On täällä leveät tiet

Kyllä täällä on paljon lunta! En Belgian narsissi-istutusten vieressä ymmärtänytkään, kuinka kevät on Suomessa vasta aluillaan. Viime perjantaina katselin lentokoneen ikkunasta valkoista näkymää ja pohdin, mikä läntti on peltoa, mikä vettä. En usko, että arvasin oikein.

Nyt olen viettänyt aikaa vanhan äitini luona ja välillä piipahtanut siskollani sekä käynyt lapsiani ja ystäviäni tapaamassa. Liian harvoin näen tärkeitä ihmisiäni, joten Suomessa ollessani teen kaikkeni, että ainakin rakkaimpiani pääsen halaamaan.

Sain siskoltani auton lainaksi ja olenkin jo ajellut tuhannen kilometrin verran. Pimeillä teillä kurvailu on tosi puuduttavaa, mutta onneksi kaistat ovat leveitä. Köröttely tuntuu turvalliselta, kun tien reunoihin on pitkä matka. Vaikka väärinhän tuo oli sanottu, en minä mitään köröttele. Vauhdilla menen, kun kerran täytyy paikasta toiseen päästä ja välimatkat ovat kovin pitkiä. Auton ottaessani naureskelin, että takalasiin pitäisi laittaa kyltti: Varokaa, kuski Belgiasta!

Kommelluksiakin on täällä lumen keskellä sattunut. Tampereella jäin autoni kanssa ylämäkeen jumiin. Tai ei se mikään jumi ollut, kun auto alkoi iloisesti luistaa takaperin. Onneksi ei ollut muita autoja näkyvissä ja valittavissa oli toinenkin tie. Nyt mäki on jo ihan sula, eikä aiheuta ongelmia minulle tai muille. Samassa kaupungissa ajoin myös huomaamattani päin punaisia, kun en tajunnut, että niin vikkelään valot vaihtuvat. En tiedä, näkikö kukaan, mutta kyllä minua harmitti.

Eilen luistelin lumisohjossa pienen kylätien reunasta toiseen niin, että traktorikuskikin katsoi parhaakseen väistää kiemurtelijaa. Onneksi päätiet olivat paremmassa kunnossa.

Tänään olen istunut pitkän tovin äitini kerrostalosaunassa ja löylytellyt oikein kunnolla. Hieno, kun saa kiukaallekin heittää vettä ihan luvallisesti!

Niin, ja onnea Porin Ässille tämän illan otteluun! Kääntäkää nyt ihmeessä pelin suunta sinne, minne se kuuluu!!! Terveisin nimimerkki: Joskus Pata-fani, aina Pata-fani

Kurttukaalikääryleitä

Kaikkea sitä joutuukin tekemään, kun oven ulkopuolelle ilmestyy laatikollinen vihanneksia. En ollenkaan tiennyt, mitä kurttukaalista voisin valmistaa, mutta vähän aikaa vaihtoehtoja selattuani päätin ensimmäistä kertaa elämässäni tehdä kaalikääryleitä. Oikeasti en edes pidä kaalista eikä kääryleet mitään lempiruokaani ole, mutta kun Kotilieden sivuilta löytyi helpohko ohje, ryhdyin keittelemään ja rullaamaan.

Raakoja kurttukaalikääryleitä uuniin menossa.

Kypsiä kurttukaalikääryleitä (raa'at olivat kyllä kauniimpia)

Torstailaatikossa oli myös pari purjoa, jotka käytin belgialaiseen stoempiin. Tämä perinneruoka on oikeasti perunamuussia, johon on lisätty juureksia tai vihanneksia tai sekä että. Tähän päivään saakka olen stoempin aina tehnyt ihan omasta päästä, mutta tänään otin ohjeesta opikseni ja keittelin oikein pitkän kaavan mukaan.

Perunoita, porkkanoita ja purjoa kerman ja voin kera suloisena sekamelskana.

Makutuomariksi kutsuin ystäväni Evan, joka mielellään lähti Brysselistä tänne maalle lounastamaan. Hyvin näytti ruoka maistuvan, kääryleitäkin meni peräti kolme. En minäkään huonoksi keitoksiani moittisi, mutta stoempin teen kyllä seuraavalla kerralla taas omalla ohjeellani. Virallinen versio on ihan liian rasvaista.

Torstaisesta vihanneslaatikosta sen verran, että olen tilannut luomuvihannesten ja -hedelmien toimituksen kotiin joka toinen torstai. Laatikossa on ollut hauskojakin vihannesyllätyksiä. Butternut squash aiheutti viime keväänä jonkin verran päänvaivaa, enkä ihan heti osannut paksoistakaan mitään ruokaa ajatella. Uusien makujen ja ruokien "löytäminen" tässä laatikkoleikissä hauskinta onkin.

Punainen sohva etsii hyvää kotia

Tulin äsken kotiin hyvän ystäväni luota. Käytiin hakemassa pois joitakin hänelle lainaamiamme tavaroita. Ystäväni on tyhjentänyt kotiaan nyt jo muutaman kuukauden ajan ja vielä hänellä on kaksi viikkoa aikaa. Koti on nyt huonekaluista jo lähes tyhjä. Enää on jäljellä sohva, pari hyllyä ja keittiön jakkaraa ja vähän jotain muuta. Olohuoneeseen on kerättynä iso läjä tavaroita, jotka muuttavat hänen mukanaan kauas pitkälle.

Uuteen, valmiiksi kalustettuun kotiinsa hän voi kuljettaa vain pienen kontillisen tavaraa. Karsiminen ei ole ollut helppoa ja viimeiset esineet, joita ei voi mukaan ottaa, etsivät hyvää kotia. Meidän huushollimme uudelleen sijoittaa lakanoita, pyyheliinoja, pesuaineita, oliiviöljyä, työkalupakin, kukkaruukkuja, jatkojohtoja yms. Erityiskiitos Catille ihanasta tuoksusta! Armani mania tuo tästä lähin aina mieleeni erityisen hyvän ystävän.

Toivottavasti muutto ja matka uuteen kotikaupunkiin sujuu hyvin. Minua - ja uskoakseni monia muitakin - pelottaa Catin puolesta. Onneksi hän itse ei pelkää, eikä edes jännitä Kabuliin muuttoa. Suomalaiset naiset ovat siitä erikoisia, etteivät pienistä hötky ja pitävät jalat maassa, Afganistanissakin.

Outo ihminen avaa suunsa

Taidan olla outo. Sain tällä viikolla siitä taas muistutuksen, kun ylitin katua ja huomasin muutaman suomalaisen motoristin ajopeleineen. Pysähdyin kysymään, mistä kaukaa sitä on tultu ja kuinka kauan Brysselissä oltu. Ihmiset tuijottivat minua suu auki ja lopulta yksi sai suustaan ulos, että Keski-Suomesta olivat lähtöisin.

Yritin jutella niitä näitä, mutta matkalaiset eivät oikein olleet juttumiehiä/-naisia. Sen verran kuulin, että Roomassa oli käyty ja nyt ollaan takaisin Suomeen menossa. Toivotin hyvää matkan jatkoa ja jatkoin matkaani. No, ehkäpä oli yllätys, että pari minuutti Brysseliin saapumisen jälkeen joku tulee juttelemaan.

Ennenkin on käynyt samalla tavalla. Olen jostain syystä avannut suuni suomalaisia nähdessäni ja saanut kalsean vastauksen tai joskus on peräti käännytty pois päin. Eihän nyt hyvänen aika sentään ulkomailla voi suomea puhua tai tunnustaa olevansa suomalainen! Koko matka menee pilalle, jos ei hengaile vain kunkin maan alkuasukkaiden kanssa!

Tiedoksi niille lukijoille, jotka joskus Brysselissä vierailevat: Täällä asuu paljon suomenkielisiä ihmisiä, itse asiassa monta tuhatta. Jos matkaseuralaisen kanssa puhuu suomea, on ihan sata varma, että ainakin yksi Belgian suomalainen tulee jossain vaiheessa juttelemaan.

Muutama vuosi sitten ison EU-kokouksen aikana katuja oli suljettuina. Kuljin kiertotietä vähän matkaa parin nuoren miehen edellä. Miehet isoon ääneen harmittelivat matkan pituutta ja pelkäsivät, etteivät ehdi määränpäähänsä ajoissa. Tietä heille antaessani sanoin, että olisivat hyvät ja ohittaisivat ennenkuin alkaisivat moittia hitaasti kävelevän naisihmisen hidastavan heidän kulkuaan. Poikia nauratti. Toisin oli karttaa lukevien naisten kanssa kuninkaan linnan takana. Naiset ihmettelivät, missähän se palatsi kartalla oikein oli. Pysähdyin ja kysyin, voisinko auttaa. Harvoin olen saanut niin ylimielisen vastauksen kuin silloin. "Ei me apua tarvita", sanoivat rouvat ja käänsivät minulle selkänsä.

En minä Suomessa ala kaikille suomalaisille jutella, mutta täällä alan. Lähes aina. Minusta olisi väärin, jos en ilmoittaisi ymmärtäväni puhuttua kieltä, kun ihan vieressä seison ja kuuntelen yksityiskeskustelua. Olen muuten oudon käytökseni avulla löytänyt ystäviäkin. Samalla aamumetrolla kanssani kulki työmatkaansa nuorehko rouva, jonka näin kerran lukevan Me Naiset -lehteä. Heti kysyin, joko hän oli suomalainen vai muuten vain osasi kieltä. Espoostahan rouva on alun perin kotoisin. Siitä se alkoi.

On täällä muitakin samanlaisia kuin minä. Kotimetroasemalla tuli pitkähkö naisihminen englanniksi kyselemään, mitä juuri sillä hetkellä luin. Hän oli huomannut, että kuljemme samoihin aikoihin töihin ja että minulla on aina kirja mukanani. Koska hänkin lukee paljon, aloimme keskustella ensin kirjoista ja kirjastoista ja myöhemmin monesta muusta asiasta työmatkojen aikana. Hassu sattuma on, että asumme samassa kylässä, joten silloin tällöin näemme muutenkin. Kirjojen lisäksi meitä yhdistää myös ulkomaalaisuus. Skotlantilaisesta nimestään huolimatta Ailsa on englantilainen. Belgiassa hän on asunut 5-vuotiaasta lähtien eli vähän kauemmin kuin minä.

Tuosta kotimetroasemasta tuli mieleeni vielä yksi suomalaistapaus. Kuljin pitkän aikaa samalla metrolla miehen kanssa, joka ihan selvästi oli suomalainen (älkää kysykö, mistä sen tietää, sen vain tietää). Jostain syystä jätin tämän juron herran rauhaan. Kerran osuimme miehen kanssa samaan penkkiin toisen suomalaisen kanssa. Juttelin tuttavani kanssa vilkkaasti kaikenmaailman asioista. Herra ei millään tavalla osoittanut ymmärtävänsä puhettamme, vaikka Hesaria hän kyllä osasi lukea. Oli varmaan ujo. Aina tapauksen muistaessani ajattelen, että kyllä minun olisi pitänyt miehelle jotain sanoa. Nyt se on myöhäistä, miehen työsopimus on varmaan päättynyt, kun häntä ei ole enää pitkään aikaan täällä näkynyt.

Menetetyt vappumarssit

En minä koskaan vappumarssille ehtinyt. Siihen aikaan, kun halusin äänekkäästi osoittaa solidaarisuuttani kaikille maailman sorretuille, olin myös reipas juhlija. Vappuaamuna olin niin väsynyt ja muutenkin huonovointinen, etten edes muistanut koko marssia. Lisäksi asuin sen verran maalla, että matka marssipaikalle olisi niissä olosuhteissa ollut aivan liian pitkä. Sen verran jaksoin, että autoin isää nostamaan lipun salkoon ja sitten taas peiton alle potemaan.

Myöhemmin, kun minulla oli jo omaakin perhettä, vappua vietettiin hyvin rauhallisesti. Kolmen samanhenkisen naapuriperheen kanssa keräännyimme säästä riippuen joko pihalle tai jonkun autotalliin munkkeja paistamaan. Taikinaa oli suuri kulhollinen, eikä se tuntunut yhtään vähentyvän vaikka hiki vappuhatussa munkkeja paistoimme. Lapset riehuivat pihalla ilmapalloineen ja serpentiineineen ja kävivät välillä munkkeja syömässä ja vertailemassa kolmen eri äidin valmistamia simoja.

Vappupäivänä menimme vapputorille. Sieltä - ainakin minun mielestäni - piti ostaa jotain hauskaa vappuroinaa. Ei se aina onnistunut. Tytär oli kyllä äitinsä kanssa samoilla linjoilla, mutta poika tykkäsi enemmän vesipyssyistä kuin possunaamarista. Ostettiin vesipyssy. Ja seuraavana vuonna taas. Vähitellen vapputorilta lähdettiinkin hakemaan vain vappupyssyä ja iltapäivisin kolme uuden vappuvesipyssyn omistajaa kävi pihoilla kiihkeitä ja erittäin märkiä taisteluja. Äidin "Tälle pojalle ei sitten pyssyjä hommata!" -päätös oli tainnut lentää karanneen vappupallon myötä taivaan tuuliin.

Nykyisin vappu on vain mukava vapaapäivä. Vappuaattonakaan en viitsi lähteä töitten jälkeen takaisin kaupunkiin juhlimaan suomalaista vappua, enkä ehtisikään. Belgialaiset eivät tiedä mitään kevätkarnevaalistamme ja Brysselin Grand Placella juhliva suuri suomalaisjoukko herättääkin ihmetystä ja kysymyksiä. Tänään olisi suomalaispiknikin vuoro Brysselin kuninkaallisessa puistossa, mutta sinnekään en ole menossa. Retkeilen koirien kanssa täällä omalla pihalla ja haistelen omenankukkien tuoksua.

Hauskaa alkavaa toukokuuta kaikille!

Elämää konditionaalissa ja futuurissa

Tehän tunnettekin jo työkaverini Sophien. Olin taas päivänä muutamana hänen kanssaan kahvilla ja keskustelumme sujui suunnilleen näin (S = Sophie, m = minä):

Olisin saanut supermarketin oviaukonkin kuvaan, jos olisin sihdannut paremmin.

S: Olen lopultakin saanut varatuksi itselleni ajan terapeutilta.

m: Jaa, sepäs hyvä, kun kerran ellaista tunnet tarvitsevasi. Saitko lääkäriltä lähetteen?

S: Sain, mutten halunnut, että hän kirjoittaisi, että tarvitsisin useita terapiaistuntoja. Pyyntöni jälkeen hän kirjoitti, että tämänhetkisessä tilanteessa tarvitsen ulkopuolisen apua ja neuvoja.

Jos olisin poistunut kaupasta toisen kadun puolelta, näkymä ei olisi ollut tämä.

m: Miksi?

S: Jos aikoisin vaikka pyytää sairauskassaltamme korvausta psykologin maksuista, en haluaisi, että työnantaja tietäisi, että olen joutunut käymään terapiassa.

m: Miksi?

S: Tietysti jos vaikka joskus ostaisin esimerkiksi talon (huom: Sophiella on tyhjillään oleva talo) tai asunto-osakkeen ja jos minun pitäisi ottaa sitä varten vakuutus ja siihen vakuutukseen pitäisi rehellisesti kirjata kaikki taudit ja muut sellaiset. Terapian kuitenkin jättäisin siitä pois, ettei se vaikeuttaisi vakuutuksen saantia. Vakuutusyhtiö saattaisi kuitenkin ottaa yhteyttä terveysasemalle ja saisi sitä kautta tietää, että olen käynyt terapiassa.

m: Miksi vakuutusyhtiö ottaisi terveysasemallemme yhteyttä? Eihän työnantajalla ole lupa antaa mitään tietoja.

S: Ei olekaan, mutta koskaan ei tiedä, kuinka joku sairauskassan työntekijä saattaisi käyttäytyä.

Jos erkkeritalon julkisivusta olisi pidetty huolta, maali tuskin hilseilisi.

m: Eikös tuo nyt ole aika teoreettista. Sitä paitsi sairauskassa ja terveysasema eivät ole samaa laitosta.

S: Ehkä ei, mutta ihan varmasti ne vaihtavat tietoja keskenään ja joku voisi osata yhdistää asiat ja henkilöt keskenään.

Kauniit parvekkeet saattaisivat pudota, jos remonttimiehet eivät olisi tukeneet talon seiniä.

m: Jos kerran pelkäät, että joskus tulevaisuudessa mahdollisesti vakuutusyhtiö saisi tietää, että olet käynyt terapiassa, älä tee maksukorvausanomusta. En kyllä ymmärrä, miksi vakuutusyhtiö, jonka kanssa et vielä edes ole tekemisissä, kun et viime aikoina ole ostanut taloa tai osaketta, olisi kiinnostunut terapiastasi. Sitä paitsi ei sellainen vakuutukseen vaikuta, eikös melkein kaikki käy nykyisin terapiassa.

S: Niin, ei sen pitäisi vaikuttaa, mutta koskaan ei voi tietää. Näitä asioita täytyy kunnolla ajatella etukäteen. Jos yhtään ei suunnittelisi ja miettisi, mitä voisi käydä, jos toimisin niin tai näin, elämästä tulisi kauhean vaikeaa.

m: No, niin varmaan tulisi! Oho, kyllä mun nyt täytyy mennä, on aika paljon töitänkin. Onnea terapiaan!

Jos olisi ollut lämmintä, tuolit eivät olisi olleet pinossa.

S: Kiitos. Kerron joskus, kuinka se meni. En kyllä vielä huomenna, haluan ensin itse miettiä, mistä oikein oli kysymys.

m: (Apua! )

Jos ruokatunnilla olisi satanut, taivas ei olisi ollut noin sininen.

Työhuoneeni seinällä voisi olla jonkun muunkin kuva (ja onkin)

Kuvat otettu yhden ruokatunnit aikana työpaikan lähistöltä.

Sataa, paistaa ja pakastaa

Nyt on reissu reissuttu ja kiva joulu takana. Ehdin saunoa neljässä eri saunassa ja nukkua viidessä eri sängyssä. Sain syödä jouluherkkuja useassa ruokapöydässä vielä useampaan kertaan. Tapasin vanhoja sukulaisia ja ystäviä ja tutustuin uusiin. Ja ennen kaikkea sain viettää aikaa rakkaitten lapsieni kanssa. Kiitos kaikille minua kestinneille ja hyvänä pitäneille!
Suomen matkani aikana ehdin ajaa satoja kilometrejä autolla, istua bussissa ja junissa ja taksillakin taisin ajella. Kunnon talvi ja lumimyräkät toivat oman jännityksensä matkustamiseeni. Paluu Belgiaan oli kuin olisin toiselle planeetalle laskeutunut. Pellot ovat vihreinä eikä lunta ole kuin pieninä, likaisina läjinä siellä täällä. Eilen paistoi vähän aurinko, mutta nyt taas sataa vettä. Tämä mikään talvi ole, toista se oli Suomessa.

Onneksi minulla on vielä vähän lomaa jäljellä. Jospa pakkaisimme koirat autoon ja lähtisimme pariksi päiväksi tutkimaan, miltä maailma näyttää Brysselin ulkopuolella.

Kaukaisessa kylässä

Kohta on kuulemma joulu, mutta joulutunnelmasta en vielä ole saanut kiinni. En ole käynyt joululahjaostoksilla, en leiponut pipareita, en koristellut puita ja pensaita jouluvaloilla, en edes siivonnut. Taitaa tulla kiire.

Tultiinko me oikeaan paikkaa? Eihän täällä näy ketään vai onko vielä liian aikaista? Hei, katsopas, tuolla näkyy pari tyyppiä.

Hei, ketä te ootte? Hu-huu, tulkaa kaikki katsomaan, täällä on jotain outoa meneillään! Miks meille ei koskaan kukaan kerro mitään? Oottakaa, mä tuun kans! Älä töni! Äitii, mä en nää mitään, nosta! Mitä tuolla oikein tapahtuu, tulepas nyt vaari, mennään mekin katsomaan. Älkää nyt kaikki rynnätkö samaan aikaan! Kato vähän, mihin sä astut! Hysss... hiljaa siellä! Pontus puhuu.

Öhöm, tuota, (mitä mun piti sanoa?), ai niin... Tervetuloa tutustumaan pieneen kyläämme. Olemme erittäin ylpeitä, kun tänä vuonna päätitte lähteä etsimään joulutunnelmaa täältä länsirannikolta. Toivomme täydestä sydämestämme, että löydätte etsimänne. Avuksi ja pieneksi muistoksi haluamme luovuttaa teille kokoelman kylämme tunnuksia, joulusydämiä. Joten vielä kerran: Tervetuloa koko kylän puolesta! Hip-hip-hurraa!! Hip-hip-hurraa!!

Mimmille, tyttärelleen ja tämän poikaystävälle lämmin kiitos valokuvista sekä pipareiden ja possujen valmistamisesta.

Joulumielinen tunnustus

Poimin Siperiassa asuvan Eevan blogista tämän suloisen enkelin. Hän halusi antaa sen blogissaan vieraileville ulkosuomalaisille, joten Belgiassa kiitetään.


Anna tämä tunnustus kaikille blogeille, joille haluat toivottaa joulumieltä sekä Hyvää Joulua!

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin, jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa), joille haluat tunnustuksen antaa ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.

Haluaisin antaa enkelin edelleen monelle ihanalle ihmiselle, mutta valitettavasti yksikään heistä ei blogia pidä.

Yhden enkelin saa siskoni, joka on vuosien mittaan tehnyt niin paljon äitimme hyväksi. Suuri kiitos Lelde.
Toinen tunnustuksen ansaitsija on tyttäreni. Reipas, ahkera ja rohkea nainen, joka ei kuvia kumarra. Olen kovin ylpeä hänestä.
Tietysti myös hyvä ystäväni Mimmi on enkelin saajien listalla. Aito satakuntalainen nainen, joka puhuu ja ajattelee suoraan sydämestä.
Yksi enkeli menee nuorelle pohjalaiselle ison perheen äidille. Kuinka joku pystyykin pyörittämään perhettä ja omaa yritystä niin rennosti ja levollisena?
Hyvä ystäväni täällä Belgiassa saakoon viidennen enkelin. Kaukana asuvan lapsen äiti hänkin.

Lämmin joulunalun toivotus teille kaikille!

Varmasti epävarma

Muistatteko Sophien, työkaverini, joka ei osannut päättää, soittaisiko tapaamalleen miehelle vai ei? No, loppujen lopuksi hän päätti olla soittamatta. Kävin tänään taas hänen kanssaan lounaalla. Nyt haettiin kanttiinista voileivät ja vähän juomista, hypättiin autoon ja ajettiin hänen talolleen.

Sophie osti talon jo pari vuotta sitten, mutta ei ole asunut siellä vielä päivääkään. Aluksi hänellä oli suuria suunnitelmia talon huonejärjestyksen muuttamiseksi. Hän oli päättänyt tehdä ison remontin. Yhä vieläkin Sophie pähkäilee, josko muuttaisi yhden huoneen musiikkihuoneeksi, suurentaisi keittiötä ja rakentaisi lisäkerroksen.

Matkalla hän taas kertoi suurena salaisuutena uudesta ihastuksestaan. Tällä kertaa on kysymyksessä työkaveri, jonka kanssa hän on vaihtanut muutaman sanan. Miehestä ei saa missään nimessä puhua kahvilassa, ettei kukaan vaan kuule. Sophie kertoi nähneensä ihastuksestaan unta ja kun näki miehen edessään seuraavana päivänä, lehahti kuulemma punaiseksi. Tajusikohan se, miksi punastuin. Ihan varmaan se tiesi. Voi apua! Että voikin aikuinen nainen olla noin lapsellinen.

On Sophiella toinenkin ihastuksen kohde. Tämä mies on töissä toisessa toimistossa ja joskus osunut ruokalassa melkein vastapäätä istumaan. Mitähän se tarkoittaa? Onkohan se huomannut, että katson sitä pitkään? Sanoin kyllä suoraan, että ei kukaan tietä, mitä ajattelet, ellet mene sitä kertomaan. Mutta mitäs, jos petyn? Tai jos se pettyy? Haloo! Ei tästä elämästä selviä ilman pettymyksiä, niitä tulee kaikille.

Talo oli minusta suuri, makuuhuoneitakin kolme kappaletta. Olohuone oli valtava, mutta keittiö aika pikkuinen. Taloa ympäröi ihan mukavan kokoinen ja helppohoitoinen puutarha. Sitä Sophie käy silloin tällöin hoitamassa, mutta muuta siellä ei sitten teekään. Kauan tyhjillään ollut talo haisi omituiselle, mutta se taisi vain johtua asumattomuudesta. Taas kerran pohdittiin ja mietittiin, mitä tehdäisiin keittiölle, olohuoneelle ja kummallisen käytävän päässä olevalle vessalle. Jos talo olisi ollut minun, olisin jo aikoja sitten remontoinut sen mieleisekseni ja muuttanut sinne asumaan. Ihan lähellä on rautatieasema, josta pääsee töihin 20 minuutissa. Tosi helppoa ja käytännöllistä.

Asemakin hermostutti Sophieta. Kun ihmiset ohittavat hänen talonsa asemalle mennessään, he saattavat kuulla, mitä aidan takana pihalla jutellaan ja ymmärtää, että hän saattaa olla lähdössä lomalle ja sitten voi joku tulla ja murtautua taloon ja tyhjentää sen ja se olisi ihan kamalaa. Katsoin varmaan vähän tyhmänä, kun hän totesi ehkä olevansa vainoharhainen. Joo, ehkä ihan vaan pikkuisen.

Kun ajoimme takaisin töihin, hän hätkähti yhtäkkiä. Näitkö, valo välähti? Ajoinkohan paljon ylinopeutta? Mitähän nyt pitäisi tehdä? Kysyin, että kuinka monet ylinopeussakot hän on viime aikoina saanut. Ei kuulemmä yksiäkään. Kerran nuorempana sai yhdet, kun ajoi koulun kohdalla liian kovaa. Ei siitä olisi poliisin pitänyt välittää, kun kerran oli tunti meneillään eikä lapsia ollut lähelläkään. Taisin taas vilkaista hölmistyneenä kuskiani.

Ruokatunti venyi aika pitkäksi, kun vielä poukkoilimme Brysselin liikenteessä kaistalta toisella. Yritin sanoa, että lyhin ja helpoin reitti toimistollemme menisi toista kautta, mutta Sophie sanoi aina ajaneensä samaa reittiä pääväyliä käyttäen.

Minulla en uskoakseni kovin helposti opasta ihmisiä elämisen vaikeassa taidossa, mutta nyt kyllä tekisi mieli vähän naista ravistella. Kyllä jotain asioita pitää pystyä päättämään ja ne miesasiatkin hän voisi jättää vähän pienemmälle pohdinnalle. Ei sitä elämänkumppania pelkästään ajattelemalla löydä. Ellei hän sitten omaa jotain erityistaitoja ja pysty ajatuksillaan kääntämään miehen pään. Vähän kuitenkin epäilen.

Ruokapalkalla

Työkaveri pyysi tänään minua ulos lounaalle. Hänellä oli jotain erittäin tärkeää pohdittavaa ja halusi kuulla mielipiteeni asiasta. Mikäs siinä, ulkona oli aurinkoista ja kuppilan terassilla olisi kiva istuskella ja rupatella. Saimme pöydän ihan suihkulähteen viereltä, tilasimme kumpikin savulohipastaa ja sitten hän aloitti.

Parisen viikkoa sitten ystäväni oli menossa teatteriin siskonsa kanssa, sisko sairastui ja yksi lippu jäisi käyttämättä. Kekseliäänä naisena Sophie lähti norkoilemaan teatterin nurkille ja tarjosi lippua ohikulkijoille. Heti ei tärpännyt, mutta jonkin ajan kuluttua siististi pukeutunut, liikemiesmäinen afrikkalaismies sanoi olevansa kiinnostunut ja uskoisi ehtivänsä näytökseen. Lippu vaihtoi omistajaa.

Teatterissa Sophie istui kadulla tapaamansa miehen vieressä ja näytöksen päätyttyä mies pyysi ystävääni hetkeksi johonkin istumaan. Ilta kului rattoisasti ja Sophien mielestä mies oli ollut tosi kiinnostava. Hetki sitten toisilleen ihan tuntemattomat ihmiset viihtyivät ravintolassa puoleen yöhön asti. Mies antoi Sophielle puhelinnumeronsa ja pyysi tätä soittamaan. Kumpikin lähti tahoilleen. Nyt tulee se pulmakohta: Sophie ei tiedä, soittaisiko vai ei. Toistaiseksi ei ole uskaltanut.

Hän sanoi, ettei tiedä onko mies hänelle oikea vai tuottaako vain sydänsuruja. Lisäksi hän pelkää, että mies ei ollut oikeasti kiinnostunut. Sophie myös arastelee miehen alkuperää ja pelkää, mitä ystävät ja sukulaisetkin sanoisivat, jos hän esittelisi heille uuden poikaystävänsä.

Minä vain kuuntelin ja sitten sanoin, että jos kerran kiinnostaa, niin soittaisi ihmeessä. Kyllä sen puhelun saisi aina katkaistuksi. Sophie sanoi siihen, että mies saisi tietää hänen numeronsa ja alkaisi kenties pommittaa puheluillaan. Nyt oli minun vuoroni väittää vastaan ja sanoa, että soittaisi puhelinkioskista (täällä niitä on vielä) tai toimistosta. Kummassakaan tapauksessa numeroa ei vastaanottajalla näkyisi. Siitähän Sophie aivan kauhistui. Ei töistä voi soittaa tällaisia puheluita!

Enhän minä osannut enää muuta sanoa kuin, että jos neiti ei soittaisi, hän ei saisi koskaan tietää, olisiko mies hänelle oikea vai ei. Sanoin hänelle myös, että aika oudolta minusta tuntuu että ensin hän tyrkyttää lippua ventovieraille kadun kulkijoille, muttei uskalla tarttua puhelimeen ja soittaa ihmiselle, josta jo aika paljon tietää. Pakkohan minun oli myös todeta, että soittaa tai ei, itse hänen täytyy päätöksensä tehdä. En tiedä, oliko mielipiteilläni mitään vaikutusta, mutta ainakin hän sai murheensa minulle vuodatetuksi.

Nyt odottelen mahdollisen belgialais-togolaisen romanssin jatkoa. Vähän kuitenkin epäilen, ettei sitä tule, niin epävarmalta Sophie tuntui. Hän oli kuuntelustani ja kommenteistani kuitenkin niin iloinen, että maksoi koko lounaslaskun itse. Ruoka oli oikein maukasta ja lupasinkin toimia Leelian lepotuolina jatkossakin, jos tarve vaatii. Kyllä minä ruokapalkalla voin kuunnella isompiakin ongelmia.