Oltiin eilen kulkeilla ja käytiin kavereita moikkaamassa Hollannin Baarle-Nassaussa. Matka ei ole pitkä, mutta koirien kanssa kulkiessa lyhyelläkin reissulla on hyvä välillä pysähtyä jaloittelemaan ja jalkaa nostamaan.
Eilen kurvasin moottoritien laidassa olevan, rekkakuskien ja muitten matkalaisten suosiman kuppilan pihaan. Uloskulkutien varressa seisoskeli kaksi nuorta miestä. Käsissään he pitelivät kylttiä, jossa ilmoittivat haluavansa Amsterdamiin. Kysyin matkaseuran mielipidettä, josko ottaisimme pojat takapenkille kyytiin Hollannin rajalle asti. Meidän kulkumme ei Amsterdamiin suuntautunut, mutta pääsisiväthän pojat vähän matkaa taas eteenpäin. Tyhjensimme takapenkin irtotavaroista ja kysyin pojilta, kelpaisiko kyyti. Koiran haukunta ei kulkijoita yhtään haitannut ja matka jatkui rattoisasti jutellen.
Nuoret miehet olivat Turkista kotoisin, toinen Istanbulista ja toinen Ankarasta. Opiskelijoitahan he olivat, kumpikin valmistumassa avaruustutkimusinsinööriksi ja olivat nyt harjoittelijoina Belgiassa NATO:n opistossa. Amsterdamiin he olivat menossa ensimmäistä kertaa.
Kun pojat kuulivat meidän olevan Suomesta kotoisin, he riemastuivat. "Suomesta tulee hyvää rap- ja metallimusiikkia", ilmoittivat he yhteen ääneen. Minä olin samaa mieltä, vaikka tuosta rap-musiikista en paljon tiedäkään. Tiesivät he senkin, että Suomessa on korkea elintaso ja kaunis luonto. Juttelimme myös siitä, kuinka jotkut kieli-ihmiset väittävät, että suomen ja turkin kielet ovat sukulaiskieliä. Jos yhden sanan perusteella sukulaiskieli määritellään, niin sitten väitteen täytyy olla tosi. Onhan sana okul (koulu) ihan melkein suomalainen.
Lyhyen matkan aikana ehdimme myös pohtia, miksi turkkilaiset ymmärtävät azerbaizanin kieltä, mutta mikään muu naapurimaan kieli ei ole lähelläkään turkkia.
Heti rajan jälkeen pysähdyimme huoltoasemalla ja jätimme pojat uutta kyytiä odottelemaan. Kohteliaina miehinä he kättelivät ja kiittivät matkasta. Toivottavasti pääsivät hyvin perille ja viihtyivät Amsterdamissa.
Jaa, että miksi halusin ottaa pojat kyytiin? Kun näin heidät kyltteineen siinä tienposkessa, tuli nostalginen olo. Muistin, kuinka aikoinani itse Suomea pitkin poikin liftatessani joskus oli epätoivoisen vaikeaa saada kyyti eteenpäin. Jo muutaman kilometrin siirtyminen kohdetta kohti tuntui valtavan hienolta. Siksi.
7 kommenttia:
Hienoa, että pystyitte auttamaan.
Poikia onnisti, kun saivat kyydin, jossa oli hauska seurustella.
Unelma: Aina autan, jos vain voin.
Famu: Poikia onnisti ja onnisti meitänkin. Iloinen juttuseura on aina paikallaan.
Sä oot kans sitä ikäluokkaa, joka liftasi! Tänä päivänä en kehottaisi tyttärieni liftaamaan, jos olisivat vielä kulkeilla jossain päin Eurooppaa. MUtta nuoruudessani (josta ei ole pitkää aikaa...) oltiin usein peukku pystyssä tienposkessa. O tempora o Mores. Oli varmaan mukavaa keskustella heidän kanssaan ja kuulla mielipiteitään meistä ja maastamme!
Joopa joo, ei siitä ole kuin ihan vain muutama vuosi kun peukalokyytiläisenä tutustuin Suomeen etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Aika taajaan noita liftareita täällä näkyy nykyäänkin. Yleensä he ovat opiskelijoita, jotka käyvät tutustumassa lähikaupunkien viikonloppuelämään. Ihan mukava matkustusmuoto, jos ei ole kiire eikä yhtään pelota. En kyllä tiedä, mitä pitäisi pelätä.
Niin, en tiedä, mitä pitäisi pelätä, kaipa se on sitä, että itselläni on niin pienet ympyrät täällä kotomaassa, että en osaisi kuvitella itseäni liftaamassa vieraassa maassa.
En minäkään varmaan vieraassa maassa olisi silloin aikoinani liftannut. Suomi ei kyllä pelottavalta tuntunut, vaikka joskus aika kinkkisiin tilanteisiin kaverin kanssa jouduttiinkin. Nykyisin mulla on kyllä tarkka sihti, keitä otan kyytiin ja keitä en. Aikuisia en missään tapauksessa huoli enkä ihan kamalan sotkuisen näköisiä nuoriakaan. Joku tolkku täytyy sentään tolkuttomuudessakin olla.
Lähetä kommentti