10.11.2009

Syksyinen paikallistilannepäivitys

Pihan rönsyilevä ruusupuska ei taida tietää, että nyt on marraskuu. Tuskinpa nuo nuput enää kukiksi ehtivät.

Kehäkukkien tilanne ei ole paljon parempi. On nuppua, kukkaa, kuivuneita siemeniä. Eivät muuten putoile kauas ja ensi vuonna rinkeplumma kukkii taas samalla paikalla.

Lobelioista ei ensi vuonna kukkijoiksi ole. En ole niitä poiskaan vielä raaskinut heittää, mutta ensimmäisen pakkasen jälkeen niin varmaan täytyy tehdä.

Uskokaa vain silmiänne, nämä ovat vadelmia! Niitä on vielä kypsynyt muutama päivittäin. Makunsa se tosin on unohtanut kesään.

Käytiin sunnuntaina puistossa kodin lähellä. Sisään sinne pääsee näin kauniin portin alta.

Puistossa on jotain belgialaisittain perin harvinaista. Vinkiksi voin sanoa, että se ei ole tuo kyltti. Siinä muuten kielletään myrskyllä puistoon menemästä. Ei sinne saa autolla, pyörällä tai hevosellakaan mennä paitsi, jos ne ovat sairauskuljetus- tai palonsammutusasioilla. Koirat täytyy pitää taluttimissa.

Oudon näköinen puu ja penkki. Puuta on varmaan joskus pienenä yritetty muokata oikein kunnolla, kun on tuollaiseksi kasvanut. Penkki on joutunut vihanpidon kohteeksi tai ehkä vaan vanhuuttaan rapistunut.

Lampaille oli puistossa oma aidattu alueensa. Nämä kuusi (kyllä, kuusi niitä on, katso tarkkaan) tietävät, kuinka jonotetaan, yksikään ei etuillut, vaikka jono ei mihinkään liikkunutkaan pitkään aikaan.

Kierrettiin lampi. Näillä kohdin toisen koiran talutin pääsi kädestä irti, kun se (siis koira, ei käsi eikä talutin) halusi käydä tervehtimässä perässämme tullutta vierasta koiraa ja kiskaisi napakasti. Koiran omistaja moitti minua, kun annoin omani juosta vapaana. Kävimme vähän aikaa keskustelua siitä, pureeko irti oleva koira hanakammin kuin taluttimessa oleva. Neuvottelu ei johtanut konsensukseen, mutta se ei haittaa, tuskinpa koirammekaan enää kohtaavat.

Vielä vähän matkaa ja sitten ollaan taas portilla.

4.11.2009

Pysytäänpä jonossa

Onkohan se joku kulttuurien välinen ero vai mikä ihme ihmisiä vaivaa, kun eivät osaa jonottaa? Kävin tänään alakerran työmaakuppilassa lounaalla eikä jono ruokatiskille mitenkään pitkä ollut, kun edessäni oleva henkilö näki jonon päässä kavereitaan. Eipä aikaakaan, kun ensin alkukeskustelujen ja kuulumisien vaihdon jälkeen nämä kaverit jäivät tarjottimiensa kanssa jonoon minun eteeni.

Tällainen käytös tuntuu olevan täällä kovin tavallista. Etuilijat eivät katsele ympärilleen saatikka kysy, voisivatko ehkä kenties saada etuilla. Ei tietenkään. Onneksi en ollut kovin äkäisellä tuulella, mutta kassalle päästyäni alkoi kuitenkin höyry päästä nousta. Yksi hyväkäs etuilija ryhtyi kiistelemään kassarouvan kanssa hinnoista eikä siirtynyt mihinkään ennen kuin oli päässyt haluamaansa lopputulokseen. Siinä vaiheessa minulta meinasi hihat palaa.

Kahvilla ko. kuppilassa käyn harvoin samaisesta syystä. Lähes jokainen aamukahvijonottaja saa hetkessä tusinan työkavereita ympärilleen ja siinä sitten ihmetellään, kuka juo tavallisen kahvin, kuka capuccinon, kuka ei missään tapauksessa halua kahvia vaan ottaa mieluummin teetä - eikun sittenkin kaakaota, yhdelle tulee tupla-espresso, toiselle tavallinen, jne. jne. Kuinka hemmetissä se voikin olla niin vaikeaa? Jos eilen, viime viikolla ja lokakuussa on joka aamu juonut espressoa, miksi sen saman valitseminen tänään vie niin kauan?

Toisaalta, voihan olla, että pohjoismaalaisella mentaliteetilla varustettu henkilö vain luulee välitöntä käytöstä etuiluksi. Ehkäpä minä käyttäydyn oudosti, kun jonotan kiltisti vaikka näenkin tuttuja edessäni.
Muistio itselle: Opettele etuilemaan.

2.11.2009

Miesten juttuja

En olisi vielä pari viikkoa sitten uskonut, että joskus kävisin autojen renkaita potkimassa autokirpparilla Antwerpenin laitamilla. Nyt olen käynyt siellä jo kolme kertaa viikon kuluessa.

Sunnuntai belgialaisella autotorilla

Tuttava Suomesta haluaisi itselleen auton, jonka kuulemma saisi täältä paljon edullisemmin kuin kotimaasta. En minä mitään noista auto- tai hinta-asioista tiedä, mutta olen luvannut vähän olla mukana ajopelin etsimisessä ja sillä asialla kirpparilla vierailin. Se on muuten hauska paikka.

Hyvä peli: Yksi omistaja, kääntyvät etupyörät ja takapenkillä tuskin käytykään

Myytäviä autoja oli paikalla satoja ja markkinoilta löytyisi varmasti auto jokaisen makuun edellyttäen tietysti, että ehtii ensin. Paikka kuhisee ostajia, joista suurin osa on kotoisin muualta kuin Belgiasta. Puolalaisia ja muita itä-eurooppalaisia oli oikein kiitettävästi, myös pohjois-afrikkalaiset olivat hyvin edustettuina ja paljon oli ranskalaisiakin lähtenyt tänne kaupantekoon. Eivät myyjätkään, tai ainakaan suurin osa heistä, alkuperäisiä belgialaisia ole. Kielten sekamelska oli riemastuttava ja hinnoista keskusteltiin yksinkertaisella englannin-flaamin-ranskan sekoituksella. Kadun varrella olevien autorekkojen kuorman perusteella yhteisymmärrykseen kyllä päästiin.

Autokyydillä Puolaan

Vähän tunsin oloni oudoksi karskien miesten joukossa. Jos edes päälläni olisi ollut musta nahkatakki, olisin ehkä sulautunut jotenkin joukkoon, mutta en edes omista sellaista. Onneksi etsimäämme autoa ei löytynyt. Tuskin olisin osannut tinkiä oikein.

27.10.2009

Suomi-päiväkö?

Piti tänään piipahtaa kesken päivän asioilla parin korttelin päässä. Puiston reunassa seisoi suomalainen, iso pakettiauto parkissa. Etuikkunalla oli asukasparkkiin oikeuttava lupa, joten jossain tässä lähistöllä taitaa asua kotimaalaisia.

Parin kadun ylityksen jälkeen tulin tietyöalueelle. Niitä on joka paikassa häiritsemässä kulkijoiden matkaa. Tällä kertaa oli suojatie osittain katkaistu, mutta ihan hyvin se silti oli vielä näkyvissä. Katsoin oikealle ja vasemmalle ja lähdin ylittämään katua, kun yhtäkkiä vasemmalta kaasutti iso, saksalaisvalmisteinen auto. Piti oikein hypätä taakse päin, etten olisi alle jäänyt. Onneksi huomasin suomalaiset rekkarit ja ehdin huutaa muutaman voimasanan ihan oikealla kielellä. Tuskin kuski minua kuitenkaan kuuli. Mitähän varten se ei ennen tänne tuloaan ottanut selvää, kuinka belgialaisessa liikenteessä käyttäydytään. Ei täällä ajeta ihmisten päälle suojatiellä, vaan niiden annetaan rauhassa ylittää katu. Suomalaisen perässä ajanut paikallinen taksikuski pysähtyi niin kuin pitääkin.

Takaisin kävellessäni tuli toimiston nurkalla vastaan suomalainen meppi. Tiedän, missä hän asuu, kun olen nähnyt nimen oven pielessä, mutta koskaan ennen en ole törmännyt. Rouva oli niin tutun näköinen, että vähältä piti, etten moikannut. Sitten muistin, ettemmehän me toisiamme tunne. En usko, että hän kuitenkaan olisi tervehtimisestä pahastunut.

25.10.2009

Jokohan nyt jaksaisi

Perjantai oli erilainen työpäivä. Koko osastomme oli yhdessä aamusta myöhään iltaan (oikeastaan yöhön) tällaisissa maisemissa. Jääköön päivän tarkka analysointi toisaalle, mutta muutaman pikku jutun kuitenkin haluan kanssanne jakaa.

Ilokseni huomasin lounasaikaan, että olin yksi harvoista, joka osasi täyttää lautasensa noutopöydästä oikein. Aikoja sitten olen jo oppinut, että ensin otetaan kala-, seuraavaksi liha-alkupaloja ja vasta niiden jälkeen on lämpimän ruoan vuoro. Monelta työkaveriltani näytti tuo tieto kokonaan puuttuvan ja lautaset täytettiin kukkuroilleen. Tai ei kai sillä niin väliä, jos tykkää sekoittaa graavatun lohen parman kinkun kanssa. Taidan vain olla kontrollifriikki.

Olisin mieluummin uinut, kuin ratkonut keinotekoista murhamysteeriä.

Päivän mittaan huomasin myös, etten ole oikein ryhmätyöläinen. Niin kauan kaikki on hyvin, kun minä saan päättää, mitä ryhmässä teen tai mitä ryhmä tekee, mutta jos joku toinen alkaa määrätä, ryhdyn inttämään vastaan ja muutenkin käyttäytymään huonosti. Onneksi tavallisena työpäivänä pystyn sellaiset tilanteet yleensä välttämään.

Hartaasti rakentamamme viruspäähineet pääsivät illalla ulos laatikoista. Yksikkömme porukka sai ansaitsemansa huomion hassuissa hatuissa ja yhtenäisissä tunika-asuissa. Taisimme olla ainoita, jotka olivat tehneet naamiasasunsa itse.

Tässä ne ovat, vielä kaapin hyllyllä. Minun on tuo punainen vasemmalla keskihyllyllä (kullanvärinen on pomon).

Päähineet kestivät hyvin monen tunnin koitoksen. Olin pelännyt, että tapettiliisteri sulaa, jos oikein hikoilen, mutta hyvin se kesti. Välillä piti kyllä pistää pipo lepäämään, kun tuli niin kuuma. En muista, koska viimeeksi olisin tanssinut yli neljä tuntia lähes yhteen soittoon. Tiskijukka soitti viimeisimmät hitit eikä tanssilattialta kerta kaikkiaan voinut olla poissa. Nyt olen pari päivää parannellut polviani, jotka jostain kumman syystä tulivat perjantaina kipeiksi.

Tänään juhlistin talviaikaan siirtymistä kotikylpylässä, kun saunaa ei ole. Lojuin pitkään kuumassa kylvyssä, kuorin naamani, levitin kosteuttavan naamion ja lopuksi läträsin rasvapurkin kanssa ja hieroin kasvoilleni runsaasti yövoidetta. Enköhän nyt taas jaksa tehdä tavallisiakin töitä.

Edit: Oli ihan pakko lisätä vielä yksi kuva. Kauheat virukset vasemmalta oikealle: IT-ES-FI-BE-BE

18.10.2009

Jazzia, kirjoja ja kaalipataa

Onpas ollut vilkas viikko. Töissäkin on ollut tosi kiire, kun yksi työkaveri joutui taas pitkälle sairauslomalle ja hänen työnsä jaettiin meidän muiden kesken. No, näitä sattuu.

Keskiviikkoillaksi sain yhdeltä työkaverilta lipun Maceo Parkerin konserttiin. Paikka oli huono, mutta onneksi musiikki kuului ja kun oikein kurkottelin, saatoin silloin tällöin nähdä itse maestronkin. Kaksi ja puoli tuntia meni niin nopeasti, etten millään uskonut musisoinnin olevan lopussa, kun bändin jäsenet alkoivat poistua lavalta. Kyllä oli hieno konsertti, ihan miun maun mukaista funky-jazzia.



Perjantaina suuntasimme suoraan töitten jälkeen vuosittaisille kirjamarkkinoille. Aina päätän etukäteen, että tällä kerralla en osta kuin muutaman kirjan - ja mies karttoja, mutta jostain kumman syystä kirjahallista tullaan ulos kymmeniä kiloja painavien reppujen kanssa. Tänä vuonna saimme saaliiksi muutaman keittokirjan, kymmenisen salapoliisiromaania (sopivaa metrolukemista), useita karttoja, jokusen historian kirjan, kirjalahjoja lapsille ja askartelutarvikkeita. Työkaverit ilahtuvat huomenna, kun kannan ison muovikassillisen virustarvikkeita töihin.

Ei mennyt ihan kollaasin asettelu nappiin, mutta näkyy siitä kuitenkin, että kirjoja oli jokunen tarjolla.

Eilen tyhjensimme asuntovaunusta loput astiat ja muut tavarat varastoon ja iltapäivällä kiskoin vaunun Hollantiin talvisäilöön. Vaikka matka ei ole kuin 80 kilometriä, menee reissuun aina muutama tunti. Onneksi kaupat ovat täällä illalla kahdeksaan asti auki, muuten en olisi ehtinyt viikonlopun ruokaostoksia tehdä.

Tänään olen käyttänyt sunnuntaipäivän kokkailuun ja muuhun mukavaan puuhasteluun. Uunissa hautuu kaalipata, joka varmaan parin tunnin päästä on tarpeeksi muhinutta. Yksi iso annos valmistuu rautapadassa, mutta koska kaalia ja muita tarvikkeita oli runsaasti, tein myös kaksi pienenpää satsia. Kiertoilmauuni hoitaa homman loppuun.

Äsken kävin kellarissa maalaamassa naamiaispäähineiksi suunniteltuja viruskypäriä ja huomenna vien ne töihin koristeltaviksi. Koristeita varten maalasin myös kastanjankuoria kultavärillä. Jos eivät töissä kelpaa, voin varmaan käyttää niitä joulukranssien koristeina. Pitääkin vähitellen ryhtyä keräämään kranssimateriaalia.

Nämä eivät ole koppakuoriaisia vaan kultamaalattuja, piikkisiä hevoskastanjan kuoria.

13.10.2009

Ihan hyvin se kuulee

Sain Vilukissiltä hienon tunnustuksen meemin kera. Tunnustuksen kieli on portugalia, koska ystäväni Google Translation niin ilmoitti ja käänsi sen vähän tännepäin (taisin kommentissani vilukissille puhua latinasta, mutta eivätkös ne ole samaa sukua): "Tämä blogi sekoittaa aistini." Kovasti paljon kiitoksia kauniista sanoista.

TUNNUSTUKSEEN KUULUVA HAASTE KUULUU NÄIN:
1. Laita tunnustus blogiisi.
2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.
3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.
4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.
5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.

Maku: Maku on jännä juttu. Otetaan esimerkiksi kahvi, jota kittaan lähes litrakaupalla päivittäin. Samasta kahvipurkista jauhot, samasta hanasta vesi, sama kahvinkeitin ja tänään juoma maistuu erinomaisen maukkaalta, huomenna ehkä tunkkaiselta tai muuten vain pahalta. Olen huomannut, että vuorokauden ajalla on suuri merkitys, samoin sillä, mitä olen vähän aikaisemmin suuhuni pistänyt.
Monet maut tuovat myös muistoja mieleen. Joskus viinirypäleitä syödessäni, tosin nykyisin hyvin harvoin, muistan elävästi pappani kasvihuoneen ja sen perällä kasvaneen viiniköynnöksen. Köynnös pärjäsi Suomen pakkasissakin, kun sai kasvaa lämpimässä lasin alla. Pappan kasvattamia rypäleitä sain syödä ihan pikku tyttönä, varmaan alle 5-vuotiaana.

Haju: Minulla on liian hyvä hajuaisti. En yhtään haluaisi metrossa tai bussissa haistella kanssamatkustajieni hikeä tai muita eritteitä. Joskus on ihan pakko etsiä pieni näytehajuvesipullo käsilaukusta, suihkauttaa tuoksua vaivihkaa sormelle ja pyyhkäistä nenän alustaa. Yököttävä haju saa mielikuvitukseni lentämään ja hetken päästä saattaisi lentää jo jotain konkreettisempaakin ellen peittäisi hajua.
Aivan kamala hajukokemus minulla on bussista, jossa jouduin haistelemaan vanhan viinan, valkosipulin ja likaisten hiusten sekoitusta. Yök!
Toki nenääni hyvätkin tuoksut leijailevat. Kesäsade, sauna, ruusut, meri, vasta keitetty kahvi, mausteet ja moni muu saa sieluni laulamaan.
Voi, melkein unohdin. Joskus kaupungin vilinässä vilahtaa nenääni tuoksumuisto, se ei ole pakokaasujen eikä liikenteen haju vaan ihan toisenlainen. Silloin saan nenäni avulla matkustaa tuota pikaa Glasgowiin, jossa vietin aikoinani vuoden au-pairina.

Näkö: Kävin vähän aikaa sitten tutkituttamassa näköni. Lääkärin mukaan näen ihan hyvin nykyisillä laseillani. Niinpäs näenkin, liiankin hyvin. Kun istun päätteen ääressä yli puoli tuntia, alan nähdä kaiken kahtena vaikka vain yhtenä tarvitsisi. Kaikki näkemäni tuplaantuu välillä päälletysten, välillä vierekkäin. Se kuulemma johtuu vain silmieni väsymisestä, ei huonosta tai viallisesta näöstä. Ikävää se kuitenkin on. Vaarallistakin, kun joskus joudun autolla lähtemään liikenteeseen ja edessäni on useita kaistoja, mistä valita vaikka tiedän, että oikeasti siinä on vain yksi katu.

Kuulo: Myös kuuloni on parisen viikkoa sitten tutkittu. En kuulemma kuule yhtä hyvin kuin 18-vuotiaat, mutta ikääni nähden ihan hyvin. Omasta mielestäni kuulen huonosti. Monet flunssat ja korvatulehdukset ovat sen verran vaurioittaneet kuuloelimiäni, että välillä tunnen olevani lähes kuuro. Tai sitten ihmiset puhuvat nykyisin kovin hiljaa. Yksi työkaverini puhuu tarkoituksella hiljaisesti, koska hän ei halua ympärillä olevien kuulevan mitään. Minua hän pyytää samasta syystä hiljentämään ääntäni, koska muut voivat kuulla. Vähän harmittaa sellainen. Kotona minulla on televisio kovinkin äänekkäällä, että saisin puheesta selvää. En tiedä, mitä sitten teen, kun seinänaapuriin muuttaa uudet asukkaat. Täytyy varmaan alkaa käyttää korvakuulokkeita.

Tunto: Tuntoaistia en oikeastaan huomaa ollenkaan tai en kiinnitä siihen huomiota. Paitsi viime kesänä, kun jätin peukalon oven saranapuolen väliin. Silloin tunsin kovaa kipua ja lähellä olevat totesivat kuuloaistinsa toimivan.
Useaan kertaan leikatusta nilkastani on ihon tuntoaisti kadonnut kokonaan arpien kohdalta. Tuntuu jännältä, kun arpeen koskee eikä tunne mitään. No, tuo nyt oli oudosti sanottu, mutta sellaista se kuitenkin on.
Joskus töihin lähtiessäni minun on pitänyt palata ovelta takaisin peilin eteen ja tarkistaa, että olen pukenut kaikki vaatteet päälleni. Luulisi, että ne sentään tuntisi iholla, mutta kaipa iho on niin tottunut, ettei aktiivisesti ilmoita, onko jalassa sukkahousut vai paljain säärinkö yritän ulos lähteä. Ehkäpä kysymyksessä ei kuitenkaan ole tuntoaistin heikkous vaan pelkästään hajamielisyys, mitä tuskin aistiksi luetaan.

Ja tunnustus meemin kera siirtyy seuraaville aisteja heiluttaville bloggaajille: Kirsi H:lle, joka ehtii remontin, eläinten- ja lapsenhoidon lomassa pohtia tärkeitä asioita ja ajatteluttaa meitä lukijoita; Siperian Eevalle, jolla on koko ajan kauhea kiire ja opettelee uusia asioita kuten virkkausta ja venäjän kieltä; Keskelle Eurooppaa Jamelle, joka osaa jo kävellä kyynärsauvoilla kuin vanha tekijä; Famulle (ja Amandalle), jonka blogi on täynnä näköaistia helliviä kauniita kuvia ja Unelmalle, joka toi viime kirjoituksellaan tuoreen leivän tuoksun ihan nenäni eteen.