On täällä leveät tiet

Kyllä täällä on paljon lunta! En Belgian narsissi-istutusten vieressä ymmärtänytkään, kuinka kevät on Suomessa vasta aluillaan. Viime perjantaina katselin lentokoneen ikkunasta valkoista näkymää ja pohdin, mikä läntti on peltoa, mikä vettä. En usko, että arvasin oikein.

Nyt olen viettänyt aikaa vanhan äitini luona ja välillä piipahtanut siskollani sekä käynyt lapsiani ja ystäviäni tapaamassa. Liian harvoin näen tärkeitä ihmisiäni, joten Suomessa ollessani teen kaikkeni, että ainakin rakkaimpiani pääsen halaamaan.

Sain siskoltani auton lainaksi ja olenkin jo ajellut tuhannen kilometrin verran. Pimeillä teillä kurvailu on tosi puuduttavaa, mutta onneksi kaistat ovat leveitä. Köröttely tuntuu turvalliselta, kun tien reunoihin on pitkä matka. Vaikka väärinhän tuo oli sanottu, en minä mitään köröttele. Vauhdilla menen, kun kerran täytyy paikasta toiseen päästä ja välimatkat ovat kovin pitkiä. Auton ottaessani naureskelin, että takalasiin pitäisi laittaa kyltti: Varokaa, kuski Belgiasta!

Kommelluksiakin on täällä lumen keskellä sattunut. Tampereella jäin autoni kanssa ylämäkeen jumiin. Tai ei se mikään jumi ollut, kun auto alkoi iloisesti luistaa takaperin. Onneksi ei ollut muita autoja näkyvissä ja valittavissa oli toinenkin tie. Nyt mäki on jo ihan sula, eikä aiheuta ongelmia minulle tai muille. Samassa kaupungissa ajoin myös huomaamattani päin punaisia, kun en tajunnut, että niin vikkelään valot vaihtuvat. En tiedä, näkikö kukaan, mutta kyllä minua harmitti.

Eilen luistelin lumisohjossa pienen kylätien reunasta toiseen niin, että traktorikuskikin katsoi parhaakseen väistää kiemurtelijaa. Onneksi päätiet olivat paremmassa kunnossa.

Tänään olen istunut pitkän tovin äitini kerrostalosaunassa ja löylytellyt oikein kunnolla. Hieno, kun saa kiukaallekin heittää vettä ihan luvallisesti!

Niin, ja onnea Porin Ässille tämän illan otteluun! Kääntäkää nyt ihmeessä pelin suunta sinne, minne se kuuluu!!! Terveisin nimimerkki: Joskus Pata-fani, aina Pata-fani

Öinen keikka ja keskustelua karvoista

Näinpäs viime yönä hauskan unen! Alla olevan kuvan herrasmies otti minut yhtäkkiä lavalle esiintymään. Emme me missään stadionilla riehuneet vaan kovin sivistyneesti klubikeikalla missä lie.Olen tämän kuuluisuuden nähnyt lavalla monta kertaa, mutta aina niin kovin kaukaa. Tällä kertaa minut napattiin lavan takaa lauteille. Siinä me valojen välkkeessä käsi kädessä heiluimme ja lauloimme yleisölle. Yhtään ei vasemmassa kädessäni roikkuva vihreä muovikassi tahtia haitannut.

Keikan jälkeen keskustelin tämän komistuksen kanssa depilaatiosta. Erityisesti meitä huvitti erot eurooppalaisten ja amerikkalaisten välillä. Ihmetellen naureskelimme, miksi amerikkalaiset haluavat olla ihan karvattomia, kun taas eurooppalaiset eivät pahemmin ihoa peittävästä karvakerroksesta piittaa.

Minkähän takia minäkin olin tuota mieltä? Lapsesta saakka olen harmitellut karvaisia raajojani ja käyttänyt ahkerasti kaikki mahdollisuudet päästäkseni apina-lookistani eroon.

Yritin you tubesta etsiä viime öistä esiintymistäni, mutta ei se sinne vielä ollut ehtinyt. Tässä teille kuitenkin vähän mallia:

Kuvat löysin jostakin.

Lakko- eli ruuhkaperjantai

Kun kerran en pääse työasioissa yhtään eteenpäin, niin kerronpa teille, että Belgiassa on tänään yleislakko. Lakko ei töitäni jarruta vaan temppuileva projektiohjelma, mutta levätköön nyt vähän aikaa. Ehkä se kohta taas suostuu yhteistyöhön.

Nyt pitäisi koko maan pitäisi olla pysähdyksissä. Alkuviikosta kuulin, että julkinen liikenne ei toimi, kaupat, postit ja pankit ovat kiinni ja muutenkin on ihan kamalaa. Eilen oli uutisissa, että Wallonian puolella junat tuskin liikkuvat mihinkään, kun taas Flanderissa on rautateillä lähes normaali tilanne. (Mikä nyt sitten tässä maassa on normaalia?)

Tilannetiedotteita tuli kaiken päivää sähköpostilaatikkoon ja työkaverit yksi toisensa jälkeen ilmoittivat pitävänsä lomapäivän, kun eivät viitsi jonottaa liikennekaaoksessa töihin päästäkseen. Minä ajattelin ottaa härkää sarvista ja körötellä töihin omalla autolla. Lastasin auton CD-levyillä ja kaiken varalta olin tehnyt pari eväsleipääkin mukaani. Lähdin kotiportilta varttia yli seitsemän ja puolen tunnin kuluttua olin jo työpöytäni ääressä. Ei paha ollenkaan, eväitäkään en ehtinyt syödä!

Muutaman ratikan näin matkallani ja taisi yksi bussikin liikenteessä olla. Ruuhkaa ei ollut missään, ei edes Brysselin kehätiellä. Tuskin samanlainen onni kuitenkaan potkii kotiin mennessäni. Luultavasti kaikki lähtevät töistään samoihin aikoihin ja odotettavissa on hidastakin hitaampaa kotimatkamatelua. Harmittaa, kun söin voileivät jokin aika sitten. Musiikkia vielä onneksi piisaa. En päässyt aamulla kuin alkuun Norah Jonesin CD:tä. Ei ollut oikein minun makuistani musiikkia, mutta pari kappaletta maistui hyvältä.



Tämä kuulosti aamuajelulla mukavalta.

P.S. Älkää luulkokaan, että olen tänään vain blogiani päivittänyt. Paljon muutakin olen ehtinyt tehdä, mm. saada sen tökkivän projektiohjelman taas käyntiin.

Arkistointiahdistusta

Myönnetään, en ole maailman paras papereiden järjestäjä enkä arkistoija, ainakaan kotona. Kerään papereita pöydille pinoihin ja silloin tällöin siirrän ne hyllylle pinoon tai kerään tyhjään laatikkoon tai muuhun sopivaan lokeroon.

Nyt sairaslomalla sain päähäni alkaa järjestellä eri paikoissa sijaitsevia paperipinoja. Onpas urakka! Yritän poistaa tarpeettomat, vanhat laskut ja järjestää muut vuosiluvun mukaan. Sen tarkempaan arkistointiin en tällä kertaa ryhdy. Jo pelkkä laskujen miettiminen vie aikaa, pitääkö säilyttää vai saako heittää pois. Lisäksi lajittelen pois heitettävät suoraan paperinkeräykseen meneviin ja paperisilppurin läpi ajettaviin. Vielä kun keksisin, mihin loppusijoitan säilytettävät paperit. Taidan tehdä samoin kuin muutama vuosi sitten. Ostan sopivan kokoisia pahvilaatikoita, kirjoitan kylkeen vuosiluvun ja ladon paperit laatikkoon. Eiköhän sellainen arkistointi riitä.

Vanhat luottokorttilaskut ovat muuten aika hyviä päiväkirjoja. Moni asia ja tapahtuma on viime päivinä muistunut mieleen, kun olen maksutapahtumia lueskellut.

Sainpas sen minäkin!

Mikä mahtaa vaivata, kun kurkku on kipeä, nenä vuotaa ja on tukossa kuten korvatkin, jotka eivät tosin vuoda? Lisätään tähän vielä ilman syytä itkevät silmät ja käheäksi muuttunut ääni, niin siinähän se on, kauan odotettu flunssa!

Syksystä saakka olen iloinnut, kun olen pysynyt terveenä vaikka työkaverit ympärillä yksi toisensa jälkeen ovat poteneet ja joutuneet jäämään kotiin sairastamaan. Mutta nyt olen ilmeisesti iloinnut tarpeeksi, sillä perjantaina se alkoi. Sunnuntaina keitin chilillä, korianterilla ja valkosipulilla maustettua kanakeittoa ja olin ihan varma, että olisin sillä saanut pelotetuksi taudin hiiteen. Eihän siinä niin käynyt.

Tänä aamuna kyllä lähdin töihin, mutta kesken päivän oli kotiin palattava. Henki ei kulje - no, kulkee se, mutta huonosti - ja nenä on niistämisestä lähes irti. Kaipa nyt on minun vuoroni tautia potea. Aamulla menen kysymään omalääkäriltä reseptiä ihmeitä aikaan saavaan flunssalääkkeeseen. Luultavasti lääkäri kuitenkin käskee minun vain levätä muutaman päivän ja nauttia kuumia juomia. Tuskin apteekin hyllyltä flunssaviruksen voittanutta droppia vielä löytyy.

Tältä se vähän näyttää, yksi niistä miljoonista flunssaviruksista, joita tällä hetkellä majoitan (ja levitän).

Halutaan remontoida ikivanha maatila

Mikähän siinä on, että usein osun Belgiassa kyliin, joissa on linna? Vaikka mitäs tuota kyselemään, kun kerran hyvin tiedän vastauksen. Yksi: seuraan aina valppaasti tienvarsia, josko jostain pilkahtaisi tienviitta satoja vuosia vanhalle linnalle; kaksi: mutu tuntumalla sanoisin, että monet Belgian kylät on rakennettu linnojen ympärille; kolme: en voi vastustaa vanhoja linnoja.

Viime sunnuntaina kävi taas niin kuin monesti ennenkin. Äkkäsin ruskean tienviitan vähän Liègen (Lüttich, Luik) eteläpuolella, jarrutus, tiukka käännös vasemmalle ja pikku tietä eteenpäin. Hetken kuluttua löysimme itsemme Anthisnes-nimisestä pikku kylästä, jossa päätien varrella pönötti museoksi muutettu, sinisestä kivestä rakennettu linna. Mutta ei siinä vielä kaikki!

Luulin, että linnan rakennukset jatkuivat tien toisella puolella, mutta siellä olikin vanha maatila. Materiaali oli samaa sinistä kiveä ja rakennus oli ilmiselvästi asuttu. Uteliaisuuttani menin portista sisäpihalle ja totta tosiaan! Ikivanha maatila on peruja 900-luvulta, jolloin paikalla oli linnoitus. Limburgin kreivi toimi alueella asianajajana ja sai tilan palkkiona seurakunnalta. Sittemmin linnoitus-maatila on muutaman vuosikymmenen välein vaihtanut omistajaa ja nyt se on remontoitu valtion varoin.

Siinä se, vanha linnoitus ja maatila. Rakennusmateriaali on juuri tälle Belgian alueelle tyypillistä sinistä kiveä, josta aikoinaan kaikki kylien talot rakennettiin. Enää ei taitaisi olla kenelläkään siihen varaa, on kuulemma kovin kallista erikoiskiveä.

Sisäpiha. Kuva valehtelee tällä kertaa oikein kunnolla. Pienet sinertävät ovet johtavat kaksikerroksisiin asuntoihin, joita rakennuksessa näytti olevan useita. Oikeasti tämä on paljon viehättävämpi kuin miltä näyttää.

Ei tässäkään vielä kaikki!
Vaikuttavan näköisen asuinkompleksin vieressä oli toinen rakennus, jonka remontti oli kenties alkanut aikoja sitten, mutta ei vielä läheskään valmis. Sinnehän minä sukelsin kieltotauluista huolimatta.

Ensimmäiseksi törmäsin sisäpihalle, jota ympäröi..., no en oikein tiedä miksi sitä rakennusta kutsutaan, kun minulla ei ole maatiloista pahemmin kokemusta. Tunnistin kuitenkin navetat (Voi miten hienot kaarikatot niissä oli!) ja heinävarastot (Mikähän on oikea termi?). Yhdellä sivulla oli kaksikerroksinen osa, joka ihan selvästi oli ollut jonkinlainen majoitustila. Myöhemmin luin, että koko valtava maatila oli aikoinaan kuulunut luostarille. Sinne ne munkit varmaan olivat makuukammioihinsa kavunneet helmat kuraisina rankan työpäivän jälkeen. Mieli olisi tehnyt mennä sisään rakennukseen, mutten uskaltanut. Kaikki näytti liian huteralta ja hajonneelta. Luostarin maatilan sisäpihan yksi nurkka. Isoista porteista pääsi pellolle ja pienet ovet johtivat navettoihin ja erilaisiin säilytystiloihin.

Päärakennukseen uskalsin sisälle mennä ja näytti moni muukin uskaltaneen. Seinille oli kovasti raapusteltu jotakin eikä se varmasti mitään munkkilatinaa ollut.

Tuolla kävin sisällä. Laitimmaiset portaat oikealla johtivat vain romahtaneeseen osaan, mutta toisia pitkin pääsin pimeään päärakennukseen.

Nämä portaat löysin keittiön viereisestä huoneesta. Mieli olisi tehnyt ylös kiivetä, mutta enpäs kiivennyt. Oikeassa yläkulmassa näkyy paikallisen nuorison kädenjälki.

Mitähän tuollainen vanha maatila tai peräti linna maksaisi? Jo pelkkä ajattelukin syyhyttää, mitä kaikkea sellaisesta voisi saadakaan aikaan. Nähtäväksi jää, kuinka Belgian valtio tämän uudistaa. Toivottavasti jonakin päivänä tila on taas ahkerasti asuttu.

Portaat vievät pihamaalta puutarhaan, tai olisiko tässä ollut reitti vanhaan luostariin. Harmi, kun en tohkeissani älynnyt kiivetä katsomaan, mitä pusikossa on.

Tietoa rakennuksista hain näiltä sivuilta. Voi olla, etten ole kaikkea ihan oikein ymmärtänyt, mutta siitä olen varma, että vanhoja nuo rakennukset ovat.

Anthisnesissa järjestetään joka toinen vuosi huhtikuussa kelttimusiikin ja -kulttuurin festivaali. Seuraavan kerran tilaisuus on vuonna 2012, joten vuoden kuluttua kannattaa lähteä Belgian Walloniaan festareille. Samalla voi käydä kurkistamassa, mitä maatilalle kuuluu.

Kevät helmikuussa

Aurinkoinen aamupäivä on nyt vaihtunut sateiseksi iltapäiväksi. Onneksi ehdittiin koirien kanssa puistoon ennen sadetta ja saatiin ihailla kukkivia narsisseja.

Meille on tullut kevät ihan yllättäen.

Tästä pörrösilmusta taitaa kuoriutua magnolian kukka, kunhan jaksetaan vähän aikaa odottaa.

Ja nyt ruoanlaittoon! Paistan tänään ensimmäistä kertaa elämässäni merianturoita. Peukut pystyyn, että ruoka onnistuu.