Taidan olla outo. Sain tällä viikolla siitä taas muistutuksen, kun ylitin katua ja huomasin muutaman suomalaisen motoristin ajopeleineen. Pysähdyin kysymään, mistä kaukaa sitä on tultu ja kuinka kauan Brysselissä oltu. Ihmiset tuijottivat minua suu auki ja lopulta yksi sai suustaan ulos, että Keski-Suomesta olivat lähtöisin.
Yritin jutella niitä näitä, mutta matkalaiset eivät oikein olleet juttumiehiä/-naisia. Sen verran kuulin, että Roomassa oli käyty ja nyt ollaan takaisin Suomeen menossa. Toivotin hyvää matkan jatkoa ja jatkoin matkaani. No, ehkäpä oli yllätys, että pari minuutti Brysseliin saapumisen jälkeen joku tulee juttelemaan.
Ennenkin on käynyt samalla tavalla. Olen jostain syystä avannut suuni suomalaisia nähdessäni ja saanut kalsean vastauksen tai joskus on peräti käännytty pois päin. Eihän nyt hyvänen aika sentään ulkomailla voi suomea puhua tai tunnustaa olevansa suomalainen! Koko matka menee pilalle, jos ei hengaile vain kunkin maan alkuasukkaiden kanssa!
Tiedoksi niille lukijoille, jotka joskus Brysselissä vierailevat: Täällä asuu paljon suomenkielisiä ihmisiä, itse asiassa monta tuhatta. Jos matkaseuralaisen kanssa puhuu suomea, on ihan sata varma, että ainakin yksi Belgian suomalainen tulee jossain vaiheessa juttelemaan.
Muutama vuosi sitten ison EU-kokouksen aikana katuja oli suljettuina. Kuljin kiertotietä vähän matkaa parin nuoren miehen edellä. Miehet isoon ääneen harmittelivat matkan pituutta ja pelkäsivät, etteivät ehdi määränpäähänsä ajoissa. Tietä heille antaessani sanoin, että olisivat hyvät ja ohittaisivat ennenkuin alkaisivat moittia hitaasti kävelevän naisihmisen hidastavan heidän kulkuaan. Poikia nauratti. Toisin oli karttaa lukevien naisten kanssa kuninkaan linnan takana. Naiset ihmettelivät, missähän se palatsi kartalla oikein oli. Pysähdyin ja kysyin, voisinko auttaa. Harvoin olen saanut niin ylimielisen vastauksen kuin silloin. "Ei me apua tarvita", sanoivat rouvat ja käänsivät minulle selkänsä.
En minä Suomessa ala kaikille suomalaisille jutella, mutta täällä alan. Lähes aina. Minusta olisi väärin, jos en ilmoittaisi ymmärtäväni puhuttua kieltä, kun ihan vieressä seison ja kuuntelen yksityiskeskustelua. Olen muuten oudon käytökseni avulla löytänyt ystäviäkin. Samalla aamumetrolla kanssani kulki työmatkaansa nuorehko rouva, jonka näin kerran lukevan Me Naiset -lehteä. Heti kysyin, joko hän oli suomalainen vai muuten vain osasi kieltä. Espoostahan rouva on alun perin kotoisin. Siitä se alkoi.
On täällä muitakin samanlaisia kuin minä. Kotimetroasemalla tuli pitkähkö naisihminen englanniksi kyselemään, mitä juuri sillä hetkellä luin. Hän oli huomannut, että kuljemme samoihin aikoihin töihin ja että minulla on aina kirja mukanani. Koska hänkin lukee paljon, aloimme keskustella ensin kirjoista ja kirjastoista ja myöhemmin monesta muusta asiasta työmatkojen aikana. Hassu sattuma on, että asumme samassa kylässä, joten silloin tällöin näemme muutenkin. Kirjojen lisäksi meitä yhdistää myös ulkomaalaisuus. Skotlantilaisesta nimestään huolimatta Ailsa on englantilainen. Belgiassa hän on asunut 5-vuotiaasta lähtien eli vähän kauemmin kuin minä.
Tuosta kotimetroasemasta tuli mieleeni vielä yksi suomalaistapaus. Kuljin pitkän aikaa samalla metrolla miehen kanssa, joka ihan selvästi oli suomalainen (älkää kysykö, mistä sen tietää, sen vain tietää). Jostain syystä jätin tämän juron herran rauhaan. Kerran osuimme miehen kanssa samaan penkkiin toisen suomalaisen kanssa. Juttelin tuttavani kanssa vilkkaasti kaikenmaailman asioista. Herra ei millään tavalla osoittanut ymmärtävänsä puhettamme, vaikka Hesaria hän kyllä osasi lukea. Oli varmaan ujo. Aina tapauksen muistaessani ajattelen, että kyllä minun olisi pitänyt miehelle jotain sanoa. Nyt se on myöhäistä, miehen työsopimus on varmaan päättynyt, kun häntä ei ole enää pitkään aikaan täällä näkynyt.
7 kommenttia:
Olipa kiva postaus.
Osuisinpa minäkin joskus kanssasi metrojunaan. Varmaan juttu luistaisi.
Ihan sama huomio minullakin on suomalaisista ulkomailla - eivät ole maanmiehistään kiinnostuneita. Onhan meitä jonkinlainen pieni piiri täällä, joka tapaa toisiaan, mutta kaupungissa on ilmeisesti paljonkin suomalaisia, jotka haluavat olla omissa oloissaan tai vain saksalaisten seurassa. Ehkä he ovatkin siksi muuttaneet tänne, että ei tarvitsisi tavata suomalaisia!
Suomalaisia on niin vähän, kuitenkin joka puolella maailmaa törmää heihin.Muistaakseni kaikki tähän mennessä vahingossa tapaamani maanmiehet ovat kuitenkin jokseenkin hiljaisia. Kerran Pariisissakin metrossa varoittelin poikiani tallomasta viereisen nuoren miehen varpaita. Tämä totesi suomeksi, että ei se mitään haittaa, mutta ei siitä mitään vilkasta keskustelua kehkeytynyt.
Olimme kerran Unkarissa ja odottelimme opasta saapuvaksi...hän tlkin, unkarilainen nainen, katseli meitä hetkisen ja käveli siippani luo ja sanoi, että sinä olet suomalainen...kysyttyämme, että mistä hän tiesi, niin hän vastasi, että se vain tietää..hheheh ja nainen oli aito unkarilainen.
Minä en koskaan mene puhumaan suomalaisille, no jokunen poikkeus on ollut. Ei vaan ole ollut sisäistä tarvetta.
Eihän siinäkään mitään väärää ole.
Suomalaiset haluavat täällä esittää jotain sellaista mitä eivät ole. Minua ei haittaa millään tavalla, kuinka kukin leikkii. Naurattaa vain.
Belkku.
Yleistyksenä suomalaiset ovat aivan yhtä epäkohteliaita Suomessa kuin maailmalla. He katsovat kuin halpaa makkaraa logiikalla "mitäs kehtaat minulle häiritä, oletko hieman vajakki?".
Se jää päälle teini-iästä jonkin tason ajatusvirheenä cooliudesta, "meidän ryhmämme on parempi kuin tuntemattomat, enkä tuntemattomille puhu"
Eli sosiaaliset taidot pysyvät useilla hieman alkeellisella tasolla, mutta toisaalta..
Itse en välitä vaikka tuo reaktio tulisikin, puhun silti small talkia/kysyn tarvitseeko toinen apua, sillä mitä tuntemattomien moukkamaisista mielipiteistä?
Anteeksi kaikille, kun en ole huomannut aikaisemmin vastata kommentteihin.
Unelma: Varmasti meillä juttu luistaisi.
Pianistms: Johtuisikohan suomalaisten hiljaisuus siitä kuuluisasta ujoudesta? Toisaalta kovin ujot eivät taida ulkomaille muuttaa.
vilukissi: Minulle kävi kerran vähän samalla tavalla lentokentällä. Huivikaupan myyjä tiesi heti, että olin suomalainen vaikken ollut edes suutani vielä avannut. Hassua.
Anne: ei tosiaan ole mitään väärää siinä, ettei mene juttelemaan. Ei kaikkien tarvitse tietää, että Suomesta sitä ollaan itsekin.
Anonyymi-Belkku: Hauskaa, kun naurattaa.
Anonyymi: Tuo epäkohteliaisuus minustakin tuntuu pahalta. Ei se ole keneltäkään pois, jos kohteliaasti alkaa ihmisten kanssa jutella. Sitä paitsi joskus tuntemattomista tulee sillä tavoin hyviäkin tuttuja.
Lähetä kommentti