. Vähän ennen Simonista liikenne pysähtyi lähes kokonaan. En minä jonoa yhtään ihmetellyt, mutta kummalta tuntui, kun se ei liikkunut edes kävelyvauhtia. Siellä sitten istuttiin ja odoteltiin yli tunti muutaman kilometrin sujumista. Ruuhkan syy kyllä selvisi, kun olin madellut lähes perille. Kolarihan siellä oli. Joku oli onnistunut ajamaan autonsa kaistojen välillä olevan kaiteen päälle poikittain ja tukki liikenteen molempiin suuntiin.

Onneksi matkamusiikiksi osui tällä kertaa Dusty Springfield. Sopi hyvin hitaasti matelevaan liikenteeseen, en yhtään hermostunut.

Röntgenlaitteita ja modernia taidetta

Kävin röntgenissä. Itse kuvaustoimenpide ei sen kummempi ollut kuin ennenkään. Tai ehkä vähän, tällä kertaa en maannut pitkälläni pöydällä vaan pöytä nostettiin minua varten pystyyn. Hankalaa se oli silti, koska en pysty kunnolla seisomaan.

Yllätyin kuitenkin heti vastaanotolle mennessäni. Ulko-ovi aukesi suureen puoliympyrän muotoiseen saliin, joka oli sisustettu mustin nahkanojatuolein ja seinillä oli moderneja öljymaalauksia. Taustamusiikkina soi reippaat, flanderilaiset iskelmät. Istuin pehmeälle tuolille odottamaan ja hetken kuluttua nuori, korkeakorkoisiin kenkiin ja minihameeseen pukeutunut nuori nainen tuli pyytämään peremmälle. Ei näyttänyt yhtään vastaanottovirkailijalta. Kun neiti kuuli minun olevan Suomesta, totesi hän, että suomalaiset ovat tosi mukavia ihmisiä ja hän tykkää meistä kaikista. Kiva kuulla.

Minut ohjattiin kuvaushuoneeseen, jossa oli erittäin uudenaikaisen näköiset röntgenkuvauslaitteet tietokonepäätteineen. Seinillä oli lisää modernia taidetta ja huoneen perällä tamminen kirjakaappi (siltä se ainakin näytti). Odottelin hetken ja lääkäri tuli nauraen paikalle. Minuakin alkoi naurattaa. Miehellä oli pitkä, hartioille valuva tukka ja päällään farkut ja ruutupaita. Rennosti hän kyseli, mikä vaivaa ja mitä kuvataan. Minä tepastelin koneen hyllylle seisomaan. Muutaman kerran muutin asentoa ja sitten sessio oli ohi.

Hän pyysi minua seuraamaan toimistotiloihin ja yllätys, yllätys, siellä oli lisää maalauksia. Joko lääkäri maalaa niitä itse tai hän on ostanut jonkun taiteilijan koko tuotannon vastaanottoaan piristämään. Sillä aikaa, kun lääkäri tutki kuvia ja kirjoitteli diagnoosiaan, juttelin vastaanottovirkailijan kanssa. Hän kertoi olevansa siellä töissä vain sen aikaa kunnes saa lopputyönsä kouluunsa valmiiksi. En ihan saanut selvää, mitä hän opiskeli, mutta lopputyö kuitenkin käsitteli röntgenlaitteiden avulla tehtävää taidetta. Toukokuussa tyttö kuulemma perustaa oman firman. Hän ryhtyy elokuvatuottajaksi. En yllättynyt yhtään.

Sain kuvani ja lääkäri sanoi, etten ihan vielä kuole, ainakaan lonkan takia. Se oli huojentava tieto, vaikka samaan diagnoosiin olisin varmaan itsekin päätynyt. Tänään menen näyttämään kuvia omalääkärilleni. Saa nähdä, mitä hän sanoo.

Kuinka pääsen- tai sitten en - kivusta eroon

Jos kivun valitus ei kiinnosta, lukeminen kannattaa lopettaa tähän.

Eilisestä lääkärin käynnistä oli hyötyä iltaan asti, sitten se loppui. Kipu valtasi illan mittaan riemuissaan koko vasemman jalan. Yön nukuin parin tunnin pätkissä. Kun yritin sängyssä kääntyä, siitä ei tullut mitään ellen noussut ensin istumaan. Toimintaa vauhditin äänekkäillä manauksilla. Onneksi ei ole seinänaapureita.

Nappailin aina herätessäni Dafalgania (paracetamolum), mikä tuntuu olevan yleisimmin määrätty särkylääke täällä. Särkyyn se ei kyllä tehoa, mutta muuten varmaan ihan hyvä. Aamulla muistin, että lähes käden ulottuvilla on jotain lihaskipuun tarkoitettua suihketta. Löysin pullon ja levitin litkua koko jalkaan. Ei se mitään auttanut. Muistin myös pakastimessa odottavat kylmäpakkaukset ja taiteilin niistä paketit jalkani ympärille. Kipu vain paheni.

Nousin lopulta kunnolla ylös, otin lääkärin määräämää tulehduskipulääkettä tyhjään mahaan (ei niin saa tehdä!). Yhtäkkiä minulla välähti! Muistin, että viimeisimmän nilkkaleikkauksen jälkeen minulle oli määrätty voimakasta särkylääkettä, jota en silloin kuitenkaan tarvinnut. Löysin lääkepaketin ja imeskelin heti yhden pillerin. Tramadolia saa ottaa neljä tablettia päivässä ja nyt odotan, että kello tulisi äkkiä yksi ja saisin imeskellä toisen.

Ennen lääkkeen ottoa tutkin Wikipediasta ja muiltakin sivustoilta, kuinka vaarallisesta aineesta on kysymys ja voinko ottaa sitä minulle määrätyn tulehduskipulääkkeen kanssa. Yllätyin iloisesti, Tramadol sopii oikein hyvin kivuliaaseen vaivaani. Tosin se on ns. kolmiolääke ja minun pitäisi mennä tänään apteekkiin hakemaan lisää tulehduslääkettä. Autolla sinne olisi ajettava, kun kävelemään en pitkää matkaa pysty. Onneksi tässä on apteekki ihan lähellä, eikä ajomatkasta tulisi pitkä. Uskaltaisinkohan lähteä muutaman tunnin kuluttua liikenteeseen?

Lääkäri kävi kotikäynnillä

Sain eilen kaksi päivää sairaslomaa pahasti tulehtuneen lonkkaniveleni takia. Olen aina luullut, että minulla on korkea kipukynnys, mutta nyt kyllä kiivettiin kunnolla kynnyksen yli. Vasen lonkkani tuli viikko sitten kipeäksi pitkän kävelylenkin päätteeksi ja päivä päivältä se on ollut pahempi. Eilen oli jo tosi vaikea kävellä ja illalla minulla oli vaikeuksia kulkea sadan metrin matka lääkärin vastaanotolta autolle. Aamulla pääsin nippa nappa sängystä ylös. Ilman kunnon karjumista ja pillitystä siitä ei olisi tullut mitään. Vasen jalka ei kestänyt yhtään astumista. Lääkärin määräämistä pillereistä ei ollut mitään apua ja tiesin, että jotakin vahvempaa tarvitaan.

Aikani pidin meteliä itselleni ja koirille ja sitten soitin lääkärille ja tilasin hänet kotikäynnille. Täällä Belgiassa ollaan vielä niin vanhanaikaisia, että lääkäritkin tulevat tarvittaessa kotiin. Minusta se on erinomaista palvelua. En olisi millään pystynyt istumaan lääkärin odotushuoneessa, tuskin olisin edes sinne päässyt.

Puolen päivän jälkeen aloin tohtoria odottaa ja kahden maissa hän ilmestyi oven taakse. Kerroin, kuinka hankala oloni oli ja asiaan löytyi heti ratkaisu. Pistetään vahva tulehduskipupiikki kankkuun. Koirat vastustivat äänekkäästi, mutta onneksi lääkäri ei niitä uskonut. Sain piikkini ja määräyksen pitää itseni lämpimänä ja pysyä mahdollisimman paljon paikallani. Käynti maksoi 34 euroa, josta sairauskassa korvaa suurimman osan. Muistinko jo sanoa, että tällainen kotikäyntisysteemi on mahdottoman hyvää palvelua?

Lääkärini kertoi, että suurin osa hänen kotipotilaistaan on joko vanhuksia, jotka eivät jaksa vastaanotolle lähteä, tai sitten samanlaisia tapauksia kuin minä. Joka toisen aamupäivän ja illan hän on vastaanotolla ja iltapäivät ajelee pitkin poikin potilaiden luona lähikunnissa. Aika liikkuvainen ammatti, sanoisin.

Tämä minun omalääkärini on oikein mukava mies. Koskaan hänellä ei ole kiire vaikka potilaita olisi kuinka paljon odottamassa. Hän on aina ystävällinen ja erittäin kohtelias, saattaa potilaansakin ulko-ovelle asti. Jos ja kun vaiva iskee, nopeimmin vastaanotolle pääsen, kun odottelen muiden potilaiden kanssa ilman ajanvarausta. Joskus toki täytyy odottaa pari tuntiakin, mutta se ei haittaa yhtään. Voi hänelle varata ajankin, mutta sitä harvoin saa samalle päivälle, samalle viikolle aina kuitenkin.

Nyt on jo paljon parempi olo, nivelkipu lähes häipyi tätä kirjoittaessani. Toivottavasti tulehdus nyt on paranemaan päin.