Metsäkukkia

Mitä, mitä? Nousin metrosta ylös ja koko aseman täytti tuttu musiikki. Jostain soi Metsäkukkia ja minulla kääntyili pää kuin pöllöllä. Selvisihän asia lopulta, soiton aiheuttaja oli kulman takana. Tällä kertaa asialla ei ollutkaan vain yksi soittaja, vaan kaukaa tulleet miehet olivat saaneet oikein bändin aikaan. Metrokäytävän nurkalla veteli yksi haitaria, toinen rämpytti kitaraa ja oli siinä vielä rumpalikin asialla. Edessään heillä oli iso pahvilaatikko, johon bändin ihailijat saivat rahansa heittää.

Minua nauratti, kun kävelin ohi. Olisin kyllä kolikon laatikkoon viskannut, jos taskussa sellainen olisi ollut. En miesten soittotaidon takia, mutta hyvästä yrityksestä. Ihmispaljoudessa en kuitenkaan arvannut ruveta laukustani lompakkoa kaivamaan. Siinä kuljeskellessani tuli mieleeni, että tässähän voisi vaikka tanssia. Olisipa vierellä kävellyt valssitaitoinen mies, niin olisin napannut kädestä kiinni ja vienyt tanssiin. Mitähän kanssakulkijat olisivat sanoneet? Jäinpä kuitenkin taas yhtä kokemusta köyhemmäksi.

Metron portaissa vastaani tuli epäsiististi pukeutunut mies hyvin käyttäytyvän koiransa kanssa. Koiralla ei ollut hihnaa eikä kaulapantaa ja sen naamakarvat olivat harmaantuneet. Pari oli varmaan jo pitkään kulkenut yhtä matkaa. Ehkäpä mies ja koira etsivät paikkaa, jossa viettäisivät taas tovin rahaa kerjäten. Tuskin kuitenkaan orkesterin kanssa samalle nurkalle jäivät. Sitä meteliä ei koiran korvat kestäisi.



Tässä teille joulunalusmusiikka, Metsäkukkia suomalaisittain.