Yksikätisenä

Ei ihminen ymmärrä, kuinka hyvin asiat ovat ennen kuin joku osa on poissa käytöstä. Olen nyt lauantaista saakka yrittänyt sopeutua elämään pelkästään oikeakätisenä saamatta apuja vasemmalta. Jo koneen näppäily on vaikeaa, kun täytyy katsoa, mihin neljä sormeaan iskee. Näin kirjoittamalla peukalo näköjään haluaa levätä.

Mutta kirjoittaminen on harmeista pienimpiä. Suihkussa käyntiin ja koko kropan pesemiseen jouduin kehittämään täysin uuden tyylin. Yksityiskohtiin menemättä kerron vain, että aamu-/iltapesuun kuuluu nyt suihkun ja saippuan lisäksi muovikassi, pesukinnas ja tiskiharja. Hiuksia en vielä ole yrittänytkään pestä. Kävin tänään suosiolla hakemassa apua armenialaiselta kampaajaltani. Toivottavasti hän käytti tarpeeksi tuhteja tököttejä, että pärjään taas monta päivää.

Puutarhatyöt ja taimien istuttamisen voin myös unohtaa. Ostin lauantaina torilta aika läjän kukkien ja yrttien taimia, mutta nyt tyydyn vain kastelemaan niitä ja odottamaan. Ruohon leikkauskaan ei onnistu vaikka niin luulin, sitä kokeilin tänään.

Entäs kokkaaminen tai ruokailu? Helppoa. Valmisruoka mikroon ja se on siinä. Tosin rasian avaaminen on toinen juttu, ja leivän leikkaaminen.

Mutta pikku juttujahan nämä. Kipsikäsi vaivaa vain muutaman viikon ja sitten olen taas kaksikätinen. Toista on niillä, joilla ei koskaan ole kahta kättä - tai jalkaa.

Murtui se

Erittäin kauniina huhtikuun lauantaina pyöräilin siihen toiseen saksalaiseen kauppaan tuohon lähikylään. Takaisin polkiessani ihailin pihojen kukkaloistoa enkä ollut tarkkana. Yhtäkkiä edessäni pyörätiellä oli auto parkissa. Jarrutin, mutten tarpeeksi nopeasti ja työnsin vasemman käden autoa kohti, etten olisi siihen törmännyt.

Käsi tömähti auton kylkeen ja ranne vääntyi. Sattuihan se, mutten heti tajunut kuinka paljon. Kotona pyöräytin ranteen ympärille kylmäkääreen ja otin pari särkylääkettä. Kävin vielä naapurikaupassakin, siivosin yhdellä kädellä pihaa ja tein ruokaa. Sitten alkoi kipu olla niin paha, että päätin lähteä lääkärille. Köröttelin bussilla sairaalaan. Käsi kuvattiin ja todettiin murtuneeksi. Ei mikään paha murtuma, mutta kipsattavaksi jouduin. Bussilla en enää kotiin lähtenyt vaan palasin taksikyydillä. Kuski tuli oikein hakemaan odotushuoneesta.

Keskiviikkona menen erikoislääkärille ja siihen asti on sairaslomaa. En tykkää yhtään. Miksi kummassa minulle sattuu näitä onnettomuuksia toinen toisensa jälkeen? Ja miksi tämä yhden käden sormin kirjoittaminen on näin vaikeaa? Entäs kuinka pesen tukkani? Mitähän töissä sanovat, taas? Ja miksen sairaalassa muistanut, että minulla oli kamera laukussa.

Aurinkoista viikonloppua

Ystävälliset säätieteilijät ovat luvanneet tänne meille kaunista, aurinkoista ja lämmintä viikonloppua. Saa nähdä, pitääkö lupaus 20-asteen helteestä paikkansa.

Koska ongelman saa mistä vain aikaan, niin eikös tästäkin. Siivoanko sisällä (olisi ihan pakko) vai möyrinkö puutarhassa (ei niin pakko)? Kas siinä pulmaa kerrakseen seuraaviksi päiviksi. No, kaupassa tai kahdessa ainakin huomenna käyn ja yritän saada ostokset kotiin pyörän tarakalla. Hyvä juttu muuten tämä pyöräily, tulee kaupasta ostetuksi paljon vähemmän kuin autoilevana asiakkaana.

Kukkien taimiakin olisin halunnut hakea, mutta se täytyy varmaan jättää myöhempään. Ellen sitten...hmmmm, täytyypä miettiä.

Hullujen päivien satoa

Kuten edellisen postaukseni lukijat ehkä muistavatkin, minulta hajosi takki ihan omaa syytäni. Koska vielä ei ole kesälämmin, tarvitsen palttoota ainakin aamuisin, joten uuden ostoon oli lähdettävä.

Kävin jo eilen ruokatunnilla paikallisen Stockan hulluilla päivillä ja luulinkin löytäneeni rikki mennelle seuraajan tuleviksi vuosiksi. Se oli limetin vihreä. Valitettavasti takkien joukosta ei löytynyt kokoani, oli vain vähän suuria, liian suuria, liian pieniä ja lasten kokoja. Eilen yritin saada jonkun kertomaan, löytyisikö mahdollisesti myös minun kokoani, mutta ei löytynyt kaupantätiä eilen. Kellokin tuli paljon ja lähdin takaisin töihin.

Tänään päätin livahtaa ruokikselle pikkuisen aikaisemmin kuin yleensä ja lähdin katsomaan eilista takkiani. Siellä se vielä roikkui parin muun mahdollisen vaihtoehdon kanssa. Nappasin takit kainalooni ja marssin kassalle. Kassaneiti olisi mieluusti myynyt minulle monta takkia kerralla, mutta pyysin häntä vain kuuluttamaan jonkun minua avustamaan. Joku tuli ja vihreä takki jäi henkarille. Ei löytynyt kokoani. Sen sijaan ostin harmaan-beigen kevättakin 20%:n alennuksella. Lähtöhinta oli kuitenkin sen verran korkea, että aika kauan saan pyöräillä metrolle ja takaisin, että olen takin hinnan säästänyt. (Se vihreä olisi kyllä ollut kivampi.)

Kun kerran kauppa oli täynnä alennettuja vaatteita, minun oli ihan pakko tutkia takkien lisäksi muutakin tarjontaa. Taas kerran totesin, että riippuu ihan valmistajasta, minkä kokoiset rätit päälleni sopivat. Skaala näyttää olevan 38:sta 46:een. Saksalaiset ompelevat suuria pieniä kokoja ja italialaiset ja ranskalaiset pieniä suuria kokoja. Muut tuntuvat olevan siltä väliltä. Takin lisäksi en ostanut muuta kuin pellavajakun 20 eurolla ja naapurikaupasta pari perus t-paitaa samalla hinnalla. Vaateostoksille en taidakaan taas vähään aikaan mennä. Kuinka vaatteiden hipelöinti ja ajoittainen sovittaminen voikin olla niin väsyttävää ja rasittavaa?

Polkupyöräilyn kurjuudesta ja ihanuudesta

Aloitetaan nyt vaikka tuosta kurjuusosasta: Pyörätie meiltä kotoa metroasemalle on surkeaakin surkeammassa kunnossa. Tie on suurimmaksi osaksi tehty muutaman metrin pituisista betonilaatoista, joiden liitoskohdat eivät ole ollenkaan kohdallaan. Jokainen on eri tasossa ja pyörä pomppaa hauskasti tasaisin väliajoin, hrrrrr-pomp-hrrrrr-pomp-hrrrrr-pomp. En tiedä, miltä pomput pyörästä tuntuvat, mutta takapuoleni ei ainakaan niistä tykkää.

Lisäksi tiellä on joka aamu työkoneita, tietysti aina eri paikoissa. Samoin risteyksissä lähes poikkeuksetta on auto odottelemassa liikenteen joukkoon pääsemistä pysähtyneenä pyörätielle. Monet yrittävät kyllä peruuttaa antaakseen tietä, mutta yhtä monet eivät.

Autoilijoiden väisteleminen on tietysti aina yhtä jännittävää ja hermostuttavaakin. Muutaman kerran olen suomeksi kovaäänisesti neuvonut kolmion takaa tulevia kuskeja. Varsinkin naisautoilijoilla tuntuu olevan silmät jossain muualla kuin tiellä. Täytyykin itse muistaa seurata tarkkaan polkupyöräliikennettä seuraavan kerran, kun olen ratin takana.

Autojen lisäksi olen väistellyt puomeja. Metroasemalle pääsee nopeimmin, kun ajaa ison parkkipaikan läpi, mutta siinä on puomit edessä. Ne pystyy kyllä kiertämään kapeiden aukkojen kautta ja tähän aamuun mennessä kiertäminen onkin sujunut kohtalaisen hyvin. Tänään ajoin liian hitaasti puomin ohi ja törmäsin siihen. Vanha, mutta vielä hyvin palvellut takkini hajosi. Harmittaa. Ja sekin harmittaa, että lukittuani pyörän telineeseen, käteni näyttävät siltä, että olisin isompaakin remonttia ollut tekemässä. Kiva mennä töihin takki riekaleina ja kädet mustina. Pienenä lisänä tietysti vielä tukka, joka ei yhtenäkään päivänä enää ole ollut edes vähän hyvin. Taitaa olla huono tukkapäivä joka päivä niin kauan kuin pyörällä ajelen.

Tähän mennessä olen lukinnut pyöräni kahdella vaijerilukolla tukevaan telineeseen. Eilen ihmettelin, kun toinen lukoista ei ensin tahtonut millään aueta. Toisen lukon kimppuun siirryttyäni huomasin, että joku valopää oli yrittänyt rikkoa sitä. Ahaa, sehän oli siis vikana siinä ensimmäisessäkin. Miksin juuri minun pyöräni oli yritetty varastaa vaikka vieressä oli monta samanmoista? Sattumaa varmaan ja hyvä, että oli jäänyt vain yritykseksi.

Nyt pyörä on kolmella lukolla telineessä kiinni. Katsotaan illalla, onko joku taas yrittänyt lainata menopeliäni. Onneksi pyöräparkki on aika vilkkaalla paikalla, joten mahdollisilla lainaajilla ei ole paljon aikaa pyörien irrottamiseen.

Entäs niitä ihanuuksia? No, ei ole paljon, mutta se on kiva, että kotoa lähtiessä saan ajaa alamäkeä melkein kaksi kilometriä. Ei tarvitse kuin vähän mutkissa ja risteyksissä kaiken varalta jarrutella. Niin, ja säästyyhän tässä rahaakin, 2,80 euroa joka päivä, vaikka ei sillä säästöllä uutta takkia varmaan saa.

Saattaahan pyöräily kuntoakin kohottaa. Vielä en kyllä ole huomannut mitään parannusta, ehkä sitten ajan mittaan. Joku väitti, että aamupyöräily piristää, mutta sellaisesta en tiedä mitään. Minusta tuntuu, että se päinvastoin väsyttää. Katsotaan nyt parin viikon kuluttua - ellei joku ole pyörääni siihen mennessä varastanut - olenko pirteä ja hyväkuntoinen pyöräilijä.

Kielikoulu ihan naapurissa

Kävin eilen uusien naapureiden luona kakkukahvilla. Mukava nuoripari oli kutsunut kaikki naapurit tutustumiskahville ja ihmettelemään, miltä remontoitu vanha talo nyt näyttää.

Kaikki kutsutut eivät tietenkään tulleet. Rivitalon asukkaista ei kukaan. Istuimme pihalla päivänvarjon alla, joimme kahvia, söimme mansikka- ja banaanikakkua ja juttelimme. Tai kaikki muut juttelivat, mutta minä enimmäkseen kuuntelin, kun hitaalla alkeis-hollannillani en millään ehtinyt kiivaana kulkevaan keskusteluun mukaan. Heti, kun joku kysyi minulta jotain, kaikki muut hiljenivät kohteliaina ja sain rauhassa vastata. Kukaan ei kertaakaan nauranut sanomisilleni eli kaipa ne oikein menivät.

Ymmärsin keskustelusta paljon. Vanhat naapurit kertoivat, minkälaisia talon entiset asukkaat olivat olleet. Sain myös tietää, että rivitalon asukkaat ovat kaikki puolalaisia (eivät ehkä olleet ymmärtäneet tulla kahville hollanniksi kutsuttuina) ja yhden puolalaisperheen isä kouluttaa äitiä erittäin äänekkäästi ja jopa nyrkkien kanssa. Surullista.

Uusista naapureista opin, että olivat avioituneet pari viikkoa sitten, rouva käy töissä yli tunnin ajomatkan päässä, mutta oli edellispäivänä ollut työhaastattelussa lähikylässä ja mies työskentelee fysioterapeuttina pikku kaupungin sairaalassa Brysselin lähellä. Parin kaksi tytärtä ovat miehen edellisestä liitosta ja asuvat vuoroviikoin äitinsä ja isänsä luona.

Puhetta riitti kahvipöydän ympärillä ja kaikkien lähtiessä koteihinsa tajusin, että kymmeniä vuosia vastapäätä toisiaan asuneet ihmiset eivät tienneet toistensa etunimiä. Hyvä, kun vihdoin eilen saivat nekin tietää. Onpahan helpompi huudella naapuriin, kun voi sanoa vain "Huomenta, Judith!" ja "Kaunis päivä tänään, Raymond!" sen sijaan, että rouvittelisivat ja herroittelisivat.

Nyt on myös posket muiskuteltu kunnolla. Kylään mennessä kaikki poskisuutelivat kaikkia (paitsi miehet miehiä) ja sama muiskukierros käytiin pois lähtiessä. Oikea-vasen-oikea, oikea-vasen-oikea, se on virallinen belgialainen tapa. Entisen kielenopettajani mukaan poskisuukottelua ei Flanderissa harrasteta, mutta sitä ei olisi eilen voinut millään arvata.

Autotonna laulelen ma vain

Minulla alkoi torstaina runsaan kahden viikon autoton aikakausi. Jos joku sattuu Suomessa näkemään mustan auton belgialaisin rekisterikilvin, saa vilkuttaa. Se voi olla minun.

Ei täällä kuitenkaan ole hädänpäivää. Polkupyörä kaivettiin hiilikellarista, putsattiin, öljyttiin ja tehtiin muutkin kommervenkit, että pääsen metrolle sillä ajamaan. Eilen olin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen pyörän päällä. Ihan hyvin osasin. Alkumatka jopa sai innostumaan alamäkeä lasketellessani. Totuus iski reisilihaksiin matkan puolessa välissä, kun alkoi pitkä, loiva ylämäki. Ja kotiin tullessani tietysti mäet olivat päinvastoin. Nyt on persus kipeä ja reisilihaksissa tuntuu, että on pyöräilty. Kaipa kroppa ajan myötä tähänkin tottuu.

Eniten pohdin, kuinka saan kauppa-asiat hoidetuksi, kun tavaroiden lastaaminen autoon on niin kovin helppoa. Onneksi torstaina sain tilaamani vihannekset ihan kotiovelle, joten sellaisia ei nyt vähään aikaan tarvitse raahata. Tänään heitin repun selkään ja marssin lähikauppaan. Sinne ei ole kuin pari sataa metriä.

Heti ovesta sisälle mennessä edessä näkyvät runsaat viinihyllyt. Tänään kaupassa oli testattavana etelä-afrikkalaista valkoviiniä. Otinpa yhden pullon mukaani, kun ainakin minun suussani hinta-laatu-suhde oli oikein paikallaan. Torilta olin jo hakenut grillatun kanan, joten ruokaa ei tarvinnut ostaa. Sen verran sain kuitenkin tavaraa kärryyni, että kassalla huomasin repun tulevan täpö täyteen. Aika painavakin siitä tuli, mutta hyvin pysyi selässä kotiin asti.

Aikamoista kuntoilua tästä autottomuudesta kyllä seuraa. Pitää pyöräillä ja kävellä ja kantaa raskasta reppua. Tänään jo huomasin, että välillä täytyy käydä kotonakin tavaroita jättämässä ja lähteä taas uudestaan kulkuun. Aikaakin tuntuu kuluvan enemmän kuin jos auton kanssa liikkuisin, mutta toisaalta, eihän aika minulla kortilla ole. Jos jotain jää tekemättä, sitten jää. Ainakin toistaiseksi tämä tuntuu ihan kivalta, kun aurinko paistaa ja on lämmintä. Katsotaan, mitä asiasta sanon, kunhan ensimmäinen sadepäivä tulee.

Punta punnan päälle

Voihan Bonanza ja irlantilainen lottokomissio! Taas on minulle tulossa rahaa ihan säkkikaupalla. Sain hetki sitten ilmoituksen työpaikan sähköpostiini, että olen voittanut irlantilaisten kuukausittaisessa Bonanza-promootiolotossa 1.350.000 puntaa.

Ilostuahan uutisesta piti, mutta heti oitis iski kuitenkin epäilys. Ehkäpä tämä viesti kuuluu niitten monien muiden samanmoisten sarjaan.
Miksi irlantilainen lottofirma maksaisi voiton Ison Britannian punnissa? Eurohan siellä on käytössä.
Entä miksi irlantilaisen firman sähköpostiosoite päättyy serbialaiseen tunnukseen .rs?
Entä miksi kukaan ei ole sanonut, että työpaikan sähköpostiosoite osallistuu automaattisesti lottoarvontaan? Ei, jotain mätää tässä täytyy olla.

En taida viitsiä ottaa Sir Kari Millipankkiin (nimi muutettu) yhteyttä ja antaa hänelle henkilötietojani. Monenlaisia asioita Sir haluaa minusta tietää, mutta pankkitiliäni ei kysele. Sehän kuitenkin olisi tärkein, että voisivat oikeaan paikkaan rahat lähettää.

Ihan huvikseni guugletin viestissä olleita arvovaltaiselta näyttäviä nimiä. Ei löytynyt kuin yksi, viestin allekirjoittanut koordinaattori-Kristiina. Hänellä onkin paljon kaimoja julkisuudessa.

Täytyy varmaan yrittää tänään eurolotota. Sitä ei voi salaa pelata, vaikka ei siinä kyllä mitään voitakaan.

Luonto näpäyttää sormille

Pohjoisen Euroopan lentomatkustajat eivät suurta hiilijalanjälkeä tänään tai huomenna jätä. Piskuisen Islannin Eyjafjallajökull-jäätikkö pössäyttelee sen verran tuhkaa taivaalle, että sinne ei muita jälkiä enää mahdukaan.

Koko pohjoisen Euroopan lentoliikenne on jumissa, kun lentokoneita ei yläilmoihin levinneen tuhkan takia uskelleta päästää ilmaan. Huomenna meillä olisi iso kokous ja osallistujia pitäisi tulla vähän joka puolelta Eurooppaa. Nähtäväksi jää, onko kokouksen järjestäjillä varasuunnitelmaa vai peruuntuuko koko palaveri. Muutama tulija on jo soitellut ja kysellyt, mitäs seuraavaksi pitäisi tehdä. Kentillä taitaa olla jo aikamoinen kaaos.

Junallakin tänne pääsee mainiosti, mutta aika kauan menee, ennenkuin Jyväskylästä tai Uumajasta lähtenyt junakyytiläinen on Brysselissä asti. Lontoosta onkin helppo matkustaa, mutta taitavat EuroStarin junatkin olla jo ihan täynnä, kun Lontooseen jumiutuneet matkailijat yrittävät päästä reissuun.

Jotenkin nyt hymyilyttää, sillä lailla ihan pikkuisen. Näyttää tällä yhteisellä maapallollamme olevan sittenkin konstinsa, vaikka ihminen kaikkensa yrittääkin sen sotkemiseksi tehdä. Hyvä Eyjafjallajökull! (Minä sitten tykkään tuosta nimestä.)

Punainen buduaari

Jos joskus vielä hommaan makuuhuoneeseen verhot, niin niitten täytyy olla mustat! Ripustin viikonlopun aikana ikkunoihin uudet (vanhat) verhot, koska

a) olin kyllästynyt edellisiin,

b) em. edelliset joutivat pesuun,

c) em. edelliset kiskottiin alas huoneeseen suoritettujen eristyksellisten toimenpiteiden takia.

Verhokätköistäni vintiltä löytyi lähes käyttämättömät, punaisen oranssit ohuehkot valmisverhot, jotka joskus olin ostanut olohuonetta varten. Niiden piti aikoinaan luoda raikkaan kesäistä tunnelmaa, mutta verhojen kiinnityksen jälkeen huone pimeni kuin ukkosen edellä. Ei tuntunut raikkaalta vaikka kesäiseltä kyllä ja vaihdoinkin ne tuotapikaa takaisin tuttuihin, tylsän harmaan-beigen ei-minkään-värisiin.

Nyt muistin punaiset pimennysverhot, ja koska eristystoimenpiteiden suorittaja toivoi, ettei aurinko liikaa hohkaisi makuuhuoneeseen etelää ja länttä kohti olevien ikkunoiden läpi, päätin ottaa punaiset ihanuudet uusiokäyttöön. Kangasta oli niin paljon, että tuunasin verhoista kaksinkertaiset taatakseni tuplapimeyden. Se vaihe sujui joutuisasti. Varsinainen ripustaminen olikin toinen juttu.

Verhokiskot ja kiinnitykseen käytettävät hakaset sekä muut mitättömän pienet, mutta erittäin tärkeät osat ovat epämääräisesti arvioituina peräisin iloiselta 60-luvulta. Oli suoranaista tuskaa työntää sormet tangon suojana olevan metallisen listan alle (Alkuperäisasentajalta oli unohtunut reunojen hiominen. Toim.huom.) ja yrittää saada verhojen kiinnitysmekanismien liu'ut osumaan täsmälleen oikeaan kohtaan.

Eristyksellisten toimenpiteiden tekijä ehdotti, että jos laitettaisiin huoneeseen valot, ettei pimeässä tarvitsisi näpelöidä. En Ollut Samaa Mieltä. Ripustushommassa ei silmiä tarvittu. Suurimman osan aikaa seisoin tikkaiden toiseksi ylimmällä askelmalla silmät kiinni ja yritin kädet pystyssä päästä verhojenasennusnirvanaan.

Viimeisiä liukuja vietäessä huomasin, että ne perhanan nippelit saa irti toisistaan ja näppärästi sujautetuiksi kiskon ympärille. Kun rullan kummatkin puolet ovat verhokiskossa kiinni, sulketuu systeemi painovoiman ansiosta taas sujuvasti kasaan ja pitää verhoa ylhäällä. Miksei kukaan kertonut tätä etukäteen? Pitikö tämäkin triviaalilitieto oppia kantapään kautta? Tai sormenpäiden?

Verhot ovat nyt siellä missä pitääkin. Punaisen oranssi väri antaa huoneelle kivan säväyksen. Makuuhuoneesta tuli hetkessä (hah!) punainen buduaari. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, seuraavat verhot ovat mustat, hiilenmustat lakritsinvärisin kuvioin.

Tuossa ne nyt ovat juuri ripustettuina. Tikkaatkin vielä tilannetta todistamassa.

Ruusulle kyytiä

Siirsin vaaleakukkaisen köynnösruusun talon nurkalta vähän pidemmälle puutarhaan. Viime kesänä ruusua seinän viereen istuttaessani mielessäni oli englantilainen, köynnösruusun kaunistama maalaismökki. Haaveissani jo näin, kuinka tuoksuva ruusu peittäisi koko seinän. Mutta niin kuin usein haaveille käy, ei tämäkään toteutunut. Ei belgialainen kaupunkitalo muutu englantilaiseksi maalaismökiksi vaikka sen ympärille istuttaisi kymmenen ruusua. Suuri ruukkukin oli koko ajan tiellä ja vaikka piikikkäät oksat harottivatkin joka puolelle, ei ruusu oikein tuntunut kasvavan.

Vasemmalla ruusu ennen muuttoa ja oikealla valmiina matkaan (Eikö näytäkin reppanalta?). Ruukussa kasvoi myös erittäin hyvin leviävä ja kaiken peittävä pelargonia. Sen siirrän aidan viereen rehottamaan.

Puutarhasta portin vierestä löytyi sopiva paikka muuttajalle. Jos portin toiselle puolelle vielä hommaisin punaisen köynnösruusun ja ruusuille tueksi kaariportin, saisin taas lisää hoidettavaa/ihailtavaa/murehdittavaa.

Aika lailla sain tehdä töitä, että sain viljelmän ulos ruukusta. Lapion lisäksi hommassa tarvittiin lievää väkivaltaa. Kuopan pohjalle heitin kourallisen lehmänlantarakeita ja tamppasin mullan tiiviiksi ruusun ympärille. Kyllä sen nyt kelpaa!

Vasemmassa kuvassa uusi, punainen köynnösruusu matkalla istutettavaksi ja oikealla ihan itse tehty kaariportti. Kaupassa tuollaisten porttien hinta oli ihan hirveä, joten omista bambuista se lopulta väännettiin. Kyllä siitä ihan nätti tulee, kunhan ruusut kasvavat ja alkavat kukkia.

Huvipuisto, joka ei ole

Se löytyi aika helposti. Autossa pelkääjän paikalla selailin karttakirjan sivuja ja yhtäkkiä huomasin, "Hei, mehän mennään ihan sen huvipuiston vierestä!" Moottoritieltä Dalizelen kylään oli alle kymmenen kilometriä ja hylätty Dadipark löytyi helposti. Se ei ollutkaan metsän keskellä niin kuin olin luullut, vaan kirkon vieressä ihan keskellä kylää.


Koko alue oli tarkkaan aidattu. Kiersimme puistoa joka puolelta, mutta mistään ei löytynyt aukkoa, josta huvipuistoon olisi päässyt sisään. Tiedän, että muutama vuosi sinne oli vielä päässyt pujahtamaan, mutta nyt aita oli korjattu ja vahvistettu. Jos vastapäisen ravintolan asiakkaat eivät olisi uteliaina seuranneet touhujamme, olisin saattanut yrittää kiivetä portin yli.

Dadiparkin toiminta loppui vuonna 2002, kun alueella tapahtui onnettomuus ja pieni poika menetti huvilaitteessa kätensä. Puisto suljettiin ja omistajan tarkoituksena oli avata se remontin jälkeen, mutta näin ei koskaan tapahtunut. Belgian vanhin yksityinen huvipuisto ehti toimia 51 vuotta.

Hauskaa pääsiäistä!

Pääsiäistervehdys omalta pihalta

Tänään alkoi loma, joka jatkuu vielä viikon pääsiäisen jälkeenkin. Hyvä niin, sillä viime aikoina olen saanut töissä paahtaa hiki hatussa. Monen monituista asiaa ja projektia piti saada ennen kuun vaihdetta päätökseen ja niin kuin usein ennenkin, suuri osa tehtävistä jäi viime tippaan. Kun saman asian kanssa touhuaa monta henkilöä, on ihan varma, että jossain vaiheessa homma alkaa tökkiä. Loppujen lopuksi asiat tulivat hoidetuiksi, vaikka kyllä vielä eilen iltapäivällä punersi hermostuksesta useampi kuin yksi naama.

Aamulla nukuin pitkään. Koirat olivat ihmeissään, kun kukaan ei kiirehtinyt töihin. Sen sijaan lähdettiin lenkille, vaikka ilma ei mitenkään lämmin ollutkaan. On tuullut ja tuivertanut ja satanut vettä ja rakeita, mutta kun on kunnolla vaatetta päällä, ei kylmä pohjoistuulikaan haittaa. Lenkillä nähtiinkin kaikenlaista mukavaa ja kaunista.

Valkovuokot ovat jo aloittaneet kukinnan.

Magnoliat ovat juuri nyt upeimmillaan. Harmi, että ne kukkivat kovin lyhyen ajan, viikon päästä kukkia tuskin enää on.

Märältä niityltä löytyi kevätesikoita...

...ja polun varrelta kevään ensimmäinen voikukka.

Tällaisesta ryteiköstä haettiin ämpärillinen pieniä nokkosia, jotka näin keväällä ovat parhaimmillaan.

Arvatkaapa mikä tämä kasvi on?
Ei, ei se ole kielo vaan villivalkosipuli. Niitä kasvoi samassa ryteikössä kuin nokkosia. Kaivoimme muutaman ylös juurineen ja istutimme puutarhan perälle. Toivottavasti osaavat sielläkin kasvaa. Villilaukan lehdet ja kukat ovat kovin maukkaita ja koristeellisia vaikkapa salaatin joukossa.

Ryteikössä puut ja pensaat kasvattivat lehtiään. Tämä pieni oli kuin perhonen.

Tällainen otus tuli aidan takaa ihmettelemään ohikulkijoita. Pässiherra tuntui olevan vaimoistaan kovasti ylpeä. Se kävi välillä tarkistamassa, että kolmella lampaalla kaikki oli hyvin ja palasi taas takaisin kuvattavaksi.