Ruokapalkalla

Työkaveri pyysi tänään minua ulos lounaalle. Hänellä oli jotain erittäin tärkeää pohdittavaa ja halusi kuulla mielipiteeni asiasta. Mikäs siinä, ulkona oli aurinkoista ja kuppilan terassilla olisi kiva istuskella ja rupatella. Saimme pöydän ihan suihkulähteen viereltä, tilasimme kumpikin savulohipastaa ja sitten hän aloitti.

Parisen viikkoa sitten ystäväni oli menossa teatteriin siskonsa kanssa, sisko sairastui ja yksi lippu jäisi käyttämättä. Kekseliäänä naisena Sophie lähti norkoilemaan teatterin nurkille ja tarjosi lippua ohikulkijoille. Heti ei tärpännyt, mutta jonkin ajan kuluttua siististi pukeutunut, liikemiesmäinen afrikkalaismies sanoi olevansa kiinnostunut ja uskoisi ehtivänsä näytökseen. Lippu vaihtoi omistajaa.

Teatterissa Sophie istui kadulla tapaamansa miehen vieressä ja näytöksen päätyttyä mies pyysi ystävääni hetkeksi johonkin istumaan. Ilta kului rattoisasti ja Sophien mielestä mies oli ollut tosi kiinnostava. Hetki sitten toisilleen ihan tuntemattomat ihmiset viihtyivät ravintolassa puoleen yöhön asti. Mies antoi Sophielle puhelinnumeronsa ja pyysi tätä soittamaan. Kumpikin lähti tahoilleen. Nyt tulee se pulmakohta: Sophie ei tiedä, soittaisiko vai ei. Toistaiseksi ei ole uskaltanut.

Hän sanoi, ettei tiedä onko mies hänelle oikea vai tuottaako vain sydänsuruja. Lisäksi hän pelkää, että mies ei ollut oikeasti kiinnostunut. Sophie myös arastelee miehen alkuperää ja pelkää, mitä ystävät ja sukulaisetkin sanoisivat, jos hän esittelisi heille uuden poikaystävänsä.

Minä vain kuuntelin ja sitten sanoin, että jos kerran kiinnostaa, niin soittaisi ihmeessä. Kyllä sen puhelun saisi aina katkaistuksi. Sophie sanoi siihen, että mies saisi tietää hänen numeronsa ja alkaisi kenties pommittaa puheluillaan. Nyt oli minun vuoroni väittää vastaan ja sanoa, että soittaisi puhelinkioskista (täällä niitä on vielä) tai toimistosta. Kummassakaan tapauksessa numeroa ei vastaanottajalla näkyisi. Siitähän Sophie aivan kauhistui. Ei töistä voi soittaa tällaisia puheluita!

Enhän minä osannut enää muuta sanoa kuin, että jos neiti ei soittaisi, hän ei saisi koskaan tietää, olisiko mies hänelle oikea vai ei. Sanoin hänelle myös, että aika oudolta minusta tuntuu että ensin hän tyrkyttää lippua ventovieraille kadun kulkijoille, muttei uskalla tarttua puhelimeen ja soittaa ihmiselle, josta jo aika paljon tietää. Pakkohan minun oli myös todeta, että soittaa tai ei, itse hänen täytyy päätöksensä tehdä. En tiedä, oliko mielipiteilläni mitään vaikutusta, mutta ainakin hän sai murheensa minulle vuodatetuksi.

Nyt odottelen mahdollisen belgialais-togolaisen romanssin jatkoa. Vähän kuitenkin epäilen, ettei sitä tule, niin epävarmalta Sophie tuntui. Hän oli kuuntelustani ja kommenteistani kuitenkin niin iloinen, että maksoi koko lounaslaskun itse. Ruoka oli oikein maukasta ja lupasinkin toimia Leelian lepotuolina jatkossakin, jos tarve vaatii. Kyllä minä ruokapalkalla voin kuunnella isompiakin ongelmia.