Aloitetaan nyt vaikka tuosta kurjuusosasta: Pyörätie meiltä kotoa metroasemalle on surkeaakin surkeammassa kunnossa. Tie on suurimmaksi osaksi tehty muutaman metrin pituisista betonilaatoista, joiden liitoskohdat eivät ole ollenkaan kohdallaan. Jokainen on eri tasossa ja pyörä pomppaa hauskasti tasaisin väliajoin, hrrrrr-pomp-hrrrrr-pomp-hrrrrr-pomp. En tiedä, miltä pomput pyörästä tuntuvat, mutta takapuoleni ei ainakaan niistä tykkää.
Lisäksi tiellä on joka aamu työkoneita, tietysti aina eri paikoissa. Samoin risteyksissä lähes poikkeuksetta on auto odottelemassa liikenteen joukkoon pääsemistä pysähtyneenä pyörätielle. Monet yrittävät kyllä peruuttaa antaakseen tietä, mutta yhtä monet eivät.
Autoilijoiden väisteleminen on tietysti aina yhtä jännittävää ja hermostuttavaakin. Muutaman kerran olen suomeksi kovaäänisesti neuvonut kolmion takaa tulevia kuskeja. Varsinkin naisautoilijoilla tuntuu olevan silmät jossain muualla kuin tiellä. Täytyykin itse muistaa seurata tarkkaan polkupyöräliikennettä seuraavan kerran, kun olen ratin takana.
Autojen lisäksi olen väistellyt puomeja. Metroasemalle pääsee nopeimmin, kun ajaa ison parkkipaikan läpi, mutta siinä on puomit edessä. Ne pystyy kyllä kiertämään kapeiden aukkojen kautta ja tähän aamuun mennessä kiertäminen onkin sujunut kohtalaisen hyvin. Tänään ajoin liian hitaasti puomin ohi ja törmäsin siihen. Vanha, mutta vielä hyvin palvellut takkini hajosi. Harmittaa. Ja sekin harmittaa, että lukittuani pyörän telineeseen, käteni näyttävät siltä, että olisin isompaakin remonttia ollut tekemässä. Kiva mennä töihin takki riekaleina ja kädet mustina. Pienenä lisänä tietysti vielä tukka, joka ei yhtenäkään päivänä enää ole ollut edes vähän hyvin. Taitaa olla huono tukkapäivä joka päivä niin kauan kuin pyörällä ajelen.
Tähän mennessä olen lukinnut pyöräni kahdella vaijerilukolla tukevaan telineeseen. Eilen ihmettelin, kun toinen lukoista ei ensin tahtonut millään aueta. Toisen lukon kimppuun siirryttyäni huomasin, että joku valopää oli yrittänyt rikkoa sitä. Ahaa, sehän oli siis vikana siinä ensimmäisessäkin. Miksin juuri minun pyöräni oli yritetty varastaa vaikka vieressä oli monta samanmoista? Sattumaa varmaan ja hyvä, että oli jäänyt vain yritykseksi.
Nyt pyörä on kolmella lukolla telineessä kiinni. Katsotaan illalla, onko joku taas yrittänyt lainata menopeliäni. Onneksi pyöräparkki on aika vilkkaalla paikalla, joten mahdollisilla lainaajilla ei ole paljon aikaa pyörien irrottamiseen.
Entäs niitä ihanuuksia? No, ei ole paljon, mutta se on kiva, että kotoa lähtiessä saan ajaa alamäkeä melkein kaksi kilometriä. Ei tarvitse kuin vähän mutkissa ja risteyksissä kaiken varalta jarrutella. Niin, ja säästyyhän tässä rahaakin, 2,80 euroa joka päivä, vaikka ei sillä säästöllä uutta takkia varmaan saa.
Saattaahan pyöräily kuntoakin kohottaa. Vielä en kyllä ole huomannut mitään parannusta, ehkä sitten ajan mittaan. Joku väitti, että aamupyöräily piristää, mutta sellaisesta en tiedä mitään. Minusta tuntuu, että se päinvastoin väsyttää. Katsotaan nyt parin viikon kuluttua - ellei joku ole pyörääni siihen mennessä varastanut - olenko pirteä ja hyväkuntoinen pyöräilijä.
2 kommenttia:
Tsemppiä vaan siihen pyöräilyysi. Kyllä siinä kunto kohenee ja peppu kapenee. ;)
Hyvä, jos niin kävisi, Unelma.
Voihan olla, että pyöräilystä tulee ihan tapa.
Lähetä kommentti