Viimeinen kesäaikapäivä täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Päätin eilen iltapäivällä lähteä sittenkin katsastamaan sen vauvalistakaupan. Liike ei ihan tässä nurkilla sijaitse, joten autolla siis. Brysselin ringillä tein ilmeisesti ranskalaisen bemarikuskin mielestä jotain tosi typerää, kun kuski kurvasi autonsa eteeni, jarrutteli ja mutkitteli kolmikaistaisella moottoritiellä niin kuin olisimme olleet siellä yksin.

Hetken ihmettelin, sitten aloin pelätä. Yritin auton ohi ensin sääntöjen mukaan vasemmalta, mutta mies kurvasi eteeni lähes poikittain kahden kaistan yli. Siirryin takaisin oikealle ja vaivihkaa yritin siirtyä rekkojen joukkoon ihan reunaan. Kuski esti senkin siirtymällä taas poikittain eteeni. Tosi hyvää tuuria oli, ettei mitään hermostumista pahempaa sattunut. Lopulta pitkän sillan jälkeen kurvasin ihan viime tingassa moottoritieltä ulos. Tunnustettava on, että siinä vaiheessa näytin ranskalaiselle "herrasmiehelle" kansainvälistä käsimerkkiä. Hetken vielä näin, kuinka auton jarruvalot paloivat, mutten halunnut jäädä asiaa enempää ihmettelemään, jatkakoon riitelyään toisten kanssa. Huh, huh, minkälaisia otuksia tien päällä onkin!

Vieläkään en tiedä, mikä miehen käytökseen oli syynä. Ehkä ajoin vääränlaista autoa tai liian hitaasti tai nopeasti tai muuten vain ärsytin. Onneksi selvisin ilman onnettomuutta ja pääsin ihmettelemään vauvakaupan toimintaa. Tein ihan vastoin päätöstäni ja ostin vauvelille listalta kivat potkuhousut. Olen naapureiden kanssa aika paljon tekemisissä ja ajattelin, että olkoon. Jos kerran ovat itse tavarat valinneet, niin ainakin tiedän, että lahja on mieluinen.

Myöhemmin lähdin koirien kanssa lenkille naapurikylän pelloille. Saimme aika kauan kävellä rauhassa ja nuuskutella multaa ja kuivia maissin varsia ennen kuin näin pellolla muitakin kulkijoita. Muutaman sadan metrin päässä oli nainen neljän koiransa kanssa. Seurasin tarkkaan, mihin menevät, sillä Morse-russelini ei mistään innostu enempää kuin kunnon tappelumahdollisuudesta. Onneksi porukka lähti toiseen suuntaan ja huokaisin helpotuksesta.

Yllättäen nainen kuitenkin kääntyi takaisin ja hänen kaksi irrallaan olevaa englannin bulldoggiaan näkivät meidät. Minullakin oli neitikoirani irrallaan niin kuin yleensä. Se käy joskus moikkaamassa toiset koirat ja tulee heti takaisin, kun kutsun. Koskaan se ei ole lähtenyt omille teilleen eikä aiheuttanut mitään ongelmia. Jos joku lukijoista ihmettelee irrallaan juoksevia koiria, niin se on täällä ihan luvallista, säännöt eivät ole ollenkaan samanlaiset kuin joissakin muissa maissa. Ei toki joka paikassa voi koirien antaa vapaana juosta, mutta avoin pelto on oikein oiva paikka sellaiseen.

Titi-neiti lähti juoksujalkaa koiria moikkaamaan, muttei yhtään tykännyt, kun bulldogit lähtivätkin sitä seuraamaan meitä kohti. Nappasin russelin syliini ja ajattelin, että kyllä koirien omistaja kutsuu omansa pois. Sitä nainen yrittikin, mutta koirat eivät totelleet. Huusin hänelle, että ottaa pian koiransa kiinni tai jotain ikävää voi tapahtua.

Minulta unohtui siinä hässäkässä kaikki täkäläiset kielet, mutta onneksi ranskankielinen nainen ymmärsi englantia. Käskin vielä hänen ottaa heti koiransa kiinni, mutta nainen sanoi, että hänen koiransa eivät tappele vaan haluavat vain leikkiä. Minä vastasin, että omani eivät halua leikkiä ja varsinkin toinen haluaa vain tapella, joten kohta veri lentää, jos hän ei kutsu koiriansa pois. Sen sijaan, että olisi käskenyt niitä, hän tuli kahden hihnassa olevan kanssa lähemmäksi. Minulta paloi hihat ihan täysin kun suurin bulldoggi alkoi hyppiä minua vasten ja yritti käydä russeliini kiinni. Ei se Morsesta otetta saanut, mutta sai iskettyä hampaansa käsivarteeni. Morse tietysti räyhäsi sylissäni ja halusi näyttää bulldogille, kuka täällä oikein määrää.

Yhtäkkiä olin selälläni maissipellossa ja kaikki koirat rähisivät päälläni ja ympärilläni. Kauhea tilanne! Nainen taisi saada lopultakin koiransa ruotuun ja minäkin pääsin taas jaloilleni. En muista, koska olisin ollut niin vihainen! Otin koirani remmeihin ja poistuin vähän kauemmaksi. Näytin naiselle verta vuotavaa kättäni ja sanoin, että yksi hänen koiristaan puri minua. "Ei purrut", nainen vastasi, "minun koirani eivät pure. Satutit varmaan kaatuessasi kätesi." Vähältä piti, etten mennyt ja näyttänyt, miltä hampaanjäljet hänen käsivarressaan näyttäisivät, niin vihainen olin. Vastasin, että kaikki koirat purevat, kun tulee tosi tilanne, ja kädessäni oleva haava ei tullut maissin tähkästä! "Minä en valehtele. Koirani eivät pure", hän intti. "Eikö edes tuo valkoinen halua leikkiä?" kehtasi vielä kysyä. "Ei halua, se haluaa tappaa", vastasin ja käännyin koirineni kotia kohti.

Vähän hävettää, kun käytin aika rumaa kieltä naiselle puhuessani, mutta olisi hänkin vähän voinut käyttäytyä toisin. Oli kyllä kiva kävellä parin kilometrin matka kotiin vaatteet kuraisina ja käsi veressä. Matkalla ajattelin, että taitaa tulla sairaalareissu, mutta haava olikin loppujen lopuksi pienempi, miltä se näytti eikä koira ollut edes saanut takkini hihaa rikki, joten hampaat eivät oikeasti olleet käteeni uponneet vaikka jättivätkin jäljet. Tetanus-rokotuskin on voimassa, joten putsasin vain haavan ja länttäsin laastarin päälle.

Siinä taisin tehdä väärin, että otin Morsen syliini, mutta pelkäsin, että se käy suin päin suuremman koiran kimppuun eikä sellaisesta tappelusta koskaan hyvää seuraa. Titillä ei mitään hätää ollut. Se välttää tappelua viimeiseen asti ja tosi vikkelänä pääsee aina karkuun. Nyt näin, että hädän tullen se tulee luokseni ja yrittää saada minusta apua tilanteeseen. Tällä kertaa en pystynyt auttamaan ja jossain vaiheessa se lähtikin juoksemaan kotia kohti. Onneksi tuli takaisin, kun härdelli oli ohi.

Tässä hurjimukset muutama viikko sitten meren rannalla ilman vierasta koiraseuraa

Naapurissa on hiljaista, vielä

Eilen oli postilaatikkoon ilmestynyt iloisista vauvauutisista kertova elefanttikortti. Naapurin nuorelle parille on viime sunnuntaina syntynyt pikkuinen tyttö. Onnea heille oikein paljon!

Juttelin viime viikon torstaina silloin vielä tulevan äidin kanssa, kun hän oli töihin lähdössä. Sanoi käyvänsä töissä niin pitkään kuin mahdollista ennen laskettua aikaa, joka olisi ollut joskus marraskuun alussa. Taisipa jäädä jokunen työhomma tekemättä.

Belgian äitiysloma on tosi lyhyt. Viikko ennen laskettua aikaa on jäätävä töistä pois ja synnytyksen jälkeen lomaa on 14 viikkoa. Jos vauva syntyy ennen ensimmäistä äitiyslomaviikkoa, niin kuin naapurissa kävi, viikko menee harakoilla. Sitä ei voi käyttää 14 viikon lisäksi. Erittäin epäreilua, sanoisin. Ja sanonkin. Kuinka voikin olla Euroopan keskellä maa, jossa vanhemmat joutuvat viemään lapsensa jo 3 - 4 kuukauden ikäisenä hoitoon? Vai onkohan tämä vain suomalaiseen käytäntöön tottuneen ihmisen turhaa ihmettelyä? Ihan hyvin täällä lapset näyttävät voivan vaikka aikaisin joutuvatkin sopeutumaan työssä käyvien vanhempiensa aikatauluihin.

Jotain muutakin ihmettelemisen aihetta sain, kun tavailin värikästä vauvailmoituskorttia. Olen aikaisemminkin saanut vastaavanlaisia kortteja ja aina niissä on suurella präntättynä vauvan nimi. Täällä lapsi saa heti synnytyssalissa nimen, ja minulta onkin joskus ihmetelty, kuinka vanhemmat lapsiaan Suomessa kutsuvat, jos niillä ei ole nimeä ennen kuin parin kuukauden iässä. Eivät oikein ole ymmärtäneet, kun olen sanonut, että pientä nyyttiä voi kutsua alussa ihan millä nimellä haluaa.

Kortissa oli tietenkin myös vauvan syntymäpaino, vanhempien nimet, siskojen nimet (isällä on kaksi tytärtä edellisestä liitosta), isovanhempien nimet äidin puolelta sekä sairaalan tiedot vierailuaikoineen. Lisäksi siitä löytyi vanhempien kännyköiden numerot ja tiedot siitä, mistä pitäisi lahja ostaa ja, jos tavaraa ei halua ostaa, pankkitilinumero pikkuisen hoitotilille.

Tuo lahjalista ja tilinumero minua eniten kummastuttaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin tilinumeron tuollaisessa yhteydessä. Lahjalistoihin olen kyllä aikaisemminkin törmännyt. Vanhemmat valitsevat kaupan hyllyiltä tarvikkeita ja vaatteita vauvalleen ja lahjalistasta ilmoitetaan sukulaisille, ystäville, tutuille ja näköjään myös naapureille. Kirjekuoressa oli kaupan kortti, josta löytyi lahjalistakoodi ja tarkat osto-ohjeet. Ei tarvitse edes mennä ko. kauppaan vaan ostoksen voi tehdä myös netin kautta ja maksaa luottokortilla.

Uteliaisuuttani kävin eilen tutkimassa, mitä pariskunta oli vauvelilleen valinnut. Kyllä olikin pitkä lista! Siellä oli eri hintaista tavaraa rattaista ja turvaistuimista ruokalappuihin ja keittokirjoihin. Yritin listalta etsiä kuvia valituista vaatteista, mutta kaupan nettisivut olivat sen verran monimutkaiset, etten jaksanut hyppiä sivulta toiselle ja yrittää samalla muistaa, minkä nimisistä potkuhousuista oli kysymys. Oli listassa lahjakorttivaihtoehtokin, mikä minusta on aika järkevää.

Näitä yhden kaupan lahjalistoja olen useammin nähnyt hääkutsuissa kuin vauvailmoituksissa, mutta ei tämä tokikaan ollut ensimmäinen kerta. Toisaalta ymmärrän vanhempia, jotka innoissaan valitsevat tulevalle pienokaiselleen tarvikkeita ja vaatteita, mutta toisaalta... en ymmärrä. Ehkä olen vain vanhanaikainen, mutta minusta olisi hauskaa saada lahjoja, joita en itse ole määrännyt ostettavaksi. Saattaahan olla, että joku, vaikkapa vierasmaalainen naapuri, sattuisikin löytämään hauskan ja erilaisen yllättävän lahjan jostain pikku kaupasta, jossa vanhemmat eivät koskaan ole edes käyneet.

Tuli tässä mieleeni naapurikylän kauppa, jossa myydään suomalaisiakin tuotteita. Sieltä voisi löytyä jotain eksoottista pikku tyttöselle ja hänen siskoilleen. Täytyypä heti tarkistaa, kuinka kauppa on auki näin lauantaisin, että olisi lahja valmiina, kun pikkuinen tulee kotiin. Aika kauan ovatkin sairaalassa olleet, viikon verran jo.

(Kuvan löysin jostakin)

Kirjoja kirjoista

Työmatkalukemisesta on minulle tullut pakko. Tuntuu orvolta, jos minun täytyy katsella muita lukevia matkustajia metrossa enkä saa itse uppoutua kirjaan. Joskus käy niin, että kirja on loppunut aamulla eikä illaksi ole mitään lukemista. Onneksi työpaikan lähellä on kirjakauppa, josta löytyy aina jotakin. Mitään raskasta tai filosofista lukemiseni ei saa olla. Dekkarit ovat parhaita, mutta kyllä minä muistakin tarinoista pidän.

Jokin aika sitten hankin kaksi opusta, joiden kummankin tarina yllätyksekseni alkoi kirjasta. Toinen oli työkaverin suosittelema, espanjalaisen Carloz Luis Zafonin The Shadow of the Wind (Tuulen varjo) ja toinen ihan itse valitsemani, irlantilaisen Cecelia Ahernin taattua satuhömppää The Book of Tomorrow (Mitä huominen tuo tullessaan).

Zafonin tarina alkaa vuodesta 1945, kun kirjakauppias vie 10-vuotiaan Daniel-poikansa Barcelonan kätköissä olevalle kirjojen hautausmaalle. Daniel saa valita hyllyiltä yhden kirjan ja hänen kätensä osuvat Julian Caraxin kirjaan 'La Sombra de Viento' (Tuulen varjo). Poika lukee kirjan ja kiinnostuu sen kirjoittajasta ja tämän elämästä lähes pakkomielteisesti. Tarina kuljettaa lukijaansa Espanjan sisällissodasta lähes nykyaikaan ja on täynnä yllättäviä käänteitä ja mielenkiintoisia henkilöitä.
Eräänä iltana Danielia lähestyy mies, joka muistuttaa häntä kirjan paholaismaisesta henkilöstä. Mies haluaa kirjan Danielilta. Myöhemmin kirjaa yritetään saada pojalta pois millä keinolla hyvänsä ja hän joutuukin piilottamaan takaisin kirjojen hautausmaalle, ettei sitäkin poltettaisi niin kuin oli käynyt lähes kaikille Caraxin kirjoille.

Alussa luulin, että olin valinnut aivan turhan kirjan luettavakseni, kun tarina ei mennyt yhtään eteenpäin, mutta jossain vaiheessa upposin syvälle kirjaan. Niin syvälle, että useammin kuin kerran unohdin lähteä metrosta omalla asemallani.

Kun olin saanut ravistetuksi Caraxin ja Danielin elämät ja niiden yhteenkietoutumisen harteiltani, otin käsiini Cecelia Ahernin tuotoksen. Aikaisemmin olen muutaman Ahernin kirjan lukenut ja samanlainen tämäkin oli kuin ne aikaisemmat.

Kirjan päähenkilö on rikkaan perheen Tamara-tytär, jonka elämä muuttuu yhdessä rysäyksessä, kun hänen isänsä tekee itsemurhan. Tyttö muuttaa äitinsä kanssa sukulaisten luokse irlantilaisen pikkukylän laidalle, eikä Tamara pysty hyväksymään muutosta. Kaikki muuttuu, kun hän löytää kirjastoautosta nahkakantisen, lukitun kirjan. Kirjan sivut alkavat täyttyä itsestään huomisen päiväkirjamerkinnöillä. Vähitellen Tamara tajuaa, ettei mikään ole sitä miltä näyttää.

Viikon verran käytin työmatka-aikaani seuraamalla ihmisten elämää ja valehtelua linnan raunioiden varjossa. Luulenpa kuitenkin, että tästä lähtien jätän Ahernit toisten luettaviksi. Vaikka en raskasta kirjaa jaksakaan työmatkoillani raahata, ei tällainen ns. aikuisten satuhömpäkään taida olla minua varten. Sitäpaitsi Ahernin kirjojen kannetkin ovat niin kovin tyttömäisiä väritykseltään, että työmatkauskottavuushan niitä lukiessa kärsii.

Nyt on työmatkakaverinani saanut vuoron Minette Walters The Devil's Weather -kirjallaan. Saa nähdä, mitä sen kansien sisältä löytyy.

Muuten, kaikki nämä kolme kirjaa ja monta kymmentä muuta lähtee ensi viikolla hyllystäni työpaikan kirjanvaihtopäiville. En minä vielä jokunen vuosi sitten olisi kirjoistani luopunut, mutta niin se on ihmisen muuttuvainen. Voinpahan löytää jotain mukavaa pois antamieni tilalle.

Sekalaisia tarinoita epämääräisessä järjestyksessä

Täällä ollaan taas, toivottavasti ette ole kaivanneet.

Aloin jo eilen kirjoittaa, mutta sitten huomasin, kuinka taas kerran yritän olla siistimpi sanoissani kuin haluaisin. Kokeillaanpa uudestaan. Huomautan myös heti näin alkajaisiksi, että luvassa on sekä huonoja kännykkäkuvia että vähemmän huonoja kamerakuvia, tai päinvastoin. Päättäkää itse. Niin, ja koko juttu on yhtä sillisalaattia alusta loppuun.

Kesä meni ja syksy tuli. Täällä on nyt harmaata ja märkää, onneksi ei kuitenkaan vielä kylmää.
Kun Belgiassa satoi heinäkuussa viikkokausia vettä, sain nauttia helteistä Suomen kesästä. Kivaa oli!

Kesällä tapasin Suomessa paljon tuttuja ja sukulaisia. Kuvassa ei kuitenkaan ole kumpiakaan vaan Porin Jazzin yleisöä. Saattaahan tuolla tosin joku tuttukin olla joukossa.

Aika lähelle pääsin Sir Eltonia.

Auringonlaskua ihailin Puulavedellä.

Hienoja kiviveistoksia on luontoäiti jaksanut muovata. Tätä kutsutaan Saarnastuoliksi.

Aurinko siirsi värejään merenpintaan jossain Turun saaristossa.

Tässä ollaan Brysselissä parisen viikkoa sitten. Eihän kuvasta kummempaa tule, jos kuvataan kännykällä ikkunan läpi lähes vasta-aurinkoon. No, joka tapauksessa olin yhden toimistorakennuksen 23. kerroksessa ja ihailin häikäisevän sinistä aamutaivasta ja hienoa kaupunkimaisemaa. (Käyttäkää mielikuvitustanne, jos ette saa kuvasta mitään selvää, niin minäkin teen.)

Yhtenä iltana juutuin metroasemalla tanssiryhmän taakse. Harmi, kun en tajunnut ottaa vauhdikkaasta esityksestä videokuvaa. Mutta sellaista se aina on, asiat tapahtuvat niin äkkiä, ettei aina oikein ehdi mukaan. Onneksi sentään ehdin metrojunaan.

Kuuletteko, kuinka autojen torvet soivat? Kukaan ei päässyt eteen ei taakse ja muutama kuski taisi oikein hermostuakin. Tien tukoksen syy on jonon ensimmäisenä. Kuorma-auto oli jostain syystä juuttunut kadunkulmaan.

Kun pääsin lähemmäksi, näin mistä oli kysymys. Nuoret miehet yrittivät nostaa kadun viereen pysäköityä autoa sivuun. Taitavasti parkkeerattu auto tukki kuorma-auton tien. Ohikulkijoiden ja muiden uteliaiden avustuksella ison auton kuski sai ajoneuvonsa lopulta eteenpäin ja pikku auton sivupeilikin pysyi ehjänä. Ei sen ja kuorma-auton väliin olisi mahtunut edes sitä kuuluisaa sunnuntai-Hesaria, tuskin maanantaistakaan.

Metroaseman nurkassa oleva peti on ollut ilman nukkujaa jo muutaman päivän, mihin lienee kulkuri mennyt tai viety.

Edellisen kerran, kun tänne kirjoitin, kerroin kuinka suunnittelimme työpaikan poissaolopäivää ja sen ohjelmaa. Aamupäivän vietimme Antwerpenissä hyväntekeväisyysjärjestön tiloissa. Hienoa työtä siellä tehdään! Moeders voor moeders (äidit äideille) auttaa satoja perheitä viikoittain. Äidit saavat sieltä ruokapaketteja, vaatteita itselleen sekä lapsilleen, leluja, koulutarvikkeita, jne. Palvelujakin oli lastenlääkäristä kampaajaan.

Kuvassa äitiyspaketti pikkuista poikavauvaa varten

Me valmistimme vauvanpeittoja, koulutarvikepaketteja, maalasimme seiniä, kunnostimme puutarhahuonekaluja yms. Vierailumme jälkeen järjestimme vielä työpaikalla keräyksen ja saimme kokoon valtavan määrän lastenvaatteita ja leluja, jotka toimitimme järjestölle.

Moeders voor moeders autaa äitejä kaikella tavalla. Järjestöllä on jopa lapsilaatikko rakennuksen seinässä. Äidillä on mahdollisuus jättää ei-toivotun raskauden jälkeen syntynyt ei-toivottu lapsi siihen. Järjestö huolehtii nimettömän lapsen toimittamisesta adoptoitavaksi.

Kovasti ihmettelin ja oudoksuin asiaa, mutta selitysten jälkeen jotenkin ymmärsin. Monissa kulttuureissa ja uskonnoissa aviottoman lapsen synnyttäminen on suuri häpeä ja synti, eikä aborttiakaan hyväksytä. Äidille on varmaan monta kertaa helpompaa jättää lapsi paikkaan, josta hänestä varmasti huolehditaan kuin vain johonkin polun varteen. Ei laatikkoa usein käytetä. Kahdeksan vuoden aikana siihen on kerran lapsi jätetty.

Vastaavanlaisia paikkoja on kuulemma jossain muuallakin Euroopassa. Italiassa ainakin. Sieltä kotoisin oleva työkaverini tiesi, että heillä on roskalavojen vieressä nykyisin kylttejä kertomassa yksinäisille äideille, mihin he voivat vauvansa viedä sen sijaan, että unohtaisivat ne roskalaatikkoihin.

En ole varma, olisinko halunnut tietää kaikkea tätä, mutta ei kai tieto pahastakaan ole. Joskus on hyvä nähdä, kuinka epätoivoista elämä voi olla.

Ilman aasinsiltaa voimmekin nyt jatkaa poissaolopäivän kertausta.

Iltapäivän kulutimme suuren kartanon puistossa lip dub -videoita tehden. Arvoin itseni Japani-ryhmään ja eipä aikaakaan, kun aloimme työstää musiikkivideota 80-luvun biisistä "Big in Japan". Kovasti yritimme ja hyvä niin, voitimme palkinnon parhaasta videosta. Olisin sen tänne linkittänyt, mutta kuvausryhmä oli tallentanut kaikki neljä videota yhdeksi, liian suureksi tiedostoksi.

Kukaan ei edes yrittänyt pudota altaaseen.

Itämaiset taustatanssijat kerrankin hetken paikallaan

Illemmalla pistivät Kesäyön unelman keijut ja menninkäiset jalalla koreasti.

Pian sammuvat valot ja musiikki loppuu.