Otsikko on vapaasti käännetty eilisestä aviisista. Täällä satoi perjantaina vähän lunta ja liikennehän sellaisesta meni ihan kaaoksiin. Onneksi itse sain olla ruuhkassa vain 5 kilometrin matkan metroasemalta kotiin. 45 minuuttia siihen kului.
Liikenne lipui hitaasti ja kovin harva hermostui jonottamiseen. Sivuteiltä tuleville annettiin kohteliaasti tietä täkäläisellä vetoketju-menetelmällä. Olihan joukossa tietysti muutama kamikaze-kuskikin, joka hurjasteli ohi vastaantulevien kaistaa ja kurvasi jonoon vasta kun oli pakko. Sellainen vähän ärsyttää. Siinä jonottaessani kuuntelin uutisia eikä ollut ollenkaan yllätys, että nyt oli Belgiassa tehty ruuhkaennätys. Näin pienessä maassa yhteensä yli 1200 kilometrin ruuhka tarkoittaa sitä, että kaikki moottoritiet ovat tukossa. Onnettomuuksiltakaan ei vältytty, mutta niin pitkään ketjukolariin ei sentään päästy kuin Suomessa. Illemmalla näin tv-uutisista, että Lahdenväylän kolari oli ylittänyt uutiskynnyksen täkäläisessäkin mediassa.
Sen tajuan, että täällä ollaan paniikissa, kun vähän sataa lunta, mutta että Suomessakaan ei enää osata talviautoilua! Muistini mukaan siellä on ainakin toistaiseksi satanut lunta joka talvi. Joku onnettomuuspaikalle osunut ammattiautoilija ihmetteli, mikseivät kolarikasaan ajaneet kuskit edes jarruttaneet vaan yrittivät kurvata lumipenkkaan. Eikö autokouluissa enää opeteta talvijarruttamista? Vai eikö sellaista taitoa enää tarvita, kun autoissa on kaikenmaailman ajoapusysteemit? Ehkä nuoret autoilijat luulevat, että auto jarruttaa itsestään, kun tunnistaa esteen ajoväylällä.
Kuvia ja videoita Lahdenväylän onnettomuudesta katsoessani pohdin, miksei Suomessa ole moottoriteillä varoitussysteemiä, jossa ilmoitettaisiin mahdollisista tiellä tapahtuneista onnettomuuksista, tien liukkaudesta, huonosta ajokelistä, jne. Täällä on kaikkien moottoriteiden yläpuolella sähköisiä ilmoitustauluja, joissa tiedotteet vaihtuvat tarpeen mukaan. Niissä myös kerrotaan nopeusrajoitusten muutoksista.
Yksi erikoinen liikenteenohjaussysteemi täällä on sellainen, että poliisiautot ajavat rinnakkain tasaista nopeutta moottoritietä pitkin, eikä kukaan tietysti pääse ohi. Kaikkien on pakko hiljentää vauhtiaan. Itse en ole moista vielä nähnyt, mutta kuulemma varsinkin huonolla säällä poliisit lähtevät joukolla moottoriteitä valloittamaan. On se varmaan helpompaa ja ehkä halvempaakin kuin kuljettaa törmäyksissä loukkaantuneita sairaaloihin ja siivota onnettomuusjälkiä päiväkausia.
Se liikenteestä ja talviajosta. Seuraavalla kerralla yritän kirjoittaa jostain hauskemmasta aiheesta. Nyt kaikki Suomessa asuvat: Pukeutukaa lämpimästi ja menkää joukolla äänestämään, jollette vielä ole sitä tehneet! Minä kävin viime lauantaina Brysselin pappilassa piirtämässä sen tärkeän numeron (ilman sydämiä). Illalla jännitetään!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Autoilu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Autoilu. Näytä kaikki tekstit
1.2.2012
Kaaos repesi liikenteessä
Eihän tämä ole mistään kotoisin, kun en enää mitään saa kirjoitetuksi. Tammikuukin meni tuossa ihan hujauksessa. Töissä on ollut kiireistä aikaa ja kotona olen vain löhönyt ja lihonut.
Automessuilla kyllä piipahdin. Ei minulla mitään autokuumetta ole, mutta kun messukeskus on tuossa ihan vieressä niin kävin katsomassa kiiltäviä ajopelejä. Tosin matka oli tällä kertaa yhtä tyhjän kanssa. Samanlaisilta ne kaikki näyttivät ja myyntivalttikin oli kaikilla kauppiailla sama. Tuntuu, että uudet autot kulkevat pelkästään ilmalla, niin vähän ne kuluttavat. Lisäksi autojen päästöt ovat niin pienen pieniä, ettei pakoputkesta enää mitään saasteita tai muita epämiellyttävyyksiä ulos tule. Tuskin niissä pakoputkea enää olikaan.
Osastolta toiselle rampatessani alkoi jo luontoystävällisyyden ja ekologisuuden hehkutus ärsyttää. Ehkäpä joku ostaja saa hyvän mielen, kun oma hiilijalanjälki (muka) pienenee.
Automessuilla kyllä piipahdin. Ei minulla mitään autokuumetta ole, mutta kun messukeskus on tuossa ihan vieressä niin kävin katsomassa kiiltäviä ajopelejä. Tosin matka oli tällä kertaa yhtä tyhjän kanssa. Samanlaisilta ne kaikki näyttivät ja myyntivalttikin oli kaikilla kauppiailla sama. Tuntuu, että uudet autot kulkevat pelkästään ilmalla, niin vähän ne kuluttavat. Lisäksi autojen päästöt ovat niin pienen pieniä, ettei pakoputkesta enää mitään saasteita tai muita epämiellyttävyyksiä ulos tule. Tuskin niissä pakoputkea enää olikaan.
Osastolta toiselle rampatessani alkoi jo luontoystävällisyyden ja ekologisuuden hehkutus ärsyttää. Ehkäpä joku ostaja saa hyvän mielen, kun oma hiilijalanjälki (muka) pienenee.
Näin kamala irvistys on Rolls-Roycella. Toivottavasti kaupanpäällisinä tulee koppalakkinen kuljettaja, ettei itse tarvitse rattia väännellä työmatkaruuhkassa. Tai ei kai tällaisen ostaja töitä tee, laskee vain osakesalkkujensa sisältöä takapenkillä ja maistelee mallasviskiään, kun James kuljettaa kokouksesta toiseen.
Tällä punaisella kiitäjällä matka sujuisi nopeasti. Tuskin tämä on kuitenkaan yhtä hyvin varusteltu kuin se saman merkkinen, jolla James Bond kurvaili.
Aikamatkalla piipahdin iloisella 30-luvulla ja ajelin Packardillani pitkin rantabulevardia tukka hulmuten.
Ja taikaisin nykyaikaan. Tässä on avaruusalus, joka odotti lähtölaukaisuaan työpaikan aulassa. Kaipa se lähti maata kiertämään, kun seuraavana päivänä ei aulassa näkynyt muuta kuin nokinen vana lattialla. Kumma kun ikkunat eivät olleet sirpaleina.
Työpaikasta tuli mieleen tämän viikon maanantai, kun Belgiassa oli yleislakko. Täällä sellaisia järjestetään silloin tällöin, kun ammattiyhdistykset vastustavat hallituksen säästöpäätöksiä. Ei tämä kyllä yleislakolta vaikuttanut, kun lähes kaikki toimistot ja kaupatkin olivat auki. Julkinen liikenne tosin oli seisahduksissa ja minunkin piti ajella autolla töihin.
Otsikon lainasin mukaellen täältä. Aika lailla nauratti tuo kaaoksen repeäminen. Liikennettä ei lakkopäivänä ollut Brysselin seudulla juuri lainkaan.
25.11.2011
Voihan se kannattaakin
Taas olen viettänyt kirjoittamattomuusaikaa (ihana sana!) sangen pitkään. Monesti on kyllä tullut jutun aiheita mieleen, mutta juuri silloin en ole ollut koneen äärellä tai jostain syystä olen tullut toisiin aatoksiin. Mitä sitä nyt kaikesta kirjoittamaan, ei nämä juttuni kuitenkaan ketään kiinnosta, olen ajatellut. Pari tapahtumaa haluan kuitenkin kanssanne jakaa.
Ensimmäinen tapahtui jokin aika sitten ajellessani Antwerpenista Brysseliin päin. Liikennevalot vaihtuivat punaisiksi ja edessäni olleen auton kuski hyppäsi ulos. Ajattelin, että autossa oli joku vika ja siirryin viereiselle kaistalle. Ihmeissäni seurasin, kun äsken edessäni olleen auton kuski otti mustan salkun autonsa tavaratilasta ja antoi sen nyt edessäni olevan auton kuskille. Siinä autossa oli muuten väärennetty rekisterikilpi. Ja mistäs minä sen tiesin? No siitä tietysti, että kilvestä puuttui belgialainen veromerkki, mikä kaikissa oikeissa kilvissä on selvästi näkyvissä. Salkkumiehen autossa oli ranskalaiset kilvet. Jotain epäilyttävää vaihtokauppaa siinä käytiin, mutta seuraamaan en jäänyt.
Toinen aika outo juttu tapahtui, kun olin taas autolla liikkeellä ja pysähdyin moottoritien varteen levähdyspaikalle koiria pissittämään. Paikalle ajoi harmaahiuksinen herrasmies mustalla autollaan, pysähtyi, nosti suuren, valkoisen ruukkukrysanteemin autosta ja työnsi sen roskikseen. Sitten mies jatkoi muina miehinä matkaa. Jos levähdyspaikalla ei olisi ollut niin paljon väkeä, olisin mennyt katsomaan, olisiko kukasta ollut vielä johonkin.
Sitten vielä tämä: Nyt on pitkästä aikaa suomalaisilla assistenteilla mahdollisuus hakea EU-hommiin. Tietoa hakukilpailusta löytyy Virallisesta lehdestä täältä. Voihan tuo hakumenettely vaikuttaa aika monimutkaiselta, mutta jos asia vähänkin kiinnostaa, niin siitä vaan yrittämään.
Ensimmäinen tapahtui jokin aika sitten ajellessani Antwerpenista Brysseliin päin. Liikennevalot vaihtuivat punaisiksi ja edessäni olleen auton kuski hyppäsi ulos. Ajattelin, että autossa oli joku vika ja siirryin viereiselle kaistalle. Ihmeissäni seurasin, kun äsken edessäni olleen auton kuski otti mustan salkun autonsa tavaratilasta ja antoi sen nyt edessäni olevan auton kuskille. Siinä autossa oli muuten väärennetty rekisterikilpi. Ja mistäs minä sen tiesin? No siitä tietysti, että kilvestä puuttui belgialainen veromerkki, mikä kaikissa oikeissa kilvissä on selvästi näkyvissä. Salkkumiehen autossa oli ranskalaiset kilvet. Jotain epäilyttävää vaihtokauppaa siinä käytiin, mutta seuraamaan en jäänyt.
Toinen aika outo juttu tapahtui, kun olin taas autolla liikkeellä ja pysähdyin moottoritien varteen levähdyspaikalle koiria pissittämään. Paikalle ajoi harmaahiuksinen herrasmies mustalla autollaan, pysähtyi, nosti suuren, valkoisen ruukkukrysanteemin autosta ja työnsi sen roskikseen. Sitten mies jatkoi muina miehinä matkaa. Jos levähdyspaikalla ei olisi ollut niin paljon väkeä, olisin mennyt katsomaan, olisiko kukasta ollut vielä johonkin.
Sitten vielä tämä: Nyt on pitkästä aikaa suomalaisilla assistenteilla mahdollisuus hakea EU-hommiin. Tietoa hakukilpailusta löytyy Virallisesta lehdestä täältä. Voihan tuo hakumenettely vaikuttaa aika monimutkaiselta, mutta jos asia vähänkin kiinnostaa, niin siitä vaan yrittämään.
30.10.2011
Viimeinen kesäaikapäivä täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita
Päätin eilen iltapäivällä lähteä sittenkin katsastamaan sen vauvalistakaupan. Liike ei ihan tässä nurkilla sijaitse, joten autolla siis. Brysselin ringillä tein ilmeisesti ranskalaisen bemarikuskin mielestä jotain tosi typerää, kun kuski kurvasi autonsa eteeni, jarrutteli ja mutkitteli kolmikaistaisella moottoritiellä niin kuin olisimme olleet siellä yksin.
Hetken ihmettelin, sitten aloin pelätä. Yritin auton ohi ensin sääntöjen mukaan vasemmalta, mutta mies kurvasi eteeni lähes poikittain kahden kaistan yli. Siirryin takaisin oikealle ja vaivihkaa yritin siirtyä rekkojen joukkoon ihan reunaan. Kuski esti senkin siirtymällä taas poikittain eteeni. Tosi hyvää tuuria oli, ettei mitään hermostumista pahempaa sattunut. Lopulta pitkän sillan jälkeen kurvasin ihan viime tingassa moottoritieltä ulos. Tunnustettava on, että siinä vaiheessa näytin ranskalaiselle "herrasmiehelle" kansainvälistä käsimerkkiä. Hetken vielä näin, kuinka auton jarruvalot paloivat, mutten halunnut jäädä asiaa enempää ihmettelemään, jatkakoon riitelyään toisten kanssa. Huh, huh, minkälaisia otuksia tien päällä onkin!
Vieläkään en tiedä, mikä miehen käytökseen oli syynä. Ehkä ajoin vääränlaista autoa tai liian hitaasti tai nopeasti tai muuten vain ärsytin. Onneksi selvisin ilman onnettomuutta ja pääsin ihmettelemään vauvakaupan toimintaa. Tein ihan vastoin päätöstäni ja ostin vauvelille listalta kivat potkuhousut. Olen naapureiden kanssa aika paljon tekemisissä ja ajattelin, että olkoon. Jos kerran ovat itse tavarat valinneet, niin ainakin tiedän, että lahja on mieluinen.
Myöhemmin lähdin koirien kanssa lenkille naapurikylän pelloille. Saimme aika kauan kävellä rauhassa ja nuuskutella multaa ja kuivia maissin varsia ennen kuin näin pellolla muitakin kulkijoita. Muutaman sadan metrin päässä oli nainen neljän koiransa kanssa. Seurasin tarkkaan, mihin menevät, sillä Morse-russelini ei mistään innostu enempää kuin kunnon tappelumahdollisuudesta. Onneksi porukka lähti toiseen suuntaan ja huokaisin helpotuksesta.
Yllättäen nainen kuitenkin kääntyi takaisin ja hänen kaksi irrallaan olevaa englannin bulldoggiaan näkivät meidät. Minullakin oli neitikoirani irrallaan niin kuin yleensä. Se käy joskus moikkaamassa toiset koirat ja tulee heti takaisin, kun kutsun. Koskaan se ei ole lähtenyt omille teilleen eikä aiheuttanut mitään ongelmia. Jos joku lukijoista ihmettelee irrallaan juoksevia koiria, niin se on täällä ihan luvallista, säännöt eivät ole ollenkaan samanlaiset kuin joissakin muissa maissa. Ei toki joka paikassa voi koirien antaa vapaana juosta, mutta avoin pelto on oikein oiva paikka sellaiseen.
Titi-neiti lähti juoksujalkaa koiria moikkaamaan, muttei yhtään tykännyt, kun bulldogit lähtivätkin sitä seuraamaan meitä kohti. Nappasin russelin syliini ja ajattelin, että kyllä koirien omistaja kutsuu omansa pois. Sitä nainen yrittikin, mutta koirat eivät totelleet. Huusin hänelle, että ottaa pian koiransa kiinni tai jotain ikävää voi tapahtua.
Minulta unohtui siinä hässäkässä kaikki täkäläiset kielet, mutta onneksi ranskankielinen nainen ymmärsi englantia. Käskin vielä hänen ottaa heti koiransa kiinni, mutta nainen sanoi, että hänen koiransa eivät tappele vaan haluavat vain leikkiä. Minä vastasin, että omani eivät halua leikkiä ja varsinkin toinen haluaa vain tapella, joten kohta veri lentää, jos hän ei kutsu koiriansa pois. Sen sijaan, että olisi käskenyt niitä, hän tuli kahden hihnassa olevan kanssa lähemmäksi. Minulta paloi hihat ihan täysin kun suurin bulldoggi alkoi hyppiä minua vasten ja yritti käydä russeliini kiinni. Ei se Morsesta otetta saanut, mutta sai iskettyä hampaansa käsivarteeni. Morse tietysti räyhäsi sylissäni ja halusi näyttää bulldogille, kuka täällä oikein määrää.
Yhtäkkiä olin selälläni maissipellossa ja kaikki koirat rähisivät päälläni ja ympärilläni. Kauhea tilanne! Nainen taisi saada lopultakin koiransa ruotuun ja minäkin pääsin taas jaloilleni. En muista, koska olisin ollut niin vihainen! Otin koirani remmeihin ja poistuin vähän kauemmaksi. Näytin naiselle verta vuotavaa kättäni ja sanoin, että yksi hänen koiristaan puri minua. "Ei purrut", nainen vastasi, "minun koirani eivät pure. Satutit varmaan kaatuessasi kätesi." Vähältä piti, etten mennyt ja näyttänyt, miltä hampaanjäljet hänen käsivarressaan näyttäisivät, niin vihainen olin. Vastasin, että kaikki koirat purevat, kun tulee tosi tilanne, ja kädessäni oleva haava ei tullut maissin tähkästä! "Minä en valehtele. Koirani eivät pure", hän intti. "Eikö edes tuo valkoinen halua leikkiä?" kehtasi vielä kysyä. "Ei halua, se haluaa tappaa", vastasin ja käännyin koirineni kotia kohti.
Vähän hävettää, kun käytin aika rumaa kieltä naiselle puhuessani, mutta olisi hänkin vähän voinut käyttäytyä toisin. Oli kyllä kiva kävellä parin kilometrin matka kotiin vaatteet kuraisina ja käsi veressä. Matkalla ajattelin, että taitaa tulla sairaalareissu, mutta haava olikin loppujen lopuksi pienempi, miltä se näytti eikä koira ollut edes saanut takkini hihaa rikki, joten hampaat eivät oikeasti olleet käteeni uponneet vaikka jättivätkin jäljet. Tetanus-rokotuskin on voimassa, joten putsasin vain haavan ja länttäsin laastarin päälle.
Siinä taisin tehdä väärin, että otin Morsen syliini, mutta pelkäsin, että se käy suin päin suuremman koiran kimppuun eikä sellaisesta tappelusta koskaan hyvää seuraa. Titillä ei mitään hätää ollut. Se välttää tappelua viimeiseen asti ja tosi vikkelänä pääsee aina karkuun. Nyt näin, että hädän tullen se tulee luokseni ja yrittää saada minusta apua tilanteeseen. Tällä kertaa en pystynyt auttamaan ja jossain vaiheessa se lähtikin juoksemaan kotia kohti. Onneksi tuli takaisin, kun härdelli oli ohi.
Tässä hurjimukset muutama viikko sitten meren rannalla ilman vierasta koiraseuraa
Hetken ihmettelin, sitten aloin pelätä. Yritin auton ohi ensin sääntöjen mukaan vasemmalta, mutta mies kurvasi eteeni lähes poikittain kahden kaistan yli. Siirryin takaisin oikealle ja vaivihkaa yritin siirtyä rekkojen joukkoon ihan reunaan. Kuski esti senkin siirtymällä taas poikittain eteeni. Tosi hyvää tuuria oli, ettei mitään hermostumista pahempaa sattunut. Lopulta pitkän sillan jälkeen kurvasin ihan viime tingassa moottoritieltä ulos. Tunnustettava on, että siinä vaiheessa näytin ranskalaiselle "herrasmiehelle" kansainvälistä käsimerkkiä. Hetken vielä näin, kuinka auton jarruvalot paloivat, mutten halunnut jäädä asiaa enempää ihmettelemään, jatkakoon riitelyään toisten kanssa. Huh, huh, minkälaisia otuksia tien päällä onkin!
Vieläkään en tiedä, mikä miehen käytökseen oli syynä. Ehkä ajoin vääränlaista autoa tai liian hitaasti tai nopeasti tai muuten vain ärsytin. Onneksi selvisin ilman onnettomuutta ja pääsin ihmettelemään vauvakaupan toimintaa. Tein ihan vastoin päätöstäni ja ostin vauvelille listalta kivat potkuhousut. Olen naapureiden kanssa aika paljon tekemisissä ja ajattelin, että olkoon. Jos kerran ovat itse tavarat valinneet, niin ainakin tiedän, että lahja on mieluinen.
Myöhemmin lähdin koirien kanssa lenkille naapurikylän pelloille. Saimme aika kauan kävellä rauhassa ja nuuskutella multaa ja kuivia maissin varsia ennen kuin näin pellolla muitakin kulkijoita. Muutaman sadan metrin päässä oli nainen neljän koiransa kanssa. Seurasin tarkkaan, mihin menevät, sillä Morse-russelini ei mistään innostu enempää kuin kunnon tappelumahdollisuudesta. Onneksi porukka lähti toiseen suuntaan ja huokaisin helpotuksesta.
Yllättäen nainen kuitenkin kääntyi takaisin ja hänen kaksi irrallaan olevaa englannin bulldoggiaan näkivät meidät. Minullakin oli neitikoirani irrallaan niin kuin yleensä. Se käy joskus moikkaamassa toiset koirat ja tulee heti takaisin, kun kutsun. Koskaan se ei ole lähtenyt omille teilleen eikä aiheuttanut mitään ongelmia. Jos joku lukijoista ihmettelee irrallaan juoksevia koiria, niin se on täällä ihan luvallista, säännöt eivät ole ollenkaan samanlaiset kuin joissakin muissa maissa. Ei toki joka paikassa voi koirien antaa vapaana juosta, mutta avoin pelto on oikein oiva paikka sellaiseen.
Titi-neiti lähti juoksujalkaa koiria moikkaamaan, muttei yhtään tykännyt, kun bulldogit lähtivätkin sitä seuraamaan meitä kohti. Nappasin russelin syliini ja ajattelin, että kyllä koirien omistaja kutsuu omansa pois. Sitä nainen yrittikin, mutta koirat eivät totelleet. Huusin hänelle, että ottaa pian koiransa kiinni tai jotain ikävää voi tapahtua.
Minulta unohtui siinä hässäkässä kaikki täkäläiset kielet, mutta onneksi ranskankielinen nainen ymmärsi englantia. Käskin vielä hänen ottaa heti koiransa kiinni, mutta nainen sanoi, että hänen koiransa eivät tappele vaan haluavat vain leikkiä. Minä vastasin, että omani eivät halua leikkiä ja varsinkin toinen haluaa vain tapella, joten kohta veri lentää, jos hän ei kutsu koiriansa pois. Sen sijaan, että olisi käskenyt niitä, hän tuli kahden hihnassa olevan kanssa lähemmäksi. Minulta paloi hihat ihan täysin kun suurin bulldoggi alkoi hyppiä minua vasten ja yritti käydä russeliini kiinni. Ei se Morsesta otetta saanut, mutta sai iskettyä hampaansa käsivarteeni. Morse tietysti räyhäsi sylissäni ja halusi näyttää bulldogille, kuka täällä oikein määrää.
Yhtäkkiä olin selälläni maissipellossa ja kaikki koirat rähisivät päälläni ja ympärilläni. Kauhea tilanne! Nainen taisi saada lopultakin koiransa ruotuun ja minäkin pääsin taas jaloilleni. En muista, koska olisin ollut niin vihainen! Otin koirani remmeihin ja poistuin vähän kauemmaksi. Näytin naiselle verta vuotavaa kättäni ja sanoin, että yksi hänen koiristaan puri minua. "Ei purrut", nainen vastasi, "minun koirani eivät pure. Satutit varmaan kaatuessasi kätesi." Vähältä piti, etten mennyt ja näyttänyt, miltä hampaanjäljet hänen käsivarressaan näyttäisivät, niin vihainen olin. Vastasin, että kaikki koirat purevat, kun tulee tosi tilanne, ja kädessäni oleva haava ei tullut maissin tähkästä! "Minä en valehtele. Koirani eivät pure", hän intti. "Eikö edes tuo valkoinen halua leikkiä?" kehtasi vielä kysyä. "Ei halua, se haluaa tappaa", vastasin ja käännyin koirineni kotia kohti.
Vähän hävettää, kun käytin aika rumaa kieltä naiselle puhuessani, mutta olisi hänkin vähän voinut käyttäytyä toisin. Oli kyllä kiva kävellä parin kilometrin matka kotiin vaatteet kuraisina ja käsi veressä. Matkalla ajattelin, että taitaa tulla sairaalareissu, mutta haava olikin loppujen lopuksi pienempi, miltä se näytti eikä koira ollut edes saanut takkini hihaa rikki, joten hampaat eivät oikeasti olleet käteeni uponneet vaikka jättivätkin jäljet. Tetanus-rokotuskin on voimassa, joten putsasin vain haavan ja länttäsin laastarin päälle.
Siinä taisin tehdä väärin, että otin Morsen syliini, mutta pelkäsin, että se käy suin päin suuremman koiran kimppuun eikä sellaisesta tappelusta koskaan hyvää seuraa. Titillä ei mitään hätää ollut. Se välttää tappelua viimeiseen asti ja tosi vikkelänä pääsee aina karkuun. Nyt näin, että hädän tullen se tulee luokseni ja yrittää saada minusta apua tilanteeseen. Tällä kertaa en pystynyt auttamaan ja jossain vaiheessa se lähtikin juoksemaan kotia kohti. Onneksi tuli takaisin, kun härdelli oli ohi.
Tässä hurjimukset muutama viikko sitten meren rannalla ilman vierasta koiraseuraa20.4.2011
Ja laukkuvarasta naurattaa...
Ensin luulin, että nuori mies oli kerjäläinen. Samanlainen, joka hetki sitten kävi autoni ikkunaan koputtelemassa, kun seisoin punaisissa valoissa. Vähän oudolta kyllä näytti, kun mies juoksi lujaa ja nauraa räkätti mennessään.
Voi rähmä, eihän se ollutkaan kerjäläinen vaan ihan oikea varas! Kovin tuttua niillä nurkilla. Viereisellä kaistalla seisseen Porschen sivuikkuna oli isketty rikki ja laukkuvaras juoksi kalliin näköinen nahkalaukku käsissään ja nauroi räkäisesti. Auton nuori naiskuski soitti hädissään ensin torvea pitkän tovin ja sitten näkyi puhuvan puhelimeensa. Onneksi kännykkä ei kadonnut laukun mukana. Minäkin muuten soitin torvea, kun tajusin mitä oli tapahtunut. Mitään muutakaan en voinut ja tiesin tarkkaan, kuinka avuttomaksi ja pelästyneeksi nainen olonsa tunsi. Vähän vertaistukea sentään.
Nainen ja varas jatkoivat pian matkaansa kumpikin omaan suuntaansa. Toivottavasti jotenkin asiat hoituvat eikä nuori ikkunan rikkoja ja laukun varastaja pysty naisen omaisuutta kokonaan hävittämään. Tunsin suurta sympatiaa mustan urheiluauton kuskia kohtaan.
Muistui taas mieleeni samanlainen tapaus parin vuoden takaa, kun omaan autooni murtauduttiin ihan samalla tavalla ja vielä lähes samassa paikassa. Onneksi silloin - eikä muutoin muulloinkaan - käsilaukkuni ollut etupenkillä. Nuori rikollinen ei saanut muuta aikaiseksi kuin rikkoutuneen ikkunan ja minulle kipeän leuan, kun turhautuneena iski nyrkillä ennen kuin juoksi karkuun.
Siitä lähtien autossani on aina jotain kättä pidempää tai ainakin hiuslakkapullo yllättävien ikkunanrikkojien varalta. Eipä niistä varmaan paljon apua ole, mutta ehkä pieni yllätys rikollismieliselle mieshenkilölle kuitenkin.
Tämänpäiväinen tilanne oli taas oivallinen muistutus siitä, että auton ovet on aina kaupunkiajossa pidettävä lukossa, penkeillä ei saa olla mitään kiinnostavan näköistä ja koko ajan täytyy olla valmiina yllätyshyökkäyksen varalta. Enköhän muista taas jonkin aikaa.
Ottaa kyllä päähän se, että poliisi ei noille liikennevaloryöstelijöille mitään mahda. Eivät kuulemma edes ota vastaan ilmoituksia mokomista pikku varkauksista. On kuulemma muutakin tekemistä kuin jahdata alaikäisiä, joita ei voida edes rankaista.
Voi rähmä, eihän se ollutkaan kerjäläinen vaan ihan oikea varas! Kovin tuttua niillä nurkilla. Viereisellä kaistalla seisseen Porschen sivuikkuna oli isketty rikki ja laukkuvaras juoksi kalliin näköinen nahkalaukku käsissään ja nauroi räkäisesti. Auton nuori naiskuski soitti hädissään ensin torvea pitkän tovin ja sitten näkyi puhuvan puhelimeensa. Onneksi kännykkä ei kadonnut laukun mukana. Minäkin muuten soitin torvea, kun tajusin mitä oli tapahtunut. Mitään muutakaan en voinut ja tiesin tarkkaan, kuinka avuttomaksi ja pelästyneeksi nainen olonsa tunsi. Vähän vertaistukea sentään.
Nainen ja varas jatkoivat pian matkaansa kumpikin omaan suuntaansa. Toivottavasti jotenkin asiat hoituvat eikä nuori ikkunan rikkoja ja laukun varastaja pysty naisen omaisuutta kokonaan hävittämään. Tunsin suurta sympatiaa mustan urheiluauton kuskia kohtaan.
Muistui taas mieleeni samanlainen tapaus parin vuoden takaa, kun omaan autooni murtauduttiin ihan samalla tavalla ja vielä lähes samassa paikassa. Onneksi silloin - eikä muutoin muulloinkaan - käsilaukkuni ollut etupenkillä. Nuori rikollinen ei saanut muuta aikaiseksi kuin rikkoutuneen ikkunan ja minulle kipeän leuan, kun turhautuneena iski nyrkillä ennen kuin juoksi karkuun.
Siitä lähtien autossani on aina jotain kättä pidempää tai ainakin hiuslakkapullo yllättävien ikkunanrikkojien varalta. Eipä niistä varmaan paljon apua ole, mutta ehkä pieni yllätys rikollismieliselle mieshenkilölle kuitenkin.
Tämänpäiväinen tilanne oli taas oivallinen muistutus siitä, että auton ovet on aina kaupunkiajossa pidettävä lukossa, penkeillä ei saa olla mitään kiinnostavan näköistä ja koko ajan täytyy olla valmiina yllätyshyökkäyksen varalta. Enköhän muista taas jonkin aikaa.
Ottaa kyllä päähän se, että poliisi ei noille liikennevaloryöstelijöille mitään mahda. Eivät kuulemma edes ota vastaan ilmoituksia mokomista pikku varkauksista. On kuulemma muutakin tekemistä kuin jahdata alaikäisiä, joita ei voida edes rankaista.
23.3.2011
On täällä leveät tiet
Kyllä täällä on paljon lunta! En Belgian narsissi-istutusten vieressä ymmärtänytkään, kuinka kevät on Suomessa vasta aluillaan. Viime perjantaina katselin lentokoneen ikkunasta valkoista näkymää ja pohdin, mikä läntti on peltoa, mikä vettä. En usko, että arvasin oikein.
Nyt olen viettänyt aikaa vanhan äitini luona ja välillä piipahtanut siskollani sekä käynyt lapsiani ja ystäviäni tapaamassa. Liian harvoin näen tärkeitä ihmisiäni, joten Suomessa ollessani teen kaikkeni, että ainakin rakkaimpiani pääsen halaamaan.
Sain siskoltani auton lainaksi ja olenkin jo ajellut tuhannen kilometrin verran. Pimeillä teillä kurvailu on tosi puuduttavaa, mutta onneksi kaistat ovat leveitä. Köröttely tuntuu turvalliselta, kun tien reunoihin on pitkä matka. Vaikka väärinhän tuo oli sanottu, en minä mitään köröttele. Vauhdilla menen, kun kerran täytyy paikasta toiseen päästä ja välimatkat ovat kovin pitkiä. Auton ottaessani naureskelin, että takalasiin pitäisi laittaa kyltti: Varokaa, kuski Belgiasta!
Kommelluksiakin on täällä lumen keskellä sattunut. Tampereella jäin autoni kanssa ylämäkeen jumiin. Tai ei se mikään jumi ollut, kun auto alkoi iloisesti luistaa takaperin. Onneksi ei ollut muita autoja näkyvissä ja valittavissa oli toinenkin tie. Nyt mäki on jo ihan sula, eikä aiheuta ongelmia minulle tai muille. Samassa kaupungissa ajoin myös huomaamattani päin punaisia, kun en tajunnut, että niin vikkelään valot vaihtuvat. En tiedä, näkikö kukaan, mutta kyllä minua harmitti.
Eilen luistelin lumisohjossa pienen kylätien reunasta toiseen niin, että traktorikuskikin katsoi parhaakseen väistää kiemurtelijaa. Onneksi päätiet olivat paremmassa kunnossa.
Tänään olen istunut pitkän tovin äitini kerrostalosaunassa ja löylytellyt oikein kunnolla. Hieno, kun saa kiukaallekin heittää vettä ihan luvallisesti!
Niin, ja onnea Porin Ässille tämän illan otteluun! Kääntäkää nyt ihmeessä pelin suunta sinne, minne se kuuluu!!! Terveisin nimimerkki: Joskus Pata-fani, aina Pata-fani
Nyt olen viettänyt aikaa vanhan äitini luona ja välillä piipahtanut siskollani sekä käynyt lapsiani ja ystäviäni tapaamassa. Liian harvoin näen tärkeitä ihmisiäni, joten Suomessa ollessani teen kaikkeni, että ainakin rakkaimpiani pääsen halaamaan.
Sain siskoltani auton lainaksi ja olenkin jo ajellut tuhannen kilometrin verran. Pimeillä teillä kurvailu on tosi puuduttavaa, mutta onneksi kaistat ovat leveitä. Köröttely tuntuu turvalliselta, kun tien reunoihin on pitkä matka. Vaikka väärinhän tuo oli sanottu, en minä mitään köröttele. Vauhdilla menen, kun kerran täytyy paikasta toiseen päästä ja välimatkat ovat kovin pitkiä. Auton ottaessani naureskelin, että takalasiin pitäisi laittaa kyltti: Varokaa, kuski Belgiasta!
Kommelluksiakin on täällä lumen keskellä sattunut. Tampereella jäin autoni kanssa ylämäkeen jumiin. Tai ei se mikään jumi ollut, kun auto alkoi iloisesti luistaa takaperin. Onneksi ei ollut muita autoja näkyvissä ja valittavissa oli toinenkin tie. Nyt mäki on jo ihan sula, eikä aiheuta ongelmia minulle tai muille. Samassa kaupungissa ajoin myös huomaamattani päin punaisia, kun en tajunnut, että niin vikkelään valot vaihtuvat. En tiedä, näkikö kukaan, mutta kyllä minua harmitti.
Eilen luistelin lumisohjossa pienen kylätien reunasta toiseen niin, että traktorikuskikin katsoi parhaakseen väistää kiemurtelijaa. Onneksi päätiet olivat paremmassa kunnossa.
Tänään olen istunut pitkän tovin äitini kerrostalosaunassa ja löylytellyt oikein kunnolla. Hieno, kun saa kiukaallekin heittää vettä ihan luvallisesti!
Niin, ja onnea Porin Ässille tämän illan otteluun! Kääntäkää nyt ihmeessä pelin suunta sinne, minne se kuuluu!!! Terveisin nimimerkki: Joskus Pata-fani, aina Pata-fani
3.1.2011
Kevättä etsimässä
Kun aurinko paistaa ja lumi sulaa, on kevät. Tai niin ainakin luulisi, mutta eilen oli toisin. Aurinko kyllä paistoi matkaan lähtiessämme ja lumikin näytti katoavan ihan silmissä, mutta perillä Coossa (kyllä vaan, kylän nimi on Coo) lunta tuprutti ja oli suoraan sanoen hemmetin kylmä. Pieni kierros kylällä, hetki putousten ihailua ja äkkiä takaisin autoon.
Poni piti lumisateessa lounastaukoa.
Kahden putouksen väliin oli hauskasti muodostunut jääputous.
Seuraavaksi suuntana oli La Roche-en-Ardenne. Ei sinne ollut matkaa kuin nelisenkymmentä kilometriä, mutta huonosti aurattuja pikku teitä pitkin matka tuntui kestävän ja kestävän. Pimeähän meidät yllätti, mutta onneksi kaupunki on tähän aikaan vuodesta hyvin valaistu joulukaupunki.
La Rochen paljon kokenut linna näkyy mäeltä hyvin.
Torilla kasvoi joulukuusi.
Katsokaa taloa tuolla torin takana, mäen päällä. Sieltä olisi kiva seurata kaupungin elämää.
Kiitos Keisarin uusille vaatteille uudesta blogipohjastani. Siinä on juuri oikea tunnelma ja värit alkuvuoden kevään odotukseen.
Poni piti lumisateessa lounastaukoa.
Kahden putouksen väliin oli hauskasti muodostunut jääputous.Seuraavaksi suuntana oli La Roche-en-Ardenne. Ei sinne ollut matkaa kuin nelisenkymmentä kilometriä, mutta huonosti aurattuja pikku teitä pitkin matka tuntui kestävän ja kestävän. Pimeähän meidät yllätti, mutta onneksi kaupunki on tähän aikaan vuodesta hyvin valaistu joulukaupunki.
La Rochen paljon kokenut linna näkyy mäeltä hyvin.
Torilla kasvoi joulukuusi.
Katsokaa taloa tuolla torin takana, mäen päällä. Sieltä olisi kiva seurata kaupungin elämää.Kiitos Keisarin uusille vaatteille uudesta blogipohjastani. Siinä on juuri oikea tunnelma ja värit alkuvuoden kevään odotukseen.
15.2.2010
Suksille siitä!
Ruotsalainenkos sen naisten kympin kisan sitten voitti? Onnea kovasti hänelle. Aikaa taisi urheilijalta kulua noin puolet siitä, minkä itse eilen käytin muutaman kilometrin sivakointiin.
Näillä ei kilpailuja voitettaisi.
Hiihtäminen on kivaa, jos sitä ei tarvitse veren maku suussa tehdä. Olin eilen ensimmäistä kertaa tänä talvena ladulla ja aika huteralta tuntui. Loppumatka sujui alamäessä jarrutellen juuri niin kuin ei pitäisi eli sauvoilla tökkien. Loppumetreillä tietysti pyllähdin kunnolla nurin. Kaatuminen sujui kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ensin iskeytyi istumalihakset suksien päälle, sen jälkeen pää kumahti jäähän ja oikea käsi jäi jumiin jonnekin sauvojen ja suksien sekaan. Kun sain lopulta umpisolmun avatuksi, totesin ettei hullusti käynyt ollenkaan. Myöhemmin kyllä huomasin, että käteen olikin sattunut pahemmin kuin aluksi tuntui. Onneksi ei sentään mitään murtumia tullut.
Uskokaa pois, alamäki se on. Tuon laskettuani hiihtämiseni loppuikin kunnon tömähdykseen.
Hiihtopaikkamme oli aika kaukana kotoa ja takaisin päin körötellessämme matka tuntui tosi pitkältä. Liikenne oli vilkasta, tiet jäisiä, suurimmassa osassa autoista kesärenkaat alla ja muutamat autoilijat olivat päättäneet olla perillä ennen muita. Kuusi auto-onnettomuutta ehdimme kotimatkalla nähdä. Minkähän takia jotkut kuskit ovat niin kovakalloisia, etteivät tajua talvi- ja kesäajamisen eroja?
Näillä ei kilpailuja voitettaisi.
Uskokaa pois, alamäki se on. Tuon laskettuani hiihtämiseni loppuikin kunnon tömähdykseen.Hiihtopaikkamme oli aika kaukana kotoa ja takaisin päin körötellessämme matka tuntui tosi pitkältä. Liikenne oli vilkasta, tiet jäisiä, suurimmassa osassa autoista kesärenkaat alla ja muutamat autoilijat olivat päättäneet olla perillä ennen muita. Kuusi auto-onnettomuutta ehdimme kotimatkalla nähdä. Minkähän takia jotkut kuskit ovat niin kovakalloisia, etteivät tajua talvi- ja kesäajamisen eroja?
10.1.2010
Matkalla jossakin läntisessä Euroopassa
Käytiin lomani viimeisinä päivinä Ranskan rannikolla, Calaisin nurkilla maisemia ihailemassa. Menomatkalla istuin ratin takana ja vanhasta tottumuksesta lähdin ajamaan Lillen kautta. Jotenkin olin muistavinani, ettei reitti ehkä ollut paras mahdollinen, mutten millään saanut päähäni, miksi. Ranskan rajan ylitettyämme muistin heti.
Sikäläisillä on outo tapa roikkua ihan peräkoukussa kiinni, mikä ainakin minusta tuntuu tosi ikävältä. Lillen kiertotielle päästyäni muistin lisää. Monikaistaisella kehätiellä on useita liittymiä ja aika tarkkana saa olla, että osaa valita oikeat kaistat ja liittymät. Paikalliset rallikuskit ylittävät tien lähes poikittain ihan nokan edestä sekä vasemmalta oikealle että päinvastoin. Tuntui taas kerran, että omien silmien piti olla ei pelkästään edessä ja takana, mutta myös sivuilla. Kotiin tullaan kyllä toista kautta, päätin silloin.
Siellä se Englanti on, vain 40 kilometrin päässä.
Kalastajakylän raitilla
Kalastajakylän raitilla 2.
Osta oma kalastuspaatti!
Wissantin ravintolat olivat kiinni, mutta eipä meitä turistejakaan pahemmin kylällä näkynyt.
Hanhi sai rauhassa nauttia sunnuntaikylvystään ihan myllymuseon kupeessa.
Arvaa, missä suunnassa rannikko on?
Kotiin tultiin ja lenkille mentiin. Tällaista oli tuossa ihan lähellä noin viikko sitten. Nyt lunta on jo enemmän.
Aurinko laskee.
Aurinko nousee. (Kyllä vaan, toki kuvaa on käsitelty, mutta ihan vain pikkuisen...)
Sikäläisillä on outo tapa roikkua ihan peräkoukussa kiinni, mikä ainakin minusta tuntuu tosi ikävältä. Lillen kiertotielle päästyäni muistin lisää. Monikaistaisella kehätiellä on useita liittymiä ja aika tarkkana saa olla, että osaa valita oikeat kaistat ja liittymät. Paikalliset rallikuskit ylittävät tien lähes poikittain ihan nokan edestä sekä vasemmalta oikealle että päinvastoin. Tuntui taas kerran, että omien silmien piti olla ei pelkästään edessä ja takana, mutta myös sivuilla. Kotiin tullaan kyllä toista kautta, päätin silloin.
Siellä se Englanti on, vain 40 kilometrin päässä.
Kalastajakylän raitilla
Kalastajakylän raitilla 2.
Osta oma kalastuspaatti!
Wissantin ravintolat olivat kiinni, mutta eipä meitä turistejakaan pahemmin kylällä näkynyt.
Hanhi sai rauhassa nauttia sunnuntaikylvystään ihan myllymuseon kupeessa.
Arvaa, missä suunnassa rannikko on?
Kotiin tultiin ja lenkille mentiin. Tällaista oli tuossa ihan lähellä noin viikko sitten. Nyt lunta on jo enemmän.
Aurinko laskee.
Aurinko nousee. (Kyllä vaan, toki kuvaa on käsitelty, mutta ihan vain pikkuisen...)27.10.2009
Suomi-päiväkö?
Piti tänään piipahtaa kesken päivän asioilla parin korttelin päässä. Puiston reunassa seisoi suomalainen, iso pakettiauto parkissa. Etuikkunalla oli asukasparkkiin oikeuttava lupa, joten jossain tässä lähistöllä taitaa asua kotimaalaisia.
Parin kadun ylityksen jälkeen tulin tietyöalueelle. Niitä on joka paikassa häiritsemässä kulkijoiden matkaa. Tällä kertaa oli suojatie osittain katkaistu, mutta ihan hyvin se silti oli vielä näkyvissä. Katsoin oikealle ja vasemmalle ja lähdin ylittämään katua, kun yhtäkkiä vasemmalta kaasutti iso, saksalaisvalmisteinen auto. Piti oikein hypätä taakse päin, etten olisi alle jäänyt. Onneksi huomasin suomalaiset rekkarit ja ehdin huutaa muutaman voimasanan ihan oikealla kielellä. Tuskin kuski minua kuitenkaan kuuli. Mitähän varten se ei ennen tänne tuloaan ottanut selvää, kuinka belgialaisessa liikenteessä käyttäydytään. Ei täällä ajeta ihmisten päälle suojatiellä, vaan niiden annetaan rauhassa ylittää katu. Suomalaisen perässä ajanut paikallinen taksikuski pysähtyi niin kuin pitääkin.
Takaisin kävellessäni tuli toimiston nurkalla vastaan suomalainen meppi. Tiedän, missä hän asuu, kun olen nähnyt nimen oven pielessä, mutta koskaan ennen en ole törmännyt. Rouva oli niin tutun näköinen, että vähältä piti, etten moikannut. Sitten muistin, ettemmehän me toisiamme tunne. En usko, että hän kuitenkaan olisi tervehtimisestä pahastunut.
Parin kadun ylityksen jälkeen tulin tietyöalueelle. Niitä on joka paikassa häiritsemässä kulkijoiden matkaa. Tällä kertaa oli suojatie osittain katkaistu, mutta ihan hyvin se silti oli vielä näkyvissä. Katsoin oikealle ja vasemmalle ja lähdin ylittämään katua, kun yhtäkkiä vasemmalta kaasutti iso, saksalaisvalmisteinen auto. Piti oikein hypätä taakse päin, etten olisi alle jäänyt. Onneksi huomasin suomalaiset rekkarit ja ehdin huutaa muutaman voimasanan ihan oikealla kielellä. Tuskin kuski minua kuitenkaan kuuli. Mitähän varten se ei ennen tänne tuloaan ottanut selvää, kuinka belgialaisessa liikenteessä käyttäydytään. Ei täällä ajeta ihmisten päälle suojatiellä, vaan niiden annetaan rauhassa ylittää katu. Suomalaisen perässä ajanut paikallinen taksikuski pysähtyi niin kuin pitääkin.
Takaisin kävellessäni tuli toimiston nurkalla vastaan suomalainen meppi. Tiedän, missä hän asuu, kun olen nähnyt nimen oven pielessä, mutta koskaan ennen en ole törmännyt. Rouva oli niin tutun näköinen, että vähältä piti, etten moikannut. Sitten muistin, ettemmehän me toisiamme tunne. En usko, että hän kuitenkaan olisi tervehtimisestä pahastunut.
12.8.2009
Olisiko elämää ilman autoa?
Alan olla kurkkuani myöten täynnä tuota pari vuotta vanhaa ajopeliäni! Harmittaa niin vietävästi, että vaihdoin entisen, hyvän, ystävällisen, mukavan, turvallisen, luotettavan ja kauniin värisen autoni tähän nykyiseen pahankuriseen ja suureen rumilukseen. Kalliskin se oli.
Heti alussa auton hieno tietokone alkoi mököttää ja kiukutella. Sitä sai lepytellä useita tunteja ennen kuin lauhtui. Sama vika jatkui kuukaudesta toiseen ennen kuin maahantuoja otti valitukseni todesta. Monen monituista tulikivenkatkuista palautusviestiä on auton myyjälle ja maahantuojalle tämän runsaan kahden vuoden aikana lähtenyt. Onneksi ainakin toistaiseksi takuu on kattanut vikojen kustannukset.
Viime kesänä konepellin alle oli ilmeisesti majoittunut vanha hammaslääkäri kiviporineen. Juuri sellainen ääni autosta lähti. Koirat haukkuivat, pyöräilijät ajoivat ojaan ja jalankulkijat osoittivat sormella, kun ajoimme ohi. Korjatahan se täytyi, kun omia korviakin alkoi jatkuva poraaminen vihloa. Samaan syssyyn polttoaineen kulutus nousi pilviin.
Entäs sitten tänä kesänä? Suomesta varattiin aika määräaikaishuoltoon, kun määräkilometrit täyttyivät juuri loman aikana. Lisäksi piti ostaa uudet renkaan vanhojen ja erittäin sileiden tilalle. Rahaa meni rutosti. Niihin kun lisää vielä vähän sähkötöitä, että saatiin auton ja asuntovaunun virrat toimimaan sääntöjen, asetusten ja toiveiden mukaan, oli henkilökohtainen konkurssi valmis. Viimeisen laskun summan kuultuani henkeä salpasi ja melkein lensin persiilleni! Yritin pitää ilmeeni kurissa, kun laskin rahoja tiskiin. Vaikeaa se kuitenkin oli, kurkussa kuristi.
Ja yllätys, yllätys! Se viime kesäinen hammaslääkäri oli palannut konepellin alle. Sama porausääni siellä on nytkin ja lisäksi kojetaulun valot vilkkuvat kuin diskoteekissa konsanaan. Yritettiin hoitaa asiaa Suomessa, mutta tarvittavia osia ei löytynyt Saksaa lähempää ja minulla alkoi jo olla kiire töihin, joten päätimme ottaa riskin ja ajaa metelin kera takaisin Belgiaan. Välillä poraus melkein loppui, mutta matkan aikana se alkoi uudestaan entistä äänekkäämpänä. Tietysti menovettäkin kuluu taas runsain mitoin. Ei hyvä, tankkia saa muutenkin olla yhtenään täyttämässä.
Muitakin yllätyksiä tuli. Se hiivatin sähköasennus oli jotenkin mennyt poskelleen, eikä asuntovaunussa lataantunut yhtään mikään. Jääkaappi ehti sulaa pitkän ajomatkan aikana ja tietäähän sen kesäkuumalla, mitä sellaisesta seuraa. Eväämme päätyivät tienvarsiroskikseen. Yhteydenotto Suomen korjaamoon kyllä toi miellyttävän yllätyksen, kun lupasivat selvittää, mikä oikein oli mennyt vikaan. Tosin eipä siitä minulle mitään iloa ole, kun en nyt heti tältä istumalta pääse sinne auto pirulaista tuomaan. Eipä taitaisi kannattaakaan ja se hammaslääkärikin porineen pitäisi ensin ajaa huut hemmettiin.
Olen ajatellut myydä koko koslan pois. Vaan millä sitten asuntovaunua vedettäisiin, vai myisinkö senkin? Ja kuka nyt tähän aikaan vuodesta ja muutenkin näinä aikoina ostaisi autoa, jota vilpittömästi ei maailman luotettavimmaksi voi kutsua? Hemmetin hemmetti!
Eihän auto ole ollenkaan tarpeellinen, eihän? Sellaisen voi aina halutessaa vuokrata ja onhan täällä myös Cambio. Töihinkin pääsen bussilla ja metrolla ihan mainiosti. Täytyypäs alkaa oikein tosissaan ajatella, voisiko olla elämää ilman omaa autoa.
Heti alussa auton hieno tietokone alkoi mököttää ja kiukutella. Sitä sai lepytellä useita tunteja ennen kuin lauhtui. Sama vika jatkui kuukaudesta toiseen ennen kuin maahantuoja otti valitukseni todesta. Monen monituista tulikivenkatkuista palautusviestiä on auton myyjälle ja maahantuojalle tämän runsaan kahden vuoden aikana lähtenyt. Onneksi ainakin toistaiseksi takuu on kattanut vikojen kustannukset.
Viime kesänä konepellin alle oli ilmeisesti majoittunut vanha hammaslääkäri kiviporineen. Juuri sellainen ääni autosta lähti. Koirat haukkuivat, pyöräilijät ajoivat ojaan ja jalankulkijat osoittivat sormella, kun ajoimme ohi. Korjatahan se täytyi, kun omia korviakin alkoi jatkuva poraaminen vihloa. Samaan syssyyn polttoaineen kulutus nousi pilviin.
Entäs sitten tänä kesänä? Suomesta varattiin aika määräaikaishuoltoon, kun määräkilometrit täyttyivät juuri loman aikana. Lisäksi piti ostaa uudet renkaan vanhojen ja erittäin sileiden tilalle. Rahaa meni rutosti. Niihin kun lisää vielä vähän sähkötöitä, että saatiin auton ja asuntovaunun virrat toimimaan sääntöjen, asetusten ja toiveiden mukaan, oli henkilökohtainen konkurssi valmis. Viimeisen laskun summan kuultuani henkeä salpasi ja melkein lensin persiilleni! Yritin pitää ilmeeni kurissa, kun laskin rahoja tiskiin. Vaikeaa se kuitenkin oli, kurkussa kuristi.
Ja yllätys, yllätys! Se viime kesäinen hammaslääkäri oli palannut konepellin alle. Sama porausääni siellä on nytkin ja lisäksi kojetaulun valot vilkkuvat kuin diskoteekissa konsanaan. Yritettiin hoitaa asiaa Suomessa, mutta tarvittavia osia ei löytynyt Saksaa lähempää ja minulla alkoi jo olla kiire töihin, joten päätimme ottaa riskin ja ajaa metelin kera takaisin Belgiaan. Välillä poraus melkein loppui, mutta matkan aikana se alkoi uudestaan entistä äänekkäämpänä. Tietysti menovettäkin kuluu taas runsain mitoin. Ei hyvä, tankkia saa muutenkin olla yhtenään täyttämässä.
Muitakin yllätyksiä tuli. Se hiivatin sähköasennus oli jotenkin mennyt poskelleen, eikä asuntovaunussa lataantunut yhtään mikään. Jääkaappi ehti sulaa pitkän ajomatkan aikana ja tietäähän sen kesäkuumalla, mitä sellaisesta seuraa. Eväämme päätyivät tienvarsiroskikseen. Yhteydenotto Suomen korjaamoon kyllä toi miellyttävän yllätyksen, kun lupasivat selvittää, mikä oikein oli mennyt vikaan. Tosin eipä siitä minulle mitään iloa ole, kun en nyt heti tältä istumalta pääse sinne auto pirulaista tuomaan. Eipä taitaisi kannattaakaan ja se hammaslääkärikin porineen pitäisi ensin ajaa huut hemmettiin.
Olen ajatellut myydä koko koslan pois. Vaan millä sitten asuntovaunua vedettäisiin, vai myisinkö senkin? Ja kuka nyt tähän aikaan vuodesta ja muutenkin näinä aikoina ostaisi autoa, jota vilpittömästi ei maailman luotettavimmaksi voi kutsua? Hemmetin hemmetti!
Eihän auto ole ollenkaan tarpeellinen, eihän? Sellaisen voi aina halutessaa vuokrata ja onhan täällä myös Cambio. Töihinkin pääsen bussilla ja metrolla ihan mainiosti. Täytyypäs alkaa oikein tosissaan ajatella, voisiko olla elämää ilman omaa autoa.
11.8.2009
Takaisin arkeen
Loma on nyt ohi ja sunnuntaina tultiin takaisin kotiviidakkoon.
Tältä näytti puutarha maanantaiaamuna.
Tällä kertaa matkaa tehtiin Suomesta Belgiaan peräti neljä päivää. Matka vei Naantalista Kapellskäriin ja sieltä sivuteitä Malmön kautta Tanskaan. Tanskassa ajeltiin pikku teitä ja ihailtiin maalaismaisemaa. Eteläinen Jyllanti ei kyllä hetkauttanut mihinkään suuntaan, aika yksitoikkoiselta siellä ainakin minun silmääni näytti.
Turun (tai Ahvenanmaan) saaristoaRuotsissa poikkesimme Skeppshultin tehtaanmyymälässä valurauta-astioita ihailemassa. Tällä kertaa mukaan matkaan lähti kunnollinen rautapaistinpannu, jollaisesta olen jo kauan haaveillut. Painavahan se on, mutta jos kaksin käsin patakintaat kädessä nostelee, niin eiköhän sen kanssa pärjää. Kannattaa muuten käydä kaupassa, kun Jönköpingin suuntaa on asiaa. Kertakaikkiaan mainio paikka
Näkymä asuntovaunun ovesta Landskronan linnoituksen liepeillä.
Saksassa leikimme turistia sen verran, että ylitimme Elben lossilla. Vaikka liikenteessä olikin neljä lossia, oli autojono satamaan yli kilometrin mittainen. Onneksi aurinko oli pilvessä ja vähän taisi sadellakin. Koirille olisi voinut tulla olo aika tuskaiseksi auringonpaisteessa.
Matkalla ohitimme Weluven kansallispuiston Hollannissa ja sielläkin piti pysähtyä jaloittelemaan. Polkuja kuljeskellessamme söimme mustikoita ja kummastelimme hakattua metsää. Kummastelemaan jouduimme myös ihan oikeaa villisikaa, joka myös nautiskeli metsän antimista. Jostain syystä se ei kuullut tai haistanut tuloamme, vaan häipyi vasta, kun koirat aloittaivat äänekkään komentamisensa. Toinen olisi mielellään mennyt tekemään lähempääkin tuttavuutta sian kanssa, mutta nuorempi koira pelästyi eläintä oikein tosissaan. No, eipä sellaisia ennen olekaan vastaan tullut.
Onkohan tämä suojeltu hakkuulta hyönteisten tai lintujen kodiksi?
Tässä vielä kesämuistoksi kuva karvamadosta, johon törmäsin Lauhanvuoren rinteillä. P.S. Lisäsin lupaamiani kuvia edelliseen postaukseen.
13.6.2009
Päivänkakkarapeltoja ja viinitarhoja
Tulin eilen illalla rattiväsyneenä kotiin. Lähdimme aikaisin aamulla ajamaan kohtin Hahnin lentokenttää Saksassa. Ei sinne ole kuin kolmisensataa kilometriä, mutta joutuisin ajamaan yksin takaisin kotiin, joten pitkä päivä oli edessä.
Ryanairilla pääsee Hahnista Tampereelle aika halvalla ja tällä kertaa löydettiin miehen Suomen matkaa varten lähes ilmainen lento. Ajomatkaan kulutetun polttoaineenkin kanssa matkan hinta tuli huomattavasti halvemmaksi kuin lentäminen Brysselistä.
Kerrankin meillä oli onni matkassa ja aurinko paistoi koko matkan. Saksan puolelle päästyämme tuntui, että emme koskaan ole ajaneetkaan samoilla teillä. Maisemat näyttivät aamuauringossa ihan uusilta. Moottoritien kyltteihin oli ilmestynyt lentokentälle osoittava opastus ja päätimme seurata sitä. Reitti olikin ihan toinen kuin olimme ennen käyttäneet. Ennen ajoimme pieniä teitä pitkin Moselin laaksoa (Laaksosta Matkaopas-lehdessä v. 2006 julkaistu juttu täällä), läpi romanttisen ja erittäin ahtaan Bernkastel-Kuesin ja mutkaista tietä yli vuoren.
Kapealla kujalla. Kuva täältä.
Eilenkin reitti vei Moselin laaksoon ja viiniviljelmien ohi, mutta tie oli leveä eikä vuoren ylityskään ollut niin mutkainen kuin toisella tiellä.
Kun lähdin ajamaan kotiin päin, päätin antaa navigaattorille vapaat kädet ja annoin sen ohjata reittini "kaunista tietä" pitkin. Olihan siellä kaunista, mutta en ymmärrä, miksi huonoilla, mutkaisilla vuoristoteillä nopeusrajoitus on 100 km/h. Eihän siinä vauhdissa edes näe maisemia! Ajelin hitaasti ja ihailin tielle näkyviä viinitarhoja ja päivänkakkarapeltoja. Harmi, kun kamera oli matkalla Suomeen. Mieleni teki pysähtyä ja jäädä poimimaan kotiin suuri kukkakimppu, mutten uskaltanut. Jokamiehen oikeutta ei täällä päin tunneta ja yleensä maan omistajalta pitää pyytää lupa ihan kaikkeen. Hidastellessani jäin tietysti paikallisten kuskien jalkoihin ja siirryin pian takaisin moottoritielle.
Belgiaan päästyäni lähdin Malmedystä taas kurvailemaan kotia kohti näköalareittiä. Ajelin Stavelotin läpi, ohitin Ouffetin ja Trois-Pontin ja huomasin, ettei minusta ralliautoilijaksi olisi. Jouduin jatkuvasti pysähtymään ja antamaan tietä, kun perääni kertyi usean auton jonoja. Taas kerran totesin, että mutkaisilla pikkuteillä en belgialaisille kuskeille vauhdissa pärjää. Moottoritiellä pysyn kyllä oikein mainiosti menossa mukana.
Liègen nurkilla alkoi ratin vääntäminen jo väsyttää ja loppumatkan huristelin vauhdilla Brysselin Ringille saakka, joka oli tietenkin täysin tukossa. Viimeiseen 20 kilometriin meni aikaa yli tunti!
Ryanairilla pääsee Hahnista Tampereelle aika halvalla ja tällä kertaa löydettiin miehen Suomen matkaa varten lähes ilmainen lento. Ajomatkaan kulutetun polttoaineenkin kanssa matkan hinta tuli huomattavasti halvemmaksi kuin lentäminen Brysselistä.
Kerrankin meillä oli onni matkassa ja aurinko paistoi koko matkan. Saksan puolelle päästyämme tuntui, että emme koskaan ole ajaneetkaan samoilla teillä. Maisemat näyttivät aamuauringossa ihan uusilta. Moottoritien kyltteihin oli ilmestynyt lentokentälle osoittava opastus ja päätimme seurata sitä. Reitti olikin ihan toinen kuin olimme ennen käyttäneet. Ennen ajoimme pieniä teitä pitkin Moselin laaksoa (Laaksosta Matkaopas-lehdessä v. 2006 julkaistu juttu täällä), läpi romanttisen ja erittäin ahtaan Bernkastel-Kuesin ja mutkaista tietä yli vuoren.
Kapealla kujalla. Kuva täältä.Eilenkin reitti vei Moselin laaksoon ja viiniviljelmien ohi, mutta tie oli leveä eikä vuoren ylityskään ollut niin mutkainen kuin toisella tiellä.
Kun lähdin ajamaan kotiin päin, päätin antaa navigaattorille vapaat kädet ja annoin sen ohjata reittini "kaunista tietä" pitkin. Olihan siellä kaunista, mutta en ymmärrä, miksi huonoilla, mutkaisilla vuoristoteillä nopeusrajoitus on 100 km/h. Eihän siinä vauhdissa edes näe maisemia! Ajelin hitaasti ja ihailin tielle näkyviä viinitarhoja ja päivänkakkarapeltoja. Harmi, kun kamera oli matkalla Suomeen. Mieleni teki pysähtyä ja jäädä poimimaan kotiin suuri kukkakimppu, mutten uskaltanut. Jokamiehen oikeutta ei täällä päin tunneta ja yleensä maan omistajalta pitää pyytää lupa ihan kaikkeen. Hidastellessani jäin tietysti paikallisten kuskien jalkoihin ja siirryin pian takaisin moottoritielle.
Belgiaan päästyäni lähdin Malmedystä taas kurvailemaan kotia kohti näköalareittiä. Ajelin Stavelotin läpi, ohitin Ouffetin ja Trois-Pontin ja huomasin, ettei minusta ralliautoilijaksi olisi. Jouduin jatkuvasti pysähtymään ja antamaan tietä, kun perääni kertyi usean auton jonoja. Taas kerran totesin, että mutkaisilla pikkuteillä en belgialaisille kuskeille vauhdissa pärjää. Moottoritiellä pysyn kyllä oikein mainiosti menossa mukana.
Liègen nurkilla alkoi ratin vääntäminen jo väsyttää ja loppumatkan huristelin vauhdilla Brysselin Ringille saakka, joka oli tietenkin täysin tukossa. Viimeiseen 20 kilometriin meni aikaa yli tunti!
6.6.2009
Kyllä on naurussa pitelemistä!
Jos kehtaisin, sanoisin ruman sanan. Tai toisen ja ehkä kolmannenkin. Mälläsin nimittäin tänään autoni oikean kyljen. Aika kivan näköinen, vai mitä?
Ihan kaikessa rauhassa kurvailin kaupan parkkipaikalta pois, kun jostain syystä oikealle yhtäkkiä noussut pylväs ei ollutkaan ehtinyt kasvaa tarpeeksi pituutta, että olisin sen nähnyt. Ihmiset kirkuivat kauhusta ihan kuin olisi jotain oikein tosi kamalaa tapahtunut. Täräyksestä taisi tulla aikamoinen ääni. Mitäs minä siinä muuta tekemään kuin yritin sen verran peruuttaa, että pääsin siitä pahuksen pylväästä irti ja lähdin kotiin manaamaan.
Onneksi olin ehtinyt jo kaupassa käydä. Sen verran otti päähän, että olisi saattanut viikonlopun ruuat jäädä ostamatta.
No, sattuuhan näitä ja onneksi ei pahemmin sattunut. Maanantaina vien auton lähi kylän peltisepälle ja ilmoitan asiasta vakuutusyhtiöön. Kyllä noista ovista vielä hyvät tulee.
Olikohan se sittenkään pylväs? Jäljistä päätellen tielläni olikin kyttyräselkäinen kondorikotka ja pikku-Fiat. Ihan varmasti en nähnyt kumpaakaan!
Ihan kaikessa rauhassa kurvailin kaupan parkkipaikalta pois, kun jostain syystä oikealle yhtäkkiä noussut pylväs ei ollutkaan ehtinyt kasvaa tarpeeksi pituutta, että olisin sen nähnyt. Ihmiset kirkuivat kauhusta ihan kuin olisi jotain oikein tosi kamalaa tapahtunut. Täräyksestä taisi tulla aikamoinen ääni. Mitäs minä siinä muuta tekemään kuin yritin sen verran peruuttaa, että pääsin siitä pahuksen pylväästä irti ja lähdin kotiin manaamaan.Onneksi olin ehtinyt jo kaupassa käydä. Sen verran otti päähän, että olisi saattanut viikonlopun ruuat jäädä ostamatta.
No, sattuuhan näitä ja onneksi ei pahemmin sattunut. Maanantaina vien auton lähi kylän peltisepälle ja ilmoitan asiasta vakuutusyhtiöön. Kyllä noista ovista vielä hyvät tulee.
Olikohan se sittenkään pylväs? Jäljistä päätellen tielläni olikin kyttyräselkäinen kondorikotka ja pikku-Fiat. Ihan varmasti en nähnyt kumpaakaan!
31.5.2009
Pakollinen pysähdys ja muita matkamuistoja
Olipas viime viikolla kiva reissu! Jopa auton temppuilu alkumatkasta lisäsi matkan hauskuutta, kun saimme viettää ylimääräisen vapaaviikonlopun Dresdenissä. Juuri ennen kaupunkia autoon tuli sellainen vika, ettemme uskaltaneet jatkaa matkaa. Onneksi maahantuojan huoltopalvelu hoiti asian nopeammin ja tehokkaammin kuin olisin ikinä uskonut.
Dresdenistä olisi löytynyt yösijaa muualtakin kuin leirintäalueelta.
Jos olisimme olleet reissussa viikkoa myöhemmin,
minut olisi lauantai-iltana löytänyt varmasti täältä.
Muisto lähihistoriasta kulttuuritalon seinässä.
Vähän vanhempaa historiaa vanhan kaupungin aukiolla.
Paikallista janojuomaa koko lasillinen
Maanantaina pääsimme jatkamaan matkaa ja perillä Brnossa olimme iltapäivällä. Leirintäalueen etsiminen vei kyllä oman aikansa. Vanha, entisistä ajoista muistuttava kyltti oli autuaasti jäänyt puskien taakse piiloon eikä kellekään ollut juolahtanut mieleen korjata tilannetta. Löytyihän se majapaikka kuitenkin lopulta ja saimme rauhallisen paikan vaunullemme lähes tyhjältä leirintäalueelta.
Leirintäalueella oli mökkejäkin vuokrattavana. Rakennusmateriaali näytti olevan vaneria ja rakennusvuosi on varmaan ollut joskus kauan, kauan sitten.
Poikani kanssa teimme suunnitelmia pariksi seuraavaksi päiväksi. Ensin päätimme käydä Olomoucissa, joka on vanha kulttuurikaupunki Brnosta pohjoiseen. Siellä kuljeksimme pitkin katuja ja puistoja ja ihastelimme kauniita rakennuksia.
Talo Olomoucissa
Yksi päivä kului mukavasti Brnossa pojan toimiessa turistioppaanamme. Hyvin hän oli tutustunutkin kaupungin historiaan ja osasi kertoa monta hauskaa juttua.
Kuultiin muun muassa, että ruotsalaiset yrittivät aikoinaan vallata Brnon kaupungin ja linnoituksen. Pohjolan joukot olivat piirittäneet linnaa jo pitkään ja väsymys alkoi miehiä vaivata. Brnon joukkojen vakooja kuuli piirittäjiltä, että jos linnoitusta ei pystytä valloittamaan saman vuorokauden kuluessa, lähtisivät ruotsalaiset tiehensä. Silloin brnolaiset päättivät hämätä pohjoisen sotilaita ja soittivat illalla yhdeltätöista kirkon kelloja kaksitoista kertaa. Ruotsalaiset luulivat päivän vaihtuneen ja lähtivät takaisin Svean maalle. Siitä lähtien on Brnossa kello lyönyt kaksitoista kertaa tuntia ennen keskiyötä.
Näkymä linnoitukselta Brnon kaupunkiin
Yksityiskohta kaupungilla olevan rakennuksen sisäänkäynnin yläpuolelta. Arkkitehti oli suunnitellut kaikki pylväät suoraan, mutta koska luvattua korvausta ei kuulunut, mies päätti kostaa ja rakennutti keskimmäisen pylvään kiemuraan. Eipä sitä rahaa siitäkään herunut ja arkkitehti sai tempustaan niin huonon maineen, että kuoli köyhänä ja unohdettuna.
Kotimatkalle lähdimme torstaina, kun ensin haimme pojan kämpiltä kassillisen tavaraa Suomeen tuotavaksi. Helpompihan hänen on takaisin kotiin matkata, kun rinkkaa ei talvivaatteilla tarvitse täyttää.
Suuntasimme kulkumme ensin kohti Itävaltaa, jossa illan kuluessa nousi aikamoinen ukkosilma ja rankkasade. Löysimme pysähdyspaikan jonkin pikkukylän maauimalan parkkipaikalta aivan poliisilaitoksen vierestä. Aikaisin aamulla matka jatkui. Olimme tien päällä jo heti kuuden jälkeen, mikä meistä aamu-unisista tuntui tosi omituiselta!
Alppiniitty jossakin Itävallassa
Näkemiin Brno ja Tsekinmaa! Kiitos vieraanvaraisuudestasi.
Dresdenistä olisi löytynyt yösijaa muualtakin kuin leirintäalueelta.
Jos olisimme olleet reissussa viikkoa myöhemmin,minut olisi lauantai-iltana löytänyt varmasti täältä.
Muisto lähihistoriasta kulttuuritalon seinässä.
Vähän vanhempaa historiaa vanhan kaupungin aukiolla.
Paikallista janojuomaa koko lasillinenMaanantaina pääsimme jatkamaan matkaa ja perillä Brnossa olimme iltapäivällä. Leirintäalueen etsiminen vei kyllä oman aikansa. Vanha, entisistä ajoista muistuttava kyltti oli autuaasti jäänyt puskien taakse piiloon eikä kellekään ollut juolahtanut mieleen korjata tilannetta. Löytyihän se majapaikka kuitenkin lopulta ja saimme rauhallisen paikan vaunullemme lähes tyhjältä leirintäalueelta.
Leirintäalueella oli mökkejäkin vuokrattavana. Rakennusmateriaali näytti olevan vaneria ja rakennusvuosi on varmaan ollut joskus kauan, kauan sitten. Poikani kanssa teimme suunnitelmia pariksi seuraavaksi päiväksi. Ensin päätimme käydä Olomoucissa, joka on vanha kulttuurikaupunki Brnosta pohjoiseen. Siellä kuljeksimme pitkin katuja ja puistoja ja ihastelimme kauniita rakennuksia.
Talo OlomoucissaYksi päivä kului mukavasti Brnossa pojan toimiessa turistioppaanamme. Hyvin hän oli tutustunutkin kaupungin historiaan ja osasi kertoa monta hauskaa juttua.
Kuultiin muun muassa, että ruotsalaiset yrittivät aikoinaan vallata Brnon kaupungin ja linnoituksen. Pohjolan joukot olivat piirittäneet linnaa jo pitkään ja väsymys alkoi miehiä vaivata. Brnon joukkojen vakooja kuuli piirittäjiltä, että jos linnoitusta ei pystytä valloittamaan saman vuorokauden kuluessa, lähtisivät ruotsalaiset tiehensä. Silloin brnolaiset päättivät hämätä pohjoisen sotilaita ja soittivat illalla yhdeltätöista kirkon kelloja kaksitoista kertaa. Ruotsalaiset luulivat päivän vaihtuneen ja lähtivät takaisin Svean maalle. Siitä lähtien on Brnossa kello lyönyt kaksitoista kertaa tuntia ennen keskiyötä.
Näkymä linnoitukselta Brnon kaupunkiin 
Yksityiskohta kaupungilla olevan rakennuksen sisäänkäynnin yläpuolelta. Arkkitehti oli suunnitellut kaikki pylväät suoraan, mutta koska luvattua korvausta ei kuulunut, mies päätti kostaa ja rakennutti keskimmäisen pylvään kiemuraan. Eipä sitä rahaa siitäkään herunut ja arkkitehti sai tempustaan niin huonon maineen, että kuoli köyhänä ja unohdettuna. Kotimatkalle lähdimme torstaina, kun ensin haimme pojan kämpiltä kassillisen tavaraa Suomeen tuotavaksi. Helpompihan hänen on takaisin kotiin matkata, kun rinkkaa ei talvivaatteilla tarvitse täyttää.
Suuntasimme kulkumme ensin kohti Itävaltaa, jossa illan kuluessa nousi aikamoinen ukkosilma ja rankkasade. Löysimme pysähdyspaikan jonkin pikkukylän maauimalan parkkipaikalta aivan poliisilaitoksen vierestä. Aikaisin aamulla matka jatkui. Olimme tien päällä jo heti kuuden jälkeen, mikä meistä aamu-unisista tuntui tosi omituiselta!
Alppiniitty jossakin Itävallassa 
Näkemiin Brno ja Tsekinmaa! Kiitos vieraanvaraisuudestasi.24.3.2009
Ruuhkia ja kuvauksia
Soittelin tänään sairaaloihin ja tilasin aikaa alaselän kuvaukseen. Ensimmäisessä, minulle tutussa UZ Brusselissa oli ensimmäinen vapaa aika yli kahden viikon päästä. Varasin kuitenkin, kun en vielä paremmasta tiennyt. Seuraavaksi soitin Vilvoorden sairaalaan ja siellä pahoiteltiin, kun ei ole aikaa ennen tämän viikon perjantaita. Mitä? Nyt heti jo kohtako? Tottakai sanoin mielelläni tulevani perjantaina ja ettei yhtään haitannut vaikkei ihan huomenna ollutkaan aikaa. Kolmanteen sairaalaan en enää soittanutkaan. Toivottavasti muistan peruuttaa toisen varauksen.
Täytyy perjantaina lähteä Vilvoordeen päin ajamaan tosi aikaisin. Matkalla on paljon tietöitä, eikä lähtiessä koskaan tiedä, mikä tie kulloinkin on auki ja ajokunnossa. Tietöitä täällä on ollut koko talven joka puolella maata. Varmaan on Belgian tieverkosto pian ensi luokkaista.
Aamullakin törmäsin taas uuteen tietyöalueeseen Lakenin reunamilla. Onneksi pääsin vielä kääntymään toisaalle, kun huomasin pitkän jonon edessäni. Lähdin Simonista kohti ja sieltä ajattelin pujahtaa Brysselin sisäringille tunneliin. Matka ei kuitenkaan sujunut niin kuin olin suunnitellut. Vähän ennen Simonista liikenne pysähtyi lähes kokonaan. En minä jonoa yhtään ihmetellyt, mutta kummalta tuntui, kun se ei liikkunut edes kävelyvauhtia. Siellä sitten istuttiin ja odoteltiin yli tunti muutaman kilometrin sujumista. Ruuhkan syy kyllä selvisi, kun olin madellut lähes perille. Kolarihan siellä oli. Joku oli onnistunut ajamaan autonsa kaistojen välillä olevan kaiteen päälle poikittain ja tukki liikenteen molempiin suuntiin.
Onneksi matkamusiikiksi osui tällä kertaa Dusty Springfield. Sopi hyvin hitaasti matelevaan liikenteeseen, en yhtään hermostunut.
Täytyy perjantaina lähteä Vilvoordeen päin ajamaan tosi aikaisin. Matkalla on paljon tietöitä, eikä lähtiessä koskaan tiedä, mikä tie kulloinkin on auki ja ajokunnossa. Tietöitä täällä on ollut koko talven joka puolella maata. Varmaan on Belgian tieverkosto pian ensi luokkaista.
Aamullakin törmäsin taas uuteen tietyöalueeseen Lakenin reunamilla. Onneksi pääsin vielä kääntymään toisaalle, kun huomasin pitkän jonon edessäni. Lähdin Simonista kohti ja sieltä ajattelin pujahtaa Brysselin sisäringille tunneliin. Matka ei kuitenkaan sujunut niin kuin olin suunnitellut. Vähän ennen Simonista liikenne pysähtyi lähes kokonaan. En minä jonoa yhtään ihmetellyt, mutta kummalta tuntui, kun se ei liikkunut edes kävelyvauhtia. Siellä sitten istuttiin ja odoteltiin yli tunti muutaman kilometrin sujumista. Ruuhkan syy kyllä selvisi, kun olin madellut lähes perille. Kolarihan siellä oli. Joku oli onnistunut ajamaan autonsa kaistojen välillä olevan kaiteen päälle poikittain ja tukki liikenteen molempiin suuntiin.
Onneksi matkamusiikiksi osui tällä kertaa Dusty Springfield. Sopi hyvin hitaasti matelevaan liikenteeseen, en yhtään hermostunut.
15.3.2009
Liikkeellä lauantaina
Sain eilen vieraita. Tai tuttuhan tuo oli, entinen työkaveri, nykyinen ystävä. Minun oli tarkoitus tavata Evaa viikolla, mutta tämän onnettoman lonkan takia jouduin lounastapaamisemme peruuttamaan. Evalle välähti, että tuleekin tänne maalle ulkoiluttamaan koiriani ja hoitamaan kauppa-asiani. Kyllä ystävät ovat kivoja.
Kyselin perjantaina, että mitenkähän hän ajatteli tulevansa, kun en vielä tiennyt, pääsisinkö metrolta hakemaan. Sanoi tulevansa autolla. Evalla on Cambio-sopimus ja tarvittaessa hän varaa sieltä itselleen auton muutamaksi tunniksi. Se on aika käytännöllinen tapa "omistaa" auto. Ei tarvitse ostaa omaa, eikä huolehtia vakuutuksista tai polttoaineesta. Kaikki kuuluu hintaan.
Palvelutilille talletetaan aluksi pieni summa, jonka saa takaisin, kun lopettaa jäsenyyden. Lisäksi tulee muutaman kympin rekisteröintimaksu ja auton käytöstä maksetaan parin euron tuntimaksu. Autot haetaan yksityisiltä Cambio-parkkipaikoilta, joille on pääsy vain jäsenillä.
Eva sai eilen kuitenkin todeta, että autoja ei aina olekaan saatavilla juuri sieltä, mistä haluaisi tai niin moneksi tunniksi kuin olisi tarpeen. Lauantait taitavat olla aika suosittuja autonkäyttöpäiviä. Lopulta hän päätti tulla julkisilla kulkuneuvoilla. Kun lähdöstä oli kulunut puolitoista tuntia, aloin ihmetellä, että missä se ihminen oikein viipyi. Oliko jotain tapahtunut? Hetken päästä Eva kuitenkin oli oven takana ja manasi matkan hitautta. Ensin hän oli odottanut metroa 15 minuuttia, sitten linja-autoa puolisen tuntia ja tietysti matkalla oli ollut aikamoinen ruuhka tietöiden takia. Pääsi sentään perille.
Hoidimme kauppa-asiat, kävimme koirien kanssa ulkona, söimme ja rupattelimme. Illalla päätin viedä Evan kotiin saakka, ettei hänen tarvitse raskaita kauppatavaroitaan raahata busseissa ja metroissa. Olin unohtanut, että lauantai-ilta Brysselin kaduilla on aikamoinen seikkailu. Kaikenlaisia kaahareita ja koukkaajia oli tälläkin kertaa liikenteessä. Silmät piti olla auki joka suuntaan, että ehdin ajoissa reagoida nuoria täynnä olevien autojen hurjaan menoon. Onneksi ei tullut kuin pari läheltä piti -tapausta.
Liikennesääntöjä ei täällä yleensäkään oteta kovin kirjaimellisesti, mutta tuntuu, että viikonloppuisin ne saa täydellisesti unohtaa. Aika villiä meininkiä.
Kyselin perjantaina, että mitenkähän hän ajatteli tulevansa, kun en vielä tiennyt, pääsisinkö metrolta hakemaan. Sanoi tulevansa autolla. Evalla on Cambio-sopimus ja tarvittaessa hän varaa sieltä itselleen auton muutamaksi tunniksi. Se on aika käytännöllinen tapa "omistaa" auto. Ei tarvitse ostaa omaa, eikä huolehtia vakuutuksista tai polttoaineesta. Kaikki kuuluu hintaan.
Palvelutilille talletetaan aluksi pieni summa, jonka saa takaisin, kun lopettaa jäsenyyden. Lisäksi tulee muutaman kympin rekisteröintimaksu ja auton käytöstä maksetaan parin euron tuntimaksu. Autot haetaan yksityisiltä Cambio-parkkipaikoilta, joille on pääsy vain jäsenillä.
Eva sai eilen kuitenkin todeta, että autoja ei aina olekaan saatavilla juuri sieltä, mistä haluaisi tai niin moneksi tunniksi kuin olisi tarpeen. Lauantait taitavat olla aika suosittuja autonkäyttöpäiviä. Lopulta hän päätti tulla julkisilla kulkuneuvoilla. Kun lähdöstä oli kulunut puolitoista tuntia, aloin ihmetellä, että missä se ihminen oikein viipyi. Oliko jotain tapahtunut? Hetken päästä Eva kuitenkin oli oven takana ja manasi matkan hitautta. Ensin hän oli odottanut metroa 15 minuuttia, sitten linja-autoa puolisen tuntia ja tietysti matkalla oli ollut aikamoinen ruuhka tietöiden takia. Pääsi sentään perille.
Hoidimme kauppa-asiat, kävimme koirien kanssa ulkona, söimme ja rupattelimme. Illalla päätin viedä Evan kotiin saakka, ettei hänen tarvitse raskaita kauppatavaroitaan raahata busseissa ja metroissa. Olin unohtanut, että lauantai-ilta Brysselin kaduilla on aikamoinen seikkailu. Kaikenlaisia kaahareita ja koukkaajia oli tälläkin kertaa liikenteessä. Silmät piti olla auki joka suuntaan, että ehdin ajoissa reagoida nuoria täynnä olevien autojen hurjaan menoon. Onneksi ei tullut kuin pari läheltä piti -tapausta.
Liikennesääntöjä ei täällä yleensäkään oteta kovin kirjaimellisesti, mutta tuntuu, että viikonloppuisin ne saa täydellisesti unohtaa. Aika villiä meininkiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)