Ja laukkuvarasta naurattaa...

Ensin luulin, että nuori mies oli kerjäläinen. Samanlainen, joka hetki sitten kävi autoni ikkunaan koputtelemassa, kun seisoin punaisissa valoissa. Vähän oudolta kyllä näytti, kun mies juoksi lujaa ja nauraa räkätti mennessään.

Voi rähmä, eihän se ollutkaan kerjäläinen vaan ihan oikea varas! Kovin tuttua niillä nurkilla. Viereisellä kaistalla seisseen Porschen sivuikkuna oli isketty rikki ja laukkuvaras juoksi kalliin näköinen nahkalaukku käsissään ja nauroi räkäisesti. Auton nuori naiskuski soitti hädissään ensin torvea pitkän tovin ja sitten näkyi puhuvan puhelimeensa. Onneksi kännykkä ei kadonnut laukun mukana. Minäkin muuten soitin torvea, kun tajusin mitä oli tapahtunut. Mitään muutakaan en voinut ja tiesin tarkkaan, kuinka avuttomaksi ja pelästyneeksi nainen olonsa tunsi. Vähän vertaistukea sentään.

Nainen ja varas jatkoivat pian matkaansa kumpikin omaan suuntaansa. Toivottavasti jotenkin asiat hoituvat eikä nuori ikkunan rikkoja ja laukun varastaja pysty naisen omaisuutta kokonaan hävittämään. Tunsin suurta sympatiaa mustan urheiluauton kuskia kohtaan.

Muistui taas mieleeni samanlainen tapaus parin vuoden takaa, kun omaan autooni murtauduttiin ihan samalla tavalla ja vielä lähes samassa paikassa. Onneksi silloin - eikä muutoin muulloinkaan - käsilaukkuni ollut etupenkillä. Nuori rikollinen ei saanut muuta aikaiseksi kuin rikkoutuneen ikkunan ja minulle kipeän leuan, kun turhautuneena iski nyrkillä ennen kuin juoksi karkuun.

Siitä lähtien autossani on aina jotain kättä pidempää tai ainakin hiuslakkapullo yllättävien ikkunanrikkojien varalta. Eipä niistä varmaan paljon apua ole, mutta ehkä pieni yllätys rikollismieliselle mieshenkilölle kuitenkin.

Tämänpäiväinen tilanne oli taas oivallinen muistutus siitä, että auton ovet on aina kaupunkiajossa pidettävä lukossa, penkeillä ei saa olla mitään kiinnostavan näköistä ja koko ajan täytyy olla valmiina yllätyshyökkäyksen varalta. Enköhän muista taas jonkin aikaa.

Ottaa kyllä päähän se, että poliisi ei noille liikennevaloryöstelijöille mitään mahda. Eivät kuulemma edes ota vastaan ilmoituksia mokomista pikku varkauksista. On kuulemma muutakin tekemistä kuin jahdata alaikäisiä, joita ei voida edes rankaista.

Löyhkää ja lemua ja muutakin musiikkia

Kello on puoli yhdeksän ja odottelen metroasemalla junaa. Kaiuttimista kaikaava musiikki sattuu korviin. Miksi sen pitää olla niin äänekästä? Sitten minua alkaa naurattaa, kun tajuan minkälaista musiikkia aamun iloksi matkustavaisille tarjotaan. Se on juuri sitä, mitä soitetaan ravintoloissa ja diskoissa yön myöhäisinä tunteina. Silloin, kun tanssitaan viimeisiä hitaita. Tai hitaiksi niitä ainakin ennen sanottiin, nyt en tiedä, kun en ole vuosikausiin missään tanssipaikassa käynyt.

Olen viime aikoina kokenut muutenkin erikoisia metroelämyksiä. Yhtenä aamuna, kun näin, että metrojuna tulisi vasta 9 minuutin kuluttua (tosi pitkä odotusaika!), hyppäsin väärään suuntaan menevään junaan ja köröttelin pari aseman väliä kunnes oma junani tuli asemalle ja vaihdoin siihen. Istumapaikkakin löytyi, kun ensin huomautin parille teini-ikäiselle tyttölapselle, että jalkojen paikka ei ole vastakkaisella istuimella vaan lattialla. Vähän ne nyrpistelivät, mutta tottelivat kuitenkin. Jatkoin kirjani lukemista ja kaikki meni hyvin, kunnes nenääni leijui pistävä haju.

Tytön viereen oli ängennyt isokokoinen, haiseva mies. Tälle luomakunnan kruunulle ei ilmeisesti kukaan ollut kertonut, että hiusten, kainaloiden ja muiden taipeiden peseminen kannattaa aina. Ja että vaatteetkin voi joskus pyöräyttää pesukoneessa puhtaiksi. Haju oli ihan kamala! Toinen tytöistä piteli nenäänsä ja toinen yritti avata ikkunaa. Onneksi pääsin pian vaihtamaan toiselle metrolinjalle.

Eilen töihin mennessäni kävelin pitkin metroaseman käytävää ja edessäni kulki äänekäs, epävarmasti liikkuva, reppuselkäinen mies. Hän huusi ja metelöi, heilui ja huojui. Yhtäkkiä, juuri kun olin miestä ohittamassa, hän teki jyrkän käännöksen ja lähti karjuen suoraan minua kohti. Arvatkaa, pelästyinkö? Luulin, että nyt käy kalpaten ja ehdin jo pohtia, josko valvontakamerat kuvaisivat kaiken. Mies ryntäsi villisti ohitseni, pysähtyi mainoksen eteen ja alkoi hiljaa silitellä kuvan kiiltäviä huulia. Minä yritin juosta pois asemalta väistellen samalla koirankakkaa, joka oli levinnyt ihmisten jaloissa pitkin käytävää.

Erilaisia eritteiden suhteen kannattaa metrojunissa ja -asemilla olla muutenkin tarkkana. Jos täpötäydessä vaunussa on penkkirivi tyhjänä, ei sinne pidä heti innoissaan rynnätä istumaan vaan ensin on paras kurkata, miksi kukaan ei siellä istu. Yleensä syynä on oksennus, joskus myös muuten vain epämääräinen läjä jotain, hmmmm... epämääräistä. Minun on silloin parasta vaihtaa vaunua mahdollisimman nopeasti, yrittää unohtaa näkemäni ja estellä omaa yökkäysrefleksiäni.

Rullaportaiden kaiteesta kiinnipitäminen ei myöskään ole suotavaa. Voi käydä niin kuin työkaverilleni, jonka otti likomärästä kaiteesta vahingossa kiinni. Ensin hän toivoi, että neste olisi ollut vain vettä, mutta kun sanomalehti värjäytyi keltaiseksi, pettymys oli suuri. Lehti lensi roskikseen, mutta kättä täytyi kuljettaa mukana töihin asti.

Polkupyöräilyn kurjuudesta ja ihanuudesta

Aloitetaan nyt vaikka tuosta kurjuusosasta: Pyörätie meiltä kotoa metroasemalle on surkeaakin surkeammassa kunnossa. Tie on suurimmaksi osaksi tehty muutaman metrin pituisista betonilaatoista, joiden liitoskohdat eivät ole ollenkaan kohdallaan. Jokainen on eri tasossa ja pyörä pomppaa hauskasti tasaisin väliajoin, hrrrrr-pomp-hrrrrr-pomp-hrrrrr-pomp. En tiedä, miltä pomput pyörästä tuntuvat, mutta takapuoleni ei ainakaan niistä tykkää.

Lisäksi tiellä on joka aamu työkoneita, tietysti aina eri paikoissa. Samoin risteyksissä lähes poikkeuksetta on auto odottelemassa liikenteen joukkoon pääsemistä pysähtyneenä pyörätielle. Monet yrittävät kyllä peruuttaa antaakseen tietä, mutta yhtä monet eivät.

Autoilijoiden väisteleminen on tietysti aina yhtä jännittävää ja hermostuttavaakin. Muutaman kerran olen suomeksi kovaäänisesti neuvonut kolmion takaa tulevia kuskeja. Varsinkin naisautoilijoilla tuntuu olevan silmät jossain muualla kuin tiellä. Täytyykin itse muistaa seurata tarkkaan polkupyöräliikennettä seuraavan kerran, kun olen ratin takana.

Autojen lisäksi olen väistellyt puomeja. Metroasemalle pääsee nopeimmin, kun ajaa ison parkkipaikan läpi, mutta siinä on puomit edessä. Ne pystyy kyllä kiertämään kapeiden aukkojen kautta ja tähän aamuun mennessä kiertäminen onkin sujunut kohtalaisen hyvin. Tänään ajoin liian hitaasti puomin ohi ja törmäsin siihen. Vanha, mutta vielä hyvin palvellut takkini hajosi. Harmittaa. Ja sekin harmittaa, että lukittuani pyörän telineeseen, käteni näyttävät siltä, että olisin isompaakin remonttia ollut tekemässä. Kiva mennä töihin takki riekaleina ja kädet mustina. Pienenä lisänä tietysti vielä tukka, joka ei yhtenäkään päivänä enää ole ollut edes vähän hyvin. Taitaa olla huono tukkapäivä joka päivä niin kauan kuin pyörällä ajelen.

Tähän mennessä olen lukinnut pyöräni kahdella vaijerilukolla tukevaan telineeseen. Eilen ihmettelin, kun toinen lukoista ei ensin tahtonut millään aueta. Toisen lukon kimppuun siirryttyäni huomasin, että joku valopää oli yrittänyt rikkoa sitä. Ahaa, sehän oli siis vikana siinä ensimmäisessäkin. Miksin juuri minun pyöräni oli yritetty varastaa vaikka vieressä oli monta samanmoista? Sattumaa varmaan ja hyvä, että oli jäänyt vain yritykseksi.

Nyt pyörä on kolmella lukolla telineessä kiinni. Katsotaan illalla, onko joku taas yrittänyt lainata menopeliäni. Onneksi pyöräparkki on aika vilkkaalla paikalla, joten mahdollisilla lainaajilla ei ole paljon aikaa pyörien irrottamiseen.

Entäs niitä ihanuuksia? No, ei ole paljon, mutta se on kiva, että kotoa lähtiessä saan ajaa alamäkeä melkein kaksi kilometriä. Ei tarvitse kuin vähän mutkissa ja risteyksissä kaiken varalta jarrutella. Niin, ja säästyyhän tässä rahaakin, 2,80 euroa joka päivä, vaikka ei sillä säästöllä uutta takkia varmaan saa.

Saattaahan pyöräily kuntoakin kohottaa. Vielä en kyllä ole huomannut mitään parannusta, ehkä sitten ajan mittaan. Joku väitti, että aamupyöräily piristää, mutta sellaisesta en tiedä mitään. Minusta tuntuu, että se päinvastoin väsyttää. Katsotaan nyt parin viikon kuluttua - ellei joku ole pyörääni siihen mennessä varastanut - olenko pirteä ja hyväkuntoinen pyöräilijä.

Suosittiin kotimaista

Tykästyin vasta muutama vuosi sitten Marimekon tuotteisiin ja menin ja ostin itselleni trikootunikan. Tuollaisen pilkullisen (kuva alla) . Siinä on malli kohdallaan - suora ja muodoton - ja värit juuri niin kuin haluan eli raikasta mustaa ja pirteää harmaata.

Viime kesänä ostin toisen tunikan. Sama malli, väri - no, katsokaa itse (kuva alla). Näillä olen hyvin pärjännyt, kun kaapista löytyy vielä kolmaskin, täysin musta tunika (sellainen muka parempi). Lisäksi omistan kahdet käyttökelpoiset mustat pitkät housut ja yhdet kunnolliset farkut. Väriloistoa antaa kaulaan kieputtamani huivi. Joskus vihreä, joskus punainen ja joskus siltä väliltä. Väri tietysti riippuu mielialasta ja siitä, mistä lähin huivi käsiini löytyy. Nyt on kurkun ympärillä viininpunainen. Se kun oli eteisen kaapin hyllyllä töihin lähtiessäni. Periaatteessa lempivärini on kirkas punainen, mutta sitä en enää muista oikein itsekään.

Tunikoihini olin tyytyväinen viime syksyyn asti. Silloin löysin tuosta pilkullisesta pieniä reikiä juuri vyötärön alapuolelta. Ihmettelin ja pohdin, mistä kummasta ne ovat voineet tulla ja päätin, että joko farkkujen tai toisien mustien housujen vyön soljet ovat olleet tihutekoon syyllisinä.

Siinä ne ovat, madonreiät nurjalta puolen kuvattuina.

Myöhemmin syksyllä huomasin, että keväällä ostamieni saappaiden vuori ja sisäpohjat alkavat irtoilla. Otin yhteyttä Marimekkoon ja sain ystävällisen pyynnön lähettää lähikuvia tunikan rei'istä ja saappaista. Tuumasta toimeen ja muutaman päivän kuluttua sain taas viestin, että saappaista korvattaisiin puolet hinnasta, mutta tunikasta ei mitään, koska trikooneuloksessa kuulemma on joskus solmuja, joiden kohdalle saattaa ilmestyä reikä. Mikäs siinä, kiva kun jotain korvasivat.

Saappaat parkkipaikalla metsälenkin jälkeen.

Muutama viikko sitten löytyi uudemmastakin tunikasta reikä ja vielä ihan samasta kohdasta kuin toisestakin. Tätä vaatetta en ole käyttänyt farkkujen tai vyöllisten housujen kanssa, joten soljet eivät tällä kertaa ole syyllisiä. Luulenpa, että reikien syynä on pömppömahani. Vaikka ei se kyllä kovin terävä ole, joten ihan varma en voi olla. Voihan tietysti pesukoneen rummussakin olla juuri tunikoiden etuosan kohdalle osuva terävä liitos tms., joka säännöllisesti repäisee pikkuriikkisen palan pois vaatteesta. Outoa kuitenkin on se, että muihin vaatteisiini reikiä ei ole tullut.

Eikä siinä vielä kaikki. Pari vuotta sitten lentokentältä ostamani Marimekko-sateenvarjo päätyi viime viikolla roskikseen. Esitteen lupauksista huolimatta se ei kestänyt Belgian tuulisia sateita. Ei lipukkeessa tietenkään juuri belgialaisesta sateesta puhuttu, mutta kaikenmaailman tuulissa ja tuiskuissa sen piti olla omiaan. Piikit menivät poikki, kangas repesi ja lopulta siitä tuli täysin käyttökelvoton. Harmi. Se oli kevyt, koirakuvioinen sontikka, joka mahtui jopa käsilaukkuun (sillon kun oli vielä ehjä). Onneksi on 10 vuotta vanha varavarjoni (väriltään harmaa, yllätys yllätys) on vielä käyttökelpoinen.

Nyt pidän mielessäni, että yhden suomalaisen firman tuotteet jäävät ainakin toistaiseksi minulta kauppojen hyllyille.

Pysytäänpä jonossa

Onkohan se joku kulttuurien välinen ero vai mikä ihme ihmisiä vaivaa, kun eivät osaa jonottaa? Kävin tänään alakerran työmaakuppilassa lounaalla eikä jono ruokatiskille mitenkään pitkä ollut, kun edessäni oleva henkilö näki jonon päässä kavereitaan. Eipä aikaakaan, kun ensin alkukeskustelujen ja kuulumisien vaihdon jälkeen nämä kaverit jäivät tarjottimiensa kanssa jonoon minun eteeni.

Tällainen käytös tuntuu olevan täällä kovin tavallista. Etuilijat eivät katsele ympärilleen saatikka kysy, voisivatko ehkä kenties saada etuilla. Ei tietenkään. Onneksi en ollut kovin äkäisellä tuulella, mutta kassalle päästyäni alkoi kuitenkin höyry päästä nousta. Yksi hyväkäs etuilija ryhtyi kiistelemään kassarouvan kanssa hinnoista eikä siirtynyt mihinkään ennen kuin oli päässyt haluamaansa lopputulokseen. Siinä vaiheessa minulta meinasi hihat palaa.

Kahvilla ko. kuppilassa käyn harvoin samaisesta syystä. Lähes jokainen aamukahvijonottaja saa hetkessä tusinan työkavereita ympärilleen ja siinä sitten ihmetellään, kuka juo tavallisen kahvin, kuka capuccinon, kuka ei missään tapauksessa halua kahvia vaan ottaa mieluummin teetä - eikun sittenkin kaakaota, yhdelle tulee tupla-espresso, toiselle tavallinen, jne. jne. Kuinka hemmetissä se voikin olla niin vaikeaa? Jos eilen, viime viikolla ja lokakuussa on joka aamu juonut espressoa, miksi sen saman valitseminen tänään vie niin kauan?

Toisaalta, voihan olla, että pohjoismaalaisella mentaliteetilla varustettu henkilö vain luulee välitöntä käytöstä etuiluksi. Ehkäpä minä käyttäydyn oudosti, kun jonotan kiltisti vaikka näenkin tuttuja edessäni.
Muistio itselle: Opettele etuilemaan.

Vuoden ensimmäinen (?) muistio itselle

Kun seuraavan kerran olet yksin kotona pidemmän aikaa, muista ettet tee etukäteen mitään työ- tai toimintasuunnitelmia!

Älä varsinkaan suunnittele raivaavasi leikatuista pensaista ja puskista jääneitä risukasoja pihan perälle ja tekeväsi niistä viihtyisää pesimisrisuaitaa pikkulinnuille. Muista lisäksi, että kaikki puutarhatyöt kannattaa aloittaa impulsiivisesti ilman mitään etukäteispohdintaa. Kun mieleesi juolahtaa esimerkiksi gladioluksien istuttaminen, hae kaupasta mukulat ja kaiva ne maahan saman tien. Älä odota, että tulee viikonloppu tai valoisa ilta.

Älä myöskään tee siivoussuunnitelmaa. Siivoa silloin, kun pystyt ja vain niin paljon kuin jaksat. Älä suunnittele siirtäväsi kaikkia olohuoneen huonekaluja paikoiltaan ja puunaavasi öljyttyä puulattiaa niin kauan, että se taas kiiltää. Et jaksa kuitenkaan. Älä edes yritä pohtia mattojen tamppaamista. Eihän sinulla ole siihen telinettäkään. Tuskin pystyisit edes raahaamaan mattoja ulos saatikka hakkaamaan niitä pölyttömiksi. Käytä pölynimuria.

Muista, että kaikkia ikkunoita ei tarvitse pestä samana päivänä. Jätä varsinkin tienpuoleiset ikkunat sellaiselle päivälle, kun joku toinenkin on paikalla. Saat ainakin heti apua, jos putoat joko autotallin luiskaan tai auton päälle, kun otteesi ikkunanpielestä on irronnut.

Jos kuitenkin teet suunnitelmia, tiedä että aivan varmasti sairastut jollain lailla ja suunnitelmasi menevät myttyyn. Niin on aina tapahtunut ja niin epäilemättä tapahtuu edelleen.

MUISTA: ÄLÄ SUUNNITTELE, TEE VAIN SITÄ MITÄ MIELEEN JUOLAHTAA!