Paljon onnea esikoiselle!

Tänään, aika monta vuotta sitten heräsin aamulla tunteeseen siitä, että odottamani vauva halusi lopultakin syntyä. Lasketusta ajasta oli jo kymmenen päivää ja oloni oli suoraan sanoen paksu.

Keittelin aamukahvit rauhassa, keräsin tavaroita sairaalakassiin ja kipristelin aina siinä välillä. Lapsen isä meni vielä kellariin viimeistelemään hoitopöydän maalausta ja minä suunnittelin alkavani leipomaan pullaa. Ajattelin, että synnytys käynnistyy hissukseen ja kestää tuntikausia niin kuin omalla äidilläni oli käynyt. En pitänyt mitään kiirettä.

Kovin kauaa en kuitenkaan jaksanut touhuta, kun olo kävi tukalaksi. Käskin tulevan isän autonrattiin ja lähdimme Kätilöopistolle kuitenkin kotini kautta koukaten. Oli lauantaipäivä ja äitini oli töissä. Isäni vähän ihmetteli, mitä oikein siellä teimme ja käski ajaa suorinta tietä sairaalaan.

Ajomatkan aikana supistukset voimistuivat ja tulivat kerta kerralta kivuliaammiksi. Lopulta olimme sairaalassa ja sain sairaalavaatteet ylleni. Synnytysosastolle mentiin hissillä ja muistan kuinka hissin ovi avautui, hoitaja seisoi ovella ja minä istuin hissin penkillä käsilaukku sylissäni. Sain parin supistuksen välissä varmistetuksi, että perhesynnytyshuone oli vapaana kunnes kampesin itseni hissistä ulos. Olin nimittäin päättänyt, etten liiku minnekään ellen saa miestä mukaan synnytykseen.

Onneksi oli huone vapaana, sillä muuten tyttö olisi voinut syntyä hissiin. Ei kestänyt kuin muutama minuutti synnytyshuoneeseen pääsystä, kun mies sai tummatukkaisen, huutavan tyttäremme käsivarsilleen.

Tyttö kasvoi nuoreksi naiseksi, jonka hiukset ovat muuttaneet väriään vuosien varrella useammankin kerran. Nyt hän elää Suomessa omaa, onnellista elämäänsä. Liian harvoin tapaamme, mutta yhteyttä pidämme säännöllisesti. Eilen viimeeksi juttelimme pitkään ja varmaan tänäänkin soitan ja onnittelen esikoistani.

Rakas, ensimmäinen lapseni, olet minulle tärkeä!