Kävin röntgenissä. Itse kuvaustoimenpide ei sen kummempi ollut kuin ennenkään. Tai ehkä vähän, tällä kertaa en maannut pitkälläni pöydällä vaan pöytä nostettiin minua varten pystyyn. Hankalaa se oli silti, koska en pysty kunnolla seisomaan.
Yllätyin kuitenkin heti vastaanotolle mennessäni. Ulko-ovi aukesi suureen puoliympyrän muotoiseen saliin, joka oli sisustettu mustin nahkanojatuolein ja seinillä oli moderneja öljymaalauksia. Taustamusiikkina soi reippaat, flanderilaiset iskelmät. Istuin pehmeälle tuolille odottamaan ja hetken kuluttua nuori, korkeakorkoisiin kenkiin ja minihameeseen pukeutunut nuori nainen tuli pyytämään peremmälle. Ei näyttänyt yhtään vastaanottovirkailijalta. Kun neiti kuuli minun olevan Suomesta, totesi hän, että suomalaiset ovat tosi mukavia ihmisiä ja hän tykkää meistä kaikista. Kiva kuulla.
Minut ohjattiin kuvaushuoneeseen, jossa oli erittäin uudenaikaisen näköiset röntgenkuvauslaitteet tietokonepäätteineen. Seinillä oli lisää modernia taidetta ja huoneen perällä tamminen kirjakaappi (siltä se ainakin näytti). Odottelin hetken ja lääkäri tuli nauraen paikalle. Minuakin alkoi naurattaa. Miehellä oli pitkä, hartioille valuva tukka ja päällään farkut ja ruutupaita. Rennosti hän kyseli, mikä vaivaa ja mitä kuvataan. Minä tepastelin koneen hyllylle seisomaan. Muutaman kerran muutin asentoa ja sitten sessio oli ohi.
Hän pyysi minua seuraamaan toimistotiloihin ja yllätys, yllätys, siellä oli lisää maalauksia. Joko lääkäri maalaa niitä itse tai hän on ostanut jonkun taiteilijan koko tuotannon vastaanottoaan piristämään. Sillä aikaa, kun lääkäri tutki kuvia ja kirjoitteli diagnoosiaan, juttelin vastaanottovirkailijan kanssa. Hän kertoi olevansa siellä töissä vain sen aikaa kunnes saa lopputyönsä kouluunsa valmiiksi. En ihan saanut selvää, mitä hän opiskeli, mutta lopputyö kuitenkin käsitteli röntgenlaitteiden avulla tehtävää taidetta. Toukokuussa tyttö kuulemma perustaa oman firman. Hän ryhtyy elokuvatuottajaksi. En yllättynyt yhtään.
Sain kuvani ja lääkäri sanoi, etten ihan vielä kuole, ainakaan lonkan takia. Se oli huojentava tieto, vaikka samaan diagnoosiin olisin varmaan itsekin päätynyt. Tänään menen näyttämään kuvia omalääkärilleni. Saa nähdä, mitä hän sanoo.
2 kommenttia:
Kyllä tuollainen rento ja naurava lääkäri on paljon mukavampi, kuin tuppisuu ja "mörkö", pelkokin haihtuu, jos sellaista on ollut.
Hyvä, kun ainakin lonkan puolesta elämä vielä jatkuu ;D
Joo, nauravat lääkärit on paljon mukavampia kuin tärkeän vakavat. Aika monta sellaista on kohdalleni täällä osunut.
Lähetä kommentti