Menin taas nurin. Tällä kertaa lensin turvalleni metron portaissa, kun kävelin ajatuksissani enkä nostanut jalkojani kunnolla. Iskin reiteni makeasti rappujen reunaan ja jotenkin pystyin molemmat jalkaterätkin kolhimaan. Ystävällinen ohikulkija onneksi auttoi minut ylös. Eilen lyhentämäni housut sentään pysyivät ehjinä vaikka jalkaan tuli hieno ruhjeinen mustelma.
Hitsi, kun tulisi niin isoksi, että osaisi katsoa eteensä! Olen koko ikäni ollut samanlainen koheltaja. Polvessa näkyy vieläkin iso, musta arpi muistona siitä, kun kuusivuotiaana kaaduin pyörällä ja kunnanlääkäri kyllä tikkasi haavan, muttei huomannut sitä puhdistaa. Ranteeni olen murtanut kerran ja pienempiä kompurointeja on muistissa useita. Nilkkani murtuma onkin vielä tuoreessa muistissa.
Viisitoistavuotiaana matkailin tätini ja setäni kanssa ympäri Suomea ja he naureskelivat vielä vanhoinakin, kuinka olin kompastellut metsäpoluilla jokaiseen kiveen ja puun juurakkoon. Portaissa kompuroin usein varsinkin ylöspäin mennessäni. Olenkin alkanut epäillä, että kulkunopeuteeni nähden jalkani ovat aivan liian suuret.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti