Varmasti epävarma

Muistatteko Sophien, työkaverini, joka ei osannut päättää, soittaisiko tapaamalleen miehelle vai ei? No, loppujen lopuksi hän päätti olla soittamatta. Kävin tänään taas hänen kanssaan lounaalla. Nyt haettiin kanttiinista voileivät ja vähän juomista, hypättiin autoon ja ajettiin hänen talolleen.

Sophie osti talon jo pari vuotta sitten, mutta ei ole asunut siellä vielä päivääkään. Aluksi hänellä oli suuria suunnitelmia talon huonejärjestyksen muuttamiseksi. Hän oli päättänyt tehdä ison remontin. Yhä vieläkin Sophie pähkäilee, josko muuttaisi yhden huoneen musiikkihuoneeksi, suurentaisi keittiötä ja rakentaisi lisäkerroksen.

Matkalla hän taas kertoi suurena salaisuutena uudesta ihastuksestaan. Tällä kertaa on kysymyksessä työkaveri, jonka kanssa hän on vaihtanut muutaman sanan. Miehestä ei saa missään nimessä puhua kahvilassa, ettei kukaan vaan kuule. Sophie kertoi nähneensä ihastuksestaan unta ja kun näki miehen edessään seuraavana päivänä, lehahti kuulemma punaiseksi. Tajusikohan se, miksi punastuin. Ihan varmaan se tiesi. Voi apua! Että voikin aikuinen nainen olla noin lapsellinen.

On Sophiella toinenkin ihastuksen kohde. Tämä mies on töissä toisessa toimistossa ja joskus osunut ruokalassa melkein vastapäätä istumaan. Mitähän se tarkoittaa? Onkohan se huomannut, että katson sitä pitkään? Sanoin kyllä suoraan, että ei kukaan tietä, mitä ajattelet, ellet mene sitä kertomaan. Mutta mitäs, jos petyn? Tai jos se pettyy? Haloo! Ei tästä elämästä selviä ilman pettymyksiä, niitä tulee kaikille.

Talo oli minusta suuri, makuuhuoneitakin kolme kappaletta. Olohuone oli valtava, mutta keittiö aika pikkuinen. Taloa ympäröi ihan mukavan kokoinen ja helppohoitoinen puutarha. Sitä Sophie käy silloin tällöin hoitamassa, mutta muuta siellä ei sitten teekään. Kauan tyhjillään ollut talo haisi omituiselle, mutta se taisi vain johtua asumattomuudesta. Taas kerran pohdittiin ja mietittiin, mitä tehdäisiin keittiölle, olohuoneelle ja kummallisen käytävän päässä olevalle vessalle. Jos talo olisi ollut minun, olisin jo aikoja sitten remontoinut sen mieleisekseni ja muuttanut sinne asumaan. Ihan lähellä on rautatieasema, josta pääsee töihin 20 minuutissa. Tosi helppoa ja käytännöllistä.

Asemakin hermostutti Sophieta. Kun ihmiset ohittavat hänen talonsa asemalle mennessään, he saattavat kuulla, mitä aidan takana pihalla jutellaan ja ymmärtää, että hän saattaa olla lähdössä lomalle ja sitten voi joku tulla ja murtautua taloon ja tyhjentää sen ja se olisi ihan kamalaa. Katsoin varmaan vähän tyhmänä, kun hän totesi ehkä olevansa vainoharhainen. Joo, ehkä ihan vaan pikkuisen.

Kun ajoimme takaisin töihin, hän hätkähti yhtäkkiä. Näitkö, valo välähti? Ajoinkohan paljon ylinopeutta? Mitähän nyt pitäisi tehdä? Kysyin, että kuinka monet ylinopeussakot hän on viime aikoina saanut. Ei kuulemmä yksiäkään. Kerran nuorempana sai yhdet, kun ajoi koulun kohdalla liian kovaa. Ei siitä olisi poliisin pitänyt välittää, kun kerran oli tunti meneillään eikä lapsia ollut lähelläkään. Taisin taas vilkaista hölmistyneenä kuskiani.

Ruokatunti venyi aika pitkäksi, kun vielä poukkoilimme Brysselin liikenteessä kaistalta toisella. Yritin sanoa, että lyhin ja helpoin reitti toimistollemme menisi toista kautta, mutta Sophie sanoi aina ajaneensä samaa reittiä pääväyliä käyttäen.

Minulla en uskoakseni kovin helposti opasta ihmisiä elämisen vaikeassa taidossa, mutta nyt kyllä tekisi mieli vähän naista ravistella. Kyllä jotain asioita pitää pystyä päättämään ja ne miesasiatkin hän voisi jättää vähän pienemmälle pohdinnalle. Ei sitä elämänkumppania pelkästään ajattelemalla löydä. Ellei hän sitten omaa jotain erityistaitoja ja pysty ajatuksillaan kääntämään miehen pään. Vähän kuitenkin epäilen.