Lapsellisia lentäväisiä

Loma loppui ja lensin kotiin. Olin tilannut eestaasmatkan saksalaiselta lentoyhtiöltä, mutta Suomeen päin minua kuljettivat belgialaiset ja suomalaiset siivet. Halvimmalla nimittäin matkan saa, jos suoralla lennolla ei tarvitse kulkea. Minä tykkään lentokentistä, joten vaihdot eivät haittaa. Nytkin menomatkalla tutustuin Berliinin Tegeliin.

Sitä kenttää yritän kuitenkin tulevaisuudessa välttää, jos vain mahdollista. Outo juttu, että niinkin mukavassa kaupungissa kuin Berliini on niin sekava, epäsiisti ja tunkkainen iso kenttä - tai oikeammin kenttärakennus. Nettisivut ovat paljon siistimmät kuin itse terminaali. (Jaahas, luin juuri Wikipediasta, että ensi vuonna kaupunkiin avataan uusi ja hieno Berlin-Brandenburg-kenttä. Nyt ymmärrän, miksi kenttä on mitä on.)

Kotimatkalla kävin vaihtamassa lentokonetta Frankfurtissa. Kummallakin lennolla sain nauttia saksalaisesta palvelusta. Yhtiön kaikista halvimmassakin karvalakkiluokassa tarjotaan vielä virvokkeita ja pikku purtavaa, mikä on aika erikoista nykyisin.

Suomesta lähtiessäni minulle sattui hassu juttu. En saanut Helsingin check-in-masiinaa tottelemaan, joten jouduin ihan ihmisen kanssa kentällä matkaani hoitamaan. Lähtöselvitystiskillä kuulin, että koneeseen oli varattu matkustajia enemmän kuin oli istumapaikkoja ja minulle tarjottiin suoraa lentoa myöhemmin samana päivänä sekä parin sadan euron korvausta. Tottakai olisin tarjouksen ottanut vastaan, ei minulla ollut mikään kiire. Ensin minun kyllä piti mennä varaamalleni lennolle ja odotella portilla, josko pääsen mukaan tai en.

Turvatarkastuksessa käsilaukkuni sisältö aiheutti ihmetystä ja mukava tullimies tyhjensi laukun ja skannasi kaikki noin 38 huulipunaani uudelleen. Niistä meillä riittikin juttua joksikin aikaa.

Lähtöportille päästyäni pääsin mukaan kuumiin tunnelmiin. Business-miehet ja -naiset halusivat väen väkisin pois Suomen talvesta Saksan lämpöön ja kinastelivat, kuka pääsee mukaan ja kuka ei. Yksi saksalainen herrasmies kävi niin kuumana, että kenttähenkilön piti oikein ääntään nostaa ja käskeä herraa odottamaan, kunnes pääsee koneessa ehkä istuinpaikkaansa vaihtamaan. Silloin mies päättikin heittää lippunsa tiskin yli ja ilmoittaa ylimielisesti, että ei ainakaan kyseisellä lennolla ole mukana. Vieressä olevan tyttöystävän suuriääninen mainostus lentoyhtiön asiakaspalvelusta ei jäänyt keneltäkään kuulematta.

Seurasin tilannetta vähän kauempaa ja ihailin tiskin takana olevan asiakaspalvelijan käytöstä. Hän oli erittäin selkeä sanoissaan, mutta ei suuttunut eikä ollut edes epäystävällinen vaikka vakavasta ilmeestä ja punoituksesta päätellen oli erittäin vihainen lapsellisille aikuisille. Taisi temppuileva mieskin tajuta asian, kun lopulta kuitenkin koneeseen meni.

Vähän - tai oikeastaan paljon - minua ihmetyttää, miksi lentomatkustamisesta täytyy tehdä niin suuri asia. Mitä se haittaa, jos täpötäyteen varatussa koneessa ei jostain syystä pääsekään juuri sille paikalle, johon haluaisi? On niitä suurempiakin asioita, joista voisi meteliä nostaa.

Minäkin pääsin lennolle ja vaihtamaan konetta Frankfurtissa. Ei siellä sen siistimpää ollut kuin Berliinissäkään. Pitäisi varmaan matkustaa enemmän, ettei odottaisi liikoja.

Kuvassa sunnuntaina tapaamani vesitasolentäjä työn touhussa

Lakko- eli ruuhkaperjantai

Kun kerran en pääse työasioissa yhtään eteenpäin, niin kerronpa teille, että Belgiassa on tänään yleislakko. Lakko ei töitäni jarruta vaan temppuileva projektiohjelma, mutta levätköön nyt vähän aikaa. Ehkä se kohta taas suostuu yhteistyöhön.

Nyt pitäisi koko maan pitäisi olla pysähdyksissä. Alkuviikosta kuulin, että julkinen liikenne ei toimi, kaupat, postit ja pankit ovat kiinni ja muutenkin on ihan kamalaa. Eilen oli uutisissa, että Wallonian puolella junat tuskin liikkuvat mihinkään, kun taas Flanderissa on rautateillä lähes normaali tilanne. (Mikä nyt sitten tässä maassa on normaalia?)

Tilannetiedotteita tuli kaiken päivää sähköpostilaatikkoon ja työkaverit yksi toisensa jälkeen ilmoittivat pitävänsä lomapäivän, kun eivät viitsi jonottaa liikennekaaoksessa töihin päästäkseen. Minä ajattelin ottaa härkää sarvista ja körötellä töihin omalla autolla. Lastasin auton CD-levyillä ja kaiken varalta olin tehnyt pari eväsleipääkin mukaani. Lähdin kotiportilta varttia yli seitsemän ja puolen tunnin kuluttua olin jo työpöytäni ääressä. Ei paha ollenkaan, eväitäkään en ehtinyt syödä!

Muutaman ratikan näin matkallani ja taisi yksi bussikin liikenteessä olla. Ruuhkaa ei ollut missään, ei edes Brysselin kehätiellä. Tuskin samanlainen onni kuitenkaan potkii kotiin mennessäni. Luultavasti kaikki lähtevät töistään samoihin aikoihin ja odotettavissa on hidastakin hitaampaa kotimatkamatelua. Harmittaa, kun söin voileivät jokin aika sitten. Musiikkia vielä onneksi piisaa. En päässyt aamulla kuin alkuun Norah Jonesin CD:tä. Ei ollut oikein minun makuistani musiikkia, mutta pari kappaletta maistui hyvältä.



Tämä kuulosti aamuajelulla mukavalta.

P.S. Älkää luulkokaan, että olen tänään vain blogiani päivittänyt. Paljon muutakin olen ehtinyt tehdä, mm. saada sen tökkivän projektiohjelman taas käyntiin.

Löyhkää ja lemua ja muutakin musiikkia

Kello on puoli yhdeksän ja odottelen metroasemalla junaa. Kaiuttimista kaikaava musiikki sattuu korviin. Miksi sen pitää olla niin äänekästä? Sitten minua alkaa naurattaa, kun tajuan minkälaista musiikkia aamun iloksi matkustavaisille tarjotaan. Se on juuri sitä, mitä soitetaan ravintoloissa ja diskoissa yön myöhäisinä tunteina. Silloin, kun tanssitaan viimeisiä hitaita. Tai hitaiksi niitä ainakin ennen sanottiin, nyt en tiedä, kun en ole vuosikausiin missään tanssipaikassa käynyt.

Olen viime aikoina kokenut muutenkin erikoisia metroelämyksiä. Yhtenä aamuna, kun näin, että metrojuna tulisi vasta 9 minuutin kuluttua (tosi pitkä odotusaika!), hyppäsin väärään suuntaan menevään junaan ja köröttelin pari aseman väliä kunnes oma junani tuli asemalle ja vaihdoin siihen. Istumapaikkakin löytyi, kun ensin huomautin parille teini-ikäiselle tyttölapselle, että jalkojen paikka ei ole vastakkaisella istuimella vaan lattialla. Vähän ne nyrpistelivät, mutta tottelivat kuitenkin. Jatkoin kirjani lukemista ja kaikki meni hyvin, kunnes nenääni leijui pistävä haju.

Tytön viereen oli ängennyt isokokoinen, haiseva mies. Tälle luomakunnan kruunulle ei ilmeisesti kukaan ollut kertonut, että hiusten, kainaloiden ja muiden taipeiden peseminen kannattaa aina. Ja että vaatteetkin voi joskus pyöräyttää pesukoneessa puhtaiksi. Haju oli ihan kamala! Toinen tytöistä piteli nenäänsä ja toinen yritti avata ikkunaa. Onneksi pääsin pian vaihtamaan toiselle metrolinjalle.

Eilen töihin mennessäni kävelin pitkin metroaseman käytävää ja edessäni kulki äänekäs, epävarmasti liikkuva, reppuselkäinen mies. Hän huusi ja metelöi, heilui ja huojui. Yhtäkkiä, juuri kun olin miestä ohittamassa, hän teki jyrkän käännöksen ja lähti karjuen suoraan minua kohti. Arvatkaa, pelästyinkö? Luulin, että nyt käy kalpaten ja ehdin jo pohtia, josko valvontakamerat kuvaisivat kaiken. Mies ryntäsi villisti ohitseni, pysähtyi mainoksen eteen ja alkoi hiljaa silitellä kuvan kiiltäviä huulia. Minä yritin juosta pois asemalta väistellen samalla koirankakkaa, joka oli levinnyt ihmisten jaloissa pitkin käytävää.

Erilaisia eritteiden suhteen kannattaa metrojunissa ja -asemilla olla muutenkin tarkkana. Jos täpötäydessä vaunussa on penkkirivi tyhjänä, ei sinne pidä heti innoissaan rynnätä istumaan vaan ensin on paras kurkata, miksi kukaan ei siellä istu. Yleensä syynä on oksennus, joskus myös muuten vain epämääräinen läjä jotain, hmmmm... epämääräistä. Minun on silloin parasta vaihtaa vaunua mahdollisimman nopeasti, yrittää unohtaa näkemäni ja estellä omaa yökkäysrefleksiäni.

Rullaportaiden kaiteesta kiinnipitäminen ei myöskään ole suotavaa. Voi käydä niin kuin työkaverilleni, jonka otti likomärästä kaiteesta vahingossa kiinni. Ensin hän toivoi, että neste olisi ollut vain vettä, mutta kun sanomalehti värjäytyi keltaiseksi, pettymys oli suuri. Lehti lensi roskikseen, mutta kättä täytyi kuljettaa mukana töihin asti.

Uhkakuvia siellä sun täällä

Paljon on vettä virrannut Kokemäenjoessa ja Zennessä tämän runsaan kuukauden aikana, jonka olen pitänyt blogihiljaisuutta. En vieläkään lupaa säännöllisesti raportoida, mutta joskus jotain kuitenkin. Jos tuntuu, että on asiaa.

Euroopassa on kuulemma nostettu turvavalmiustilaa terrorismin uhan takia. Täällä meillä sitä ei pahemmin näy, mitä nyt metroasemilla maleksii enemmän poliiseja kuin yleensä ja roskikset on teipattu kiinni. Että poliiseilla olisi muutakin tekemistä, kuin kuljeksia pyssy vyöllä, voisivat ne kulkeissaan pistää metroasemien nurkkiin kuseskelijat siivoamaan jätöksensä. Vaikka se ei taida olla terrorismin estämistä. Ei sen puoleen, kusenhaju em. julkisilla paikoilla on sen verran katkeran kitkerä, että pelkästään sitä voi pitää vakavana iskuna ihmiskuntaa kohtaan.

Roskiksien teippauksellakin on varmaan tarkoituksensa, mutta lievästi minua huvitti, kuin luin teipissä olevaa tekstiä. Monella kielellä toivotaan kaikkien huolehtivan yhteisestä siisteydestä. Milläs huolehdit, jos roskat pitää maahan/lattialle heittää?

Töissäkin tuli kaikille tänään turvaviesti. Toimistorakennuksemme eri osia yhdistävien kävelysiltojen käyttö on ehdottomasti kielletty tänään iltapäivällä. Ajattelin ensin, että siltainsinööri on yhtäkkiä huomannut vakavan virheen lujuuslaskelmissaan, mutta ei asia ollutkaan niin vakava. Meille tuleekin kylään ihan komissaari! Kävelysilloilta ei vierailun aikana saa syljeskellä tai heitellä purkalla alhaalla olevaa yleisöä saatikka huudella epäsopivia kommentteja. Saattaapa kiellon taustalla olla pikkuriikkisen lujuuslaskenta-ajatustakin, who knows.

Kurkkasin juuri sisäpihalle ja siellä puunataan lattiaa oikein lakaisukoneiden kanssa ja rakennetaan pääesiintyjälle lavaa. Toivottavasti kukaan ei liukastu tai putoa lauteilta. Minä aion pysyä toimistossani ja katsella komissaaria ikkunan läpi. Voi kuitenkin olla, etten kuule puheesta mitään, ikkunaa en näet saa auki kuin väkivalloin.

Luonto näpäyttää sormille

Pohjoisen Euroopan lentomatkustajat eivät suurta hiilijalanjälkeä tänään tai huomenna jätä. Piskuisen Islannin Eyjafjallajökull-jäätikkö pössäyttelee sen verran tuhkaa taivaalle, että sinne ei muita jälkiä enää mahdukaan.

Koko pohjoisen Euroopan lentoliikenne on jumissa, kun lentokoneita ei yläilmoihin levinneen tuhkan takia uskelleta päästää ilmaan. Huomenna meillä olisi iso kokous ja osallistujia pitäisi tulla vähän joka puolelta Eurooppaa. Nähtäväksi jää, onko kokouksen järjestäjillä varasuunnitelmaa vai peruuntuuko koko palaveri. Muutama tulija on jo soitellut ja kysellyt, mitäs seuraavaksi pitäisi tehdä. Kentillä taitaa olla jo aikamoinen kaaos.

Junallakin tänne pääsee mainiosti, mutta aika kauan menee, ennenkuin Jyväskylästä tai Uumajasta lähtenyt junakyytiläinen on Brysselissä asti. Lontoosta onkin helppo matkustaa, mutta taitavat EuroStarin junatkin olla jo ihan täynnä, kun Lontooseen jumiutuneet matkailijat yrittävät päästä reissuun.

Jotenkin nyt hymyilyttää, sillä lailla ihan pikkuisen. Näyttää tällä yhteisellä maapallollamme olevan sittenkin konstinsa, vaikka ihminen kaikkensa yrittääkin sen sotkemiseksi tehdä. Hyvä Eyjafjallajökull! (Minä sitten tykkään tuosta nimestä.)

Seikkailuni julkisessa liikenteessä jatkuvat

Myöhästyin aamulla bussista ihan vaan vähän. Jos olisin juossut - tai siis jos olisin osannut juosta - olisin ehkä ehtinyt. Nyt sain odottaa seuraavaa bussia ja seurailla, kuinka nuoret kadunrakentajamiehet rikkoivat isolla kaivurilla (no, jollain isolla koneella kuitenkin) asfalttia juuri rakennetun talon ulko-ovien edestä. Hyvin tuntui homma sujuvan. Sitä en tosin ymmärrä, että ensin rakennettiin talo, sen eteen valettiin jalkakäytävä ja ajotie ja nyt koko tie hajotetaan lähes talon etuseinää myöten. Outo juttu.

Bussi tuli ja tällä kertaa kuskina oli rennohko miespuolinen henkilö, joka heitteli rahoja ja lippuja kuin keskenkasvuinen Tom Cruise pulloja elokuvassa Cocktail. Virnistikin vielä. Reitti mieheltä kyllä tuntui olevan hukassa. Onneksi olin jo autoon noustessani päättänyt ajaa vähän pidemmälle kuin yleensä enkä yhtään hätkähtänyt, kun bussi ei kaartanutkaan tavalliselle pysäkilleni. Tietöitä, ajattelin.

Kuski suhaili pitkin Brysselin pikkukatuja miten sattuu, eikä minulla ollut vähään aikaan aavistustakaan, missä mentiin. Kun kukaan matkustajista ei ääneen ihmetellyt, minäkin pidin suuni tällä kertaa kiinni ja katselin uusia maisemia. Vähitellen päästiin tuntemilleni kaduille ja halusin metroaseman kohdalla pois. Tietysti tohkeissani hyppäsin bussista liian aikaisin ja jouduin kävelemään aamuhelteessä (kyllä vaan, aamulla oli jo +25º lämmintä!) muutaman turhan satametrisen.

Kaikessa rauhassa ihan laillisesti risteystä ylittäessäni kuulin, kun joku huusi takanani. Katsoin sivulle ja raitiovaunuhan siinä työnsi nokkaansa minua kohti. Se oli jo niin lähellä, että käsin olisin voinut koskettaa. Onneksi takana tullut nuori mies ehti varoittaa ja tajusin ottaa pari hyppyaskelta. Outoja pelejä nuo ratikat, ihan varmasti sille paloi punainen valo, koska jalankulkijoille oli vihreä. Taas toisaalta, voihan olla, että sekin ajeli päin vihreää. Ei näistä ristyksistä aina tiedä, varsinkin jos monta katua risteää samassa paikassa.

Loppupäivä onkin kulunut helteessä kärvistellessä. Onkohan toimiston ilmastointi säästösyistä katkaistu, kun sisällä on tänään yhtä kuuma kuin ulkona? Tällä hetkellä aika paljon yli 30º!

Opastavana matkustajana

Olen lomien jälkeen ajellut töihin bussilla ja metrolla ja oikein sujuvasti on mennyt. Aamulla näytän bussissa metrolippuani, pyydän siirtolipun Brysseliin, maksan yhden euron ja saan leimatun bussilipun.

Illalla leimaan jo kertaalleen leimatun metrolipun bussissa (ollaan nimittäin Brysselissä, jossa voin niin tehdä), pyydän siirtolipun kotikylääni, jne. Helppoa kuin mikä!

Tänä aamuna taisi olla lomittaja tai mikä lie päällikkö linja-auton ratissa, kun ei tuntenut systeemejä. Ensin kuski yritti leimata metrolippuani, sitten ottaa ylimääräistä rahaa ja lopulta hän ei löytänyt bussilippuja. Alkoi ihan naurattaa, kun sain neuvoa, kuinka tällainen eritystapauksellinen lippuasia hoidetaan. Onnistuihan se lopulta ja liputkin löytyivät, kun näytin miehelle, missä niitä yleensä pidetään. Ei kai ne kateissa olleetkaan, mutta kuski taisi vain vähän hämmentyä, kun huonolla hollannillani selitin, mitä pitää tehdä.

Taidan ostaa kolmen kuukauden kausilipun, niin ei tarvitse kuin sanoa hyvät huomenet ja iltapäivät. Vilautan vain lippuani ja matkustan muina naisina niin lähiliikenteen bussissa kuin Brysselin metrossakin. Laskeskelin, että sellaisella lipulla tulisi työmatkalle hintaa enintään 1,60 euroa päivässä, ja mitä enemmän matkustelisin, sitä halvemmaksi yhden matkan hinta tulisi.

Päivän piristykseksi lisäsin vähän kuvia puutarhaviidakosta löytyneistä selviytyjistä:


Kehäkukkia tai niin kuin pappani pruukasi sanoa, rinkeblummia löytyi jokunen.

Upean punaiset krassitkin selvisivät lomakriisistä.

Tämä on rikkaruoho, jota ei tapa mikään.

Pihakuusi on alkanut hassutella ja kasvattaa uusia kerkkiä. Toisen kerran jo tänä kesänä.

Mennään bussilla

Voi ei, täälläkin on tietöitä. Nyt mennään kyllä bussilla.

- Katso nyt oikeallekin, hyvä mies!
- Älä huolehdi, rakas vaimo, tie on selvä! Kiirehditäänpä, bussi voi tulla kohta!

- No niin, lapset, tulkaapas sieltä! Kohta ollaan perillä ja päästään syömään.

- Oottakaa, ei me jakseta niin lujaa! Meillä on nälkä!

- Tulkaapas nyt reippaasti, ettei myöhästytä bussista! Ei teillä vielä voi nälkä olla. Vastahan me syötiin.

- Huh, huh, kohta ollaan perillä! Nyt vaan reippaasti räpylää toisen eteen.

- Pysähtykää! Meillä on nälkä!

- Me ei kävellä kyllä enää yhtään! Me halutaan syödä NYT!
- Nouskaapas nyt ylös, ei ole enää pitkä matka. Syödään sitten lammella.

- Katsokaa nyt, tuokin pikkuinen jaksaa ihan hyvin. Lähdetäänpäs taas eteen päin. Pysäkki on ihan tässä vieressä.

Kuvat työkaverilta

Kyynärpäätaktiikkaa ja mielen hallintaa

Brysselin metrolinjat ovat muuttuneet. En vielä tiedä, kuinka paljon uudet linjat auttavat työmatkaajia, mutta ainakin minä pääsin aamulla töihin paljon nopeammin ja helpommin kuin ennen. Ei enää tarpeettomia metron vaihtoja, yhdellä junalla saan körötellä koko matkan. Istumapaikkakin löytyi helposti.

Ilalla asia olikin aivan toisin. Odottelin parin tuhannen muun matkalaisen kanssa laiturilla metroa saapuvaksi. Valotaulun mukaan tulossa oli kaksi junaa, ensin se, jolla minä pääsisin perille ja seuraava juna olisi muita varten. Harmi vain, että kumpikin metrojuna ajaa samaa linjaa aika pitkän matkan ja lähes kaikki työmatkailijat työntyivät tietysti siihen. Kyynärpäitä käyttämällä pääsin minäkin mukaan rattoisaan matkantekoon. Aikani siinä ahtaudessa seistyäni, juna pysähtyi taas asemalle ja lisää väkeä yritti änkeä sisään. Hetken päästä kuljettaja ilmoitti teknisestä ongelmasta ja ajoi kaikki ulos. Siinä taas seisoskeltiin ja odoteltiin seuraavaa mahdollista kulkuneuvoa. Minä sain tarpeekseni, menin toiselle puolelle odottelemaan ja kuljin loppumatkan - tai oikeastaan koko matkan ja vähän enemmänkin - väärään suuntaan. Aikaa kului ihan liikaa, otti päähän koko metroverkosto. Tällä viikolla on vielä suuri määrä porukkaa lomilla ja nyt jo uusmetroilu tökkii. Kuinka mahtaa käydä ensi viikolla, kun tavallinen työviikko alkaa?

Myöhemmin minun piti vielä käydä kaupassa. Ostosten teko sujui muuten joutuisasti, mutta auta armias, kun kassalle pääsin. Jonot olivat pitkiä ja ihmiset äkäisiä. Lisäksi kassarouvan piti jokaisen asiakkaan kanssa vaihtaa kuulumisia. Sen vielä jotenkin ymmärsin, mutta miksi niitä kuulumisia piti vaihtaa työkavereittenkin kanssa ja antaa asiakkaiden puhista jonossa. Läheltä piti, etten jättänyt ostoksiani hihnalle ja lähtenyt ulos koko putiikista, kun kesken kaiken kassarouva ryhtyi vielä seteleitä laskemaan ja luovuttamaan niitä viereen tulleelle myymälän hoitajalle.

Pitäisi varmaan asua ihan työpaikan vieressä, ettei tarvitsisi joka päivä jossain jonottaa. Miten se tänään tuntuikin niin kamalan rasittavalta, vaikka yleensä suhtaudun kaiken maailman ruuhkiin ihan leppoisasti.

Liikkeellä lauantaina

Sain eilen vieraita. Tai tuttuhan tuo oli, entinen työkaveri, nykyinen ystävä. Minun oli tarkoitus tavata Evaa viikolla, mutta tämän onnettoman lonkan takia jouduin lounastapaamisemme peruuttamaan. Evalle välähti, että tuleekin tänne maalle ulkoiluttamaan koiriani ja hoitamaan kauppa-asiani. Kyllä ystävät ovat kivoja.

Kyselin perjantaina, että mitenkähän hän ajatteli tulevansa, kun en vielä tiennyt, pääsisinkö metrolta hakemaan. Sanoi tulevansa autolla. Evalla on Cambio-sopimus ja tarvittaessa hän varaa sieltä itselleen auton muutamaksi tunniksi. Se on aika käytännöllinen tapa "omistaa" auto. Ei tarvitse ostaa omaa, eikä huolehtia vakuutuksista tai polttoaineesta. Kaikki kuuluu hintaan.
Palvelutilille talletetaan aluksi pieni summa, jonka saa takaisin, kun lopettaa jäsenyyden. Lisäksi tulee muutaman kympin rekisteröintimaksu ja auton käytöstä maksetaan parin euron tuntimaksu. Autot haetaan yksityisiltä Cambio-parkkipaikoilta, joille on pääsy vain jäsenillä.

Eva sai eilen kuitenkin todeta, että autoja ei aina olekaan saatavilla juuri sieltä, mistä haluaisi tai niin moneksi tunniksi kuin olisi tarpeen. Lauantait taitavat olla aika suosittuja autonkäyttöpäiviä. Lopulta hän päätti tulla julkisilla kulkuneuvoilla. Kun lähdöstä oli kulunut puolitoista tuntia, aloin ihmetellä, että missä se ihminen oikein viipyi. Oliko jotain tapahtunut? Hetken päästä Eva kuitenkin oli oven takana ja manasi matkan hitautta. Ensin hän oli odottanut metroa 15 minuuttia, sitten linja-autoa puolisen tuntia ja tietysti matkalla oli ollut aikamoinen ruuhka tietöiden takia. Pääsi sentään perille.

Hoidimme kauppa-asiat, kävimme koirien kanssa ulkona, söimme ja rupattelimme. Illalla päätin viedä Evan kotiin saakka, ettei hänen tarvitse raskaita kauppatavaroitaan raahata busseissa ja metroissa. Olin unohtanut, että lauantai-ilta Brysselin kaduilla on aikamoinen seikkailu. Kaikenlaisia kaahareita ja koukkaajia oli tälläkin kertaa liikenteessä. Silmät piti olla auki joka suuntaan, että ehdin ajoissa reagoida nuoria täynnä olevien autojen hurjaan menoon. Onneksi ei tullut kuin pari läheltä piti -tapausta.

Liikennesääntöjä ei täällä yleensäkään oteta kovin kirjaimellisesti, mutta tuntuu, että viikonloppuisin ne saa täydellisesti unohtaa. Aika villiä meininkiä.

Rauhallista jonotusta

Muistin tänään, miksi mieluummin kuljen työmatkani julkisilla kulkuneuvoilla kuin omalla autolla. Sain aamulla kumman älynväläyksen enkä jättänytkään autoa metroasemalle vaan ajelin töihin asti. Vaikka ei sitä kyllä ajamiseksi voinut sanoa. Noin tunti kului parin kymmenen kilometrin matkaan, mutta ehdinpä kunnolla kuunnella Axelle Redin uusinta Sisters & Empathy -albumia.

Kotimatkaan meni ainakin saman verran aikaa kuin töihin matkatessa. Silti ei täällä auta hermostua vaikka tie tuntuisi olevan täysin tukossa ja autojono ei liiku mihinkään. Hetken päästä letka lähtee kävelyvauhtia liikkeelle ja kaistanvaihtajille annetaan rauhallisesti tietä. Ei täällä kyllä ajamisesta mitään tulisikaan, jos vain kohteliaasti odottaisi vuoroaan. Minäkin opin hyvin nopeasti yhden täkäläisen perussäännön: vilkku päälle ja auton nokka käännetään vinottain viereiselle kaistalle. Takana tulija ei ole moksiskaan ja antaa aina tietä.

Tupla-CD:n toinen kiekko soi kotimatkan ajan ja nyt osaan jo vähän laulaa - no, hyvä on, hyräillä - mukana. Taidanpa jatkaa Axellen kuuntelua, mukavan rauhallista musiikkia minun korvilleni.

Se aika vuodesta

Taas on töissä se aika, kun pitää vaihtaa toimistoa. Meillä alkaa lähes jokavuotinen hakemusten arviointi ensi viikolla. Pakkasin tänään pari muuttolaatikollista mappeja ja muita toimistotarvikkeita, joita saatan toisaalla tarvita. Huomiseksi olemme tilanneet kuljetusauton viemään tavaroita muutaman kilometrin päähän.

Olen ollut mukana näissä kokouksissa jo monen monituista kertaa. Viime kerralla, runsas vuosi sitten huomasin, että homma alkaa kyllästyttää. Siihen asti olin aina pitänyt tilaisuuksia henkireikinä normaalista työstäni ja odotin lyhytaikaista muuttoa innolla. Nyt en vielä edes oikein tiedä, missä kerroksessa ja toimistossa minun pitäisi seuraavien viikkojen aikana muutama päivä viettää. Täytyy varmaan huomenna ottaa selvää.

Onneksi ei enää tarvitse määrärahahakemuksia kopioida kymmeneen kertaan. Lähes kaikki työ tehdään nykyisin tietokoneella ja hakemukset ovat järjestyksessä tietokannassa. Helpottaa suuresti työtämme ja vähentää jätepaperin määrää.

Vaikka varmaan joudunkin olemaan töissä muutamana iltana pidempään kuin tavallisesti, on näissä arviointitilaisuuksissa hyvätkin puolensa: Pääsen linja-autolla lähes ovelta ovelle. Eipä tarvitse odotella metroasemilla iltamyöhään ja tuntea oloaan turvattomaksi. Jostain kumman syystä en tykkää metroista iltaisin. Bussi tuntuu paljon turvallisemmalta.