Haaveellista työtä

Olin aamutuimaan kokouksessa, jossa käsiteltiin papereiden sekä niiden sähköisten versioiden käsittelyä.

Minusta on aina hauska nähdä, kun ihmiset ovat jostain asiasta kerta kaikkiaan innoissaan ja puhuvat suu vaahdossa, kuinka ihana tämä systeemi on ja kuinka tieto on avointa kaikille (Tähän tuli tosin heti täsmennys, ettei kaikki tieto eikä ihan kaikille.), kuinka kaikki sujuu kuin leikki, kun vain jokainen ensin hoitaa oman osuutensa. Tuossa oman osuuden vaiheessa minua yleensä alkaa hymyilyttää. Ihan mikä asia vaan sujuisi kuin leikki, jos jokainen osaisi, tekisi, viitsisi, jaksaisi jne. tehdä niin kuin pitäisi. Mutta ei se niin mene.

Yhä vieläkin me ihmiset olemme erilaisia ja ymmärrämme tai haluamme ymmärtää asiat eri tavoin. Luetun ja kuullun ymmärtämiseen vaikuttaa myös äidinkieli ja kulttuuri eikä kaikki mene ollenkaan kaikille perille samalla tavoin.

Kokouksen vetäjä jatkoi innoissaan puhettaan. Kuuntelin ja välillä huvitin itseäni ajatuksella, että tilanne oli melkein kuin jostain hurmostilaisuudesta. Onneksi kaikki osallistujat istuivat tukevasti tuoleillaan, muuten olisi joku voinut jo kaatuakin.

Kun puhuja lopuksi päästi suustaan, että haaveena oli, että jonkin ajan kuluttua työpöytämme ja arkistokaappimme olisivat tyhjiä asiakirjoista ja papereista ja hoitaisimme kaiken työnteon pelkästään tietokoneen avulla, röhähdin nauruun. En voinut olla hiljaa vaan sanoin, että samasta haaveesta kuulin ensi kerran ainakin jo neljännesvuosisata sitten. Sen jälkeen paperipinot työpöydillä ovat kasvamistaan kasvaneet.

Säästyisihän siinä paljon metsiä, jos paperia ei enää käytettäisi, mutta suuresti epäilen, että kokouksen vetäjäkin joutuu jossain vaiheessa haaveestaan luopumaan.

"Näinä aikoina on haaveista vaiettava" (Aki Luostarinen, Runoja 1976)

Sanoista tekoihin

Kävin eilen kehityskeskustelua esimieheni kanssa. Viime vuonna juteltiin samoista asioista ja melkein samoin sanoin. Paljon ei ole vuodessa asiat eteenpäin menneet.

Nyt tosin tuli yllätyksenä esimieheni ehdotus ryhtyä hoitamaan melkein tyystin uusia juttuja. Hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi ottaa yhden aihepiirin asiat täysin kontolleni. Toistaiseksi olen asiasta huolehtinut vain osittain, mutta en ole ollut oikein tyytyväinen tilanteeseen. Oikeasti vastuussa oleva henkilö ei muista aina kertoa, missä mennään. Esimieskin oli sitä mieltä, että hänen olisi hyvä olla asioista perillä ja uskoi minun olevan vähemmän ailahteleva kuin se toinen ihminen. Ehkä olenkin, en tiedä.

Ongelmana on nyt tietysti se, kuinka homma hienotunteisesti siirretään tontilta toiselle ilman, että nykyiselle vastuuhenkilölle tulisi paha mieli. Onneksi minun ei sitä puolta tarvitse hoitaa. Eiköhän esimiesten asia ole järjestää työt niin, että ne sujuvat. Nyt odottelen vähän aikaa ja jos mitään ei tapahdu, otan asian puheeksi.

Suksille siitä!

Ruotsalainenkos sen naisten kympin kisan sitten voitti? Onnea kovasti hänelle. Aikaa taisi urheilijalta kulua noin puolet siitä, minkä itse eilen käytin muutaman kilometrin sivakointiin.

Näillä ei kilpailuja voitettaisi.

Hiihtäminen on kivaa, jos sitä ei tarvitse veren maku suussa tehdä. Olin eilen ensimmäistä kertaa tänä talvena ladulla ja aika huteralta tuntui. Loppumatka sujui alamäessä jarrutellen juuri niin kuin ei pitäisi eli sauvoilla tökkien. Loppumetreillä tietysti pyllähdin kunnolla nurin. Kaatuminen sujui kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ensin iskeytyi istumalihakset suksien päälle, sen jälkeen pää kumahti jäähän ja oikea käsi jäi jumiin jonnekin sauvojen ja suksien sekaan. Kun sain lopulta umpisolmun avatuksi, totesin ettei hullusti käynyt ollenkaan. Myöhemmin kyllä huomasin, että käteen olikin sattunut pahemmin kuin aluksi tuntui. Onneksi ei sentään mitään murtumia tullut.

Uskokaa pois, alamäki se on. Tuon laskettuani hiihtämiseni loppuikin kunnon tömähdykseen.

Hiihtopaikkamme oli aika kaukana kotoa ja takaisin päin körötellessämme matka tuntui tosi pitkältä. Liikenne oli vilkasta, tiet jäisiä, suurimmassa osassa autoista kesärenkaat alla ja muutamat autoilijat olivat päättäneet olla perillä ennen muita. Kuusi auto-onnettomuutta ehdimme kotimatkalla nähdä. Minkähän takia jotkut kuskit ovat niin kovakalloisia, etteivät tajua talvi- ja kesäajamisen eroja?

Allekirjoittaa, ei allekirjoita, allekirjoittaa, ei allek...

Kuinka voikin joskus joku minimaalisen pieni yksityiskohta viedä megalomaanisen paljon aikaa? Väänsin töissä paria lyhykäistä tekstiä ensin kolmisen päivää. Lopulta kaikkien muutosten ja korjausten jälkeen paperit olivat vain allekirjoitusta vailla, kun koko homma tyssäsi siihen.

Henkilö, jonka piti allekirjoittaa, oli työmatkalla. Ensimmäinen sijainen oli juuri ehtinyt lähteä töistä kotiin. Toinen sijainen samoin. Kolmas järjestyksessä ei suostunut allekirjoittamaan, koska alkuperäinen allekirjoittaja olikin sillä välin jo tullut, mutta oli ehtinyt lähteä jo kotiin. Jaaha, no odotetaan huomiseen.

Tänään eli eilisen huomenna allekirjoittava henkilö oli kokouksen puheenjohtajana toisaalla, ensimmäinen sijainen oli samassa kokouksessa, mutta ei voinut allekirjoittaa, koska aito allekirjoittaja oli paikalla. Toiselta ja kolmannelta ei kysytty enää mitään. Taas odotetaan.

Nyt noin kuudes satunnainen allekirjoittaja yrittää ystävällisesti työntää ensimmäisen allekirjoittajan käteen kynän ja pyytää paria nimmaria. Katsotaan, onnistuuko.

Sillä välin toisaalla odotetaan niitä kahta paperia takaisin ja toivotaan, että ne saataisiin eteenpäin vielä tänään. Jos ei saada, kulkee se posti maanantainakin. Jos menee maanantaihin, taidankin koristella lähetykset serpentiineillä sekä kissa- ja koiranaamareilla. Täällä nimittäin on karnevaaliaika täydessä touhussa ja ilo ylimmillään viikonloppuna ja alun ensi viikkoa. Saa nähdä, onko töissä ketään muita kuin minä.

Kuvilla ei ole mitään tekemistä karnevaalien tai allekirjoitusten kanssa. Otin yhtenä aamuna kännykällä kuvan metroaseman uudesta, hienosta pyöräsuojasta. Pyöriä varten on oikein valotkin.

Toinen kuva on otettu tällä viikolla sinä aamuna, kun Belgia pysähtyi. Lunta oli satanut noin 2-3 cm ja "epätavalliset liikenneolosuhteet" aiheuttivat moottoriteille yhteensä noin 1000 km:n jonot. Autot liukastelivat ojiin ja bussit jäivät varikoille. Metrot kulkivat, mutta eipä niissä paljon matkustajia ollut, kun autoilijat eivät päässeet edes parkkipaikalle, siellä se tyhjyyttään ammotti.

Enää en ihmettele

Silloin aikoinaan, kun muutettiin tähän kylään, muutama työkaveri ihmetteli suureen ääneen, kuinka minulla oli varaa asua täällä. Pidin kysymystä kummallisena, koska ihan tavallinen paikkahan tämä. Tavallisia ihmisiä tavallisissa kodeissaan. Vuosien mittaan olen kyllä huomannut, että asuu täällä jokunen erittäin varakaskin henkilö, mutta eikös niitä ole kaikkialla.

Eilen vein koiria iltalenkille ja lähdettiin ihan eri suuntaan kuin ennen. Ohitettiin kylän siniverisen tilukset (iso, aidattu alue. Niillä on niin iso lampikin, että sinne mahtuu pieni kolmen puun saari. Oli siellä kaarisiltakin.) ja jatkoin matkaa omakotialueelle. Voihan yhden kerran! Niillä kaduilla ja kujilla en ennen ollutkaan kulkenut.

Annoin koirien haistella ja pysähdellä juuri niin paljon kuin halusivatkin. Minä sain rauhassa toljotella taloja suu auki. Oli moderneja, kulmikkaita kivitaloja, vanhoja linnamaisia rakennuksia torneineen, olkikattoisia siirtomaatyylisiä kartanoita. Kaikille yhteistä oli, että neliöitä oli ainakin 500. Pihoille oli rakennettu tenniskenttiä, katettuja sekä kattamattomia uima-altaita ja jos jonkinlaisia huvimajoja.

Enää en ihmettele, että työkaverit ihmettelivät.

Kokki kuutonen: kormaa ja kaalipataa

Tämä viikonloppu on kulunut aika tarkkaan keittiössä. Mitä nyt käytiin koirien kanssa pitkällä lenkillä eilisessä auringonpaisteessa ja kaupassakin piti piipahtaa.

Yritin löytää tuosta naapurikylän kaupasta mahdollisimman edullista kokattavaa ja sellaista, josta riittäisi vielä viikollekin. Kärryyni putoili kanankoipia, jauhelihaa, kaali, mausteita, korianteripuska ja maustamatonta jugurttia. Harmitti, kun tavallisesta kaupasta ei löytynyt aitoja intialaisia mausteita vaan piti ostaa valmis korma-maustesekoitus. Olisin kovin mielelläni sekoitellut ja jauhanut siemenet ihan itse.

En ollut aikaisemmin kanakormaa tehnyt ja luinkin ohjetta (täältä sen löysin) kovin tarkkaan ruokaa valmistaessani. Kanakastiketta tuli erittäin runsaasti ja huomenna saavat työkaverit kuolata kateellisina, kun herkuttelen omilla eväilläni.

Kuvan nappasin jostain nettiohjeesta. Vähän samannäköistä tuli omasta keitoksestanikin.

Tänään siirryin hieman suomalaisemmille tavoille ja tein kaalipataa. Annoin kaalin ja jauhelihan hautua valurautapadassa tuntikausia. Maistuipas sekin hyvältä puolukkasurvoksen ja ruisleivän kera. (Pakasteeseen oli unohtunut paketti Reissumiestä varmaan juuri tätä päivää varten.)

Ai niin, leivoinpa aamulla vielä yhden vaivaamattoman leivänkin, johon käytin neljän viljan jauhoja ja spelttijauhoa. Oiken tuli hyvää siitäkin.

En minä jokaista viikonloppua viitsi hellan ääressä viettää, mutta joskus on kiva kokkailla oikein pitkän kaavan mukaan. Niin, ja syödä tietysti myös.

Kyllä uni tietää

Vähällä oli, etten ruokatunnilla tukehtunut parsakaaliini, kun kuuntelin parin työkaverin keskustelua.

- Kiitos, kun pilasit koko viikonlopun, sanoi D.
- Kuinka niin, mitä oiken olen tehnyt, kysyi E.

D: No kun kerroit sen näkemäsi unen ja minä pelkäsin lauantain ja sunnuntain, että jotain pahaa tapahtuu. Luin unien selityskirjoja ja etsin näkemällesi selitystä ja olin ihan kauhuissani.

E: Voi kauheeta! Jos olisin tiennyt, että otat sen noin tosissasi, en olisi kertonut mitään. Olen ihan kamalan pahoillani.

Pakkohan minun oli kysyä, mitä unta E oli oikein nähnyt, kun koko viikonloppu meni toiselta pilalle.

Unessa D oli ollut ensin ihan kunnossa ja terveenä ja yhtäkkiä heittänyt henkensä. Kun D oli saanut kuulla unen tapahtumasta, hänellä nousi kuulemma kaikki karvat pystyyn eikä hän osannut enää muuta ajatellakaan kuin että mahdollisesti kuolisi viikonlopun aikana.

Kuolemaunelle oli löytynyt kaksikin selitystä. Toisen mukaan kuoleminen tarkoittaisi, että henkilölle tapahtuisi jotain todella ihanaa. Toinen selitys taas oli sitä mieltä, että unessa kuollut henkilö sairastuisi erittäin vaikeaan tautiin. Yksi italialainen työkaverini huomautti, että hänen maassaan kuollut nainen - tai ainakin sellaisen suuteleminen - tarkoittaa että jotain todella pahaa ja kamalaa tapahtuu. Kuolleita miehiä sen sijaan kannattaisi Italiassa pussailla unissaan jatkuvasti, siitä kun seuraa vain lottovoittoja ja maailmanmatkoja ja muita mukavia asioita.

Jossain vaiheessa näitä selityksiä ja unien tulkintoja aloin nauraa. Hihitykseni lomassa sain sanotuksi, että voihan se uni tarkoittaa myös sitä, ettei se tarkoita yhtään mitään. Sanomani herätti laajaa paheksuntaa pöytäseurueessa. Muiden mielestä kaikki unet ovat tulkittavissa ja aina niistä löytyy joku viesti joko unennäkijälle tai näkemisen kohteelle.

Yritin syödä ruokani loppuun ja mietin samalla, että mitähän viimeisin muistamani uni mahtoi tarkoittaa. Unessa tömähdin komealla autolla, taisi olla peräti Rolls Royce, lumipenkkaan ja auto meni katolleen. Minä nousin ulos ajopelistä, käänsin auton takaisin pyörilleen ja jatkoin ajoani lumihangessa.